Kreivitär
Nainen katsoi itseään peilistä, tämä nainen oli vaaleahiuksinen ja hänen ihonsa oli kermanvaalea.
Hiustensa vaaleudesta hän sai tosin kiittää toistuvia vaalennuskäsittelyjä ja kasvonsa hän varjeli tarkoin auringonvalolta, sekä käytti lukuisia eri voiteita. Hänen vaaleat kiharansa oli koottu korkealle hänen otsansa ylle ja niissä oli helmikoristeita.
Hänen kalpeilta kasvoiltaan loisti kirkas silmäpari ja punatut huulet. Hän hymyili peilikuvalleen.
Totta puhuen, Elisabetin tullessa tähän maailman, hän oli kaikkea muuta kuin täydellinen. Hän muistutti ennemminkin metsään syntynyttä susilasta, kuin hoviin syntynyttä kreivitärtä.
Elisabetin ja ”normaalin” maailman välillä vaikutti aina olevan tyhjiö, joka imaisi Elisabetin sisäänsä, omaan yksityiseen vankilaansa. Silmät peilissä todistivat sen; hän tahtoi haalia, mutta ei tohtinut koskettaa. Hän tahtoi elää muttei olla elossa, hänen verenhimonsa oli sen seurausta. Himo toisten vereen: kenties tämä salaisuus oli kirjoitettu häneen jo hänen syntymästään lähtien...
Hän ei kuitenkaan elänyt haavemaailmassa, tavallisen elämän huolet ja ahdistukset koskettivat myös häntä; toistuvat askareet, turhamaisuus, avioelämä ja konfliktit perhesuhteissa. Kaiken tavanomaisen ahdistuksen pohjalla piili vielä pimeämpi, julmempi ja synkempi virta, joka muistutti olemassa olostaan ja yritti lakkaamatta nousta pintaan.
Hänellä oli perinteisesti aviomies ja lapsia, joiden kohtalosta Elisabet kantoi huolta; aivan kuin kuka tahansa äiti, hän tahtoi lapsilleen parasta.
Karpaattien vuoristo ja Dacian villi luonto ympäröivät heidän linnansa, yhden niistä kuudestatoista. Muinainen Dacia oli edelleen pakanallinen maa ja se oli kaksi vuosisataa jäljessä länsimaalaista Eurooppaa. Siellä hallitsi salaperäinen jumalatar Mielliki, jonka johtamana Elisabet hallitsi metsän voimia ja kansaansa. Vain vähän matkaa länteen sijaitsi vuori nimeltä Nadan, jossa asui muinainen Isten, jonka apuun Elisabet myös turvasi. Taikauskon värittämässä Karpaattien vuoristossa asui myös erityinen paholainen nimeltä Ördög, jonka apureina toimivat noidat, koirat ja mustat kissat. Vuoristossa uskottiin edelleen luonnossa asuviin suuriin henkiin ja keijuihin. Niistä tunnetuimmat olivat Delibab, kuu-keiju ja tuulen henki sekä vesiputouksen neitsyt, joka kampaili vetisiä hiuksiaan.
Suurten mäntyjen ja kuusten muodostamissa ringeissä, näitä olentoja edelleen palvottiin.
Totta tai ei, yhä kerrottiin tarinoita susista, lohikäärmeistä ja vampyyreista, jotka asuivat metsän siimeksessä; ja joita velhot ja noidat kutsuivat avukseen. Mustaa taikuutta harrastettiin alituiseen ja metsässä kerrottiin ratsastavan henkiä, jotka eivät tunteneet pelkoa tai katumusta.
Siellä, noituuden pesässä ja Unkarin kruunun varjossa, syntyi Elisabet. Hän ei tavallisen naisen tapaan tuntenut pelkoa pimeää tai hirviöitä kohtaan. Hänessä itsessään asui hirviö, se asui hänen suurten tummien silmiensä syvyyksissä.
Elisabet oli saanut syntyä aateliseen perheeseen ja hän oli saanut mitä parhaimman koulutuksen: hän oli lukenut Raamattua ja Unkarin historiaa latinaksi. Hänen vanhempansa tahtoivat hänen saavuttavan suuria. He eivät aavistaneet, mitkä suuret vastakkaiset voimat jo hallitsivat Elisabetin elämää. Elisabetin äiti ei ollut koskaan ollut kiinnostunut henkimaailman asioista ja hänen jalkansa olivat tukevasti maanpinnalla.
Elisabetin isä kuoli tytön ollessa kymmenenvuotias ja siitä eteenpäin Elisabet oli virallisesti luvattu Ferenz Nadasdyn vaimoksi. Hänen äitinsä oli nyt yksin ja hänelle jäi vielä kaksi tytärtä naitettavaksi.
Elisabetin äiti kuoli vuosia myöhemmin ja jätti lapsilleen hulppean omaisuuden.
Elisabetilla riitti maallista mammonaa äitinsä perinnön sekä aviomiehensä rikkauden puolesta.
Elisabet uskoi vakaasti omiin oikeuksiinsa ja omaan vaikutusvaltaansa, sekä maalliseen että mystiseen. Hän uskoi miesten olevan voimattomia hänen yrtti- ja veritaikojaan vastaan. Muut naiset eivät olleet mitään verrattuna häneen, sillä hän oli sekä siniverinen että villi. Jos hän vain olisi ollut aidosti onnellinen, kaikki olisi mennyt toisin. Elisabetin kaltaisen naisen kanssa ei voi tehdä muuta, kuin palvoa häntä kaukaa.
Metsien mahdikkain velhotar näytti Elisabetille maailman, jolla ei ollut mitään yhteistä tavallisen miehen tai naisen kanssa. Elisabet halusi osansa tuosta tavallisesta maailmasta ja silloin hänen ajatuksensa kääntyivät nuoriin naisiin. ”Heidän verensä ei tule palvelemaan heitä pitkään, se olen nyt minä, joka tulee elämään sen kautta. Nuoruuteni tulee jatkumaan sen kautta. Minun kauneuteni säilövät nuo kukoistavien neitosten nesteet” sanoi niin julma, niin mielenvikainen ja niin röyhkeä Elisabet.
Elisabet oli syntynyt erikoisten tähtien alla, ja astrologit uskoivat hänen kohtalonsa olleen sinetöity, jo hänen syntymästään lähtien. Hänen verenhimoisen sadisminsa sanottiin johtuvan kuusta, joka oli Marsin ja Merkuriuksen pahansuovan vaikutuksen alla. Hänen kauneutensa sanottiin johtuvan Venuksen ja Saturnuksen suhteesta toisiinsa.
The Opusculum Of The Secrets Of The Moon niminen painos oli julkaistu Elisabetin syntymän aikoina. Se ei oikeastaan ollut runokirja eikä loitsukirja; silti se oli omistettu kuulle, joka asutti yötaivaan ja oli sekä hyvien että pahojen maahan koskevien vaikutusten takana. Kirjassa kerrottiin kuun ja auringon suhteesta toisiinsa, sekä planeettoihin, jotka ympäröivät niitä. Kuun kerrottiin olevan feminiininen, kuten hellä äiti maakin. Se ei selvästikään ollut tämä kuu, jonka alla Elisabet syntyi; vaan pikemminkin se, joka saa miehen muuttumaan pedoksi. Sitä kuuta Elisabet ihaili yksinäisillä kävelyillään metsään, jossa hän asettui Lady Dianan, itse kuun suojaavan kuvun alle.
Elisabetin haalea, tuhoisa tähti, joka haalisti verhot ja tuhosi kaiken koskettamansa, joka tuhosi sadot ja tappoi karjan, johdatti Elisabetia yön pimeimpinä tunteina. Johdatti läpi metsän, jossa liikkuivat sen vaikutusten alla syntyneet pedot; sudet, lepakot, saalistaja linnut, hiiret, rotat ja Elisabet. Elisabet kulki kalpea kasvoisena ja suden hampaisena melankolian mustassa valossa. Se melankolia oli rutto, joka sairastutti Elisabetin hysteerisen mielen, johon oli sekoitettu suuri annos julmuutta.
Elisabetia ympäröivä maailma oli täynnä luksusta ja yltäkylläisyyttä, siinä missä hulluutta ja ahneuttakin. Elisabetin äärimmäinen narsistisuus esti häntä juurtumasta ympäröivään maailmaan. Kenties kohtaamiset velhottaren mökissä , palavien belladonnan lehtien kitkerässä käryssä, johdattivat hänen lopullisesti villiin ja alkukantaiseen maailmaan, jonka kaipuu paloi hänen silmissään. Elisabet tahtoi kulkea omaa polkuaan. Hän ei tuntenut katumusta eikä empatiaa. Hän ei koskaan Gilles de Raisin tavoin, kierinyt omatunnon tuskissaan rikostensa jälkeen. Hän ei itkenyt eikä hän rukoillut anteeksiantamusta. Hänen hulluutensa oli hänen syntymäoikeutensa.
Hän ei muuttanut mieltään edes elämänsä viimeisinä vuosina, jolloin hän joutui kärsimän nöyryytyksensä.
Elisabetin maallinen elämä oli täynnä tanssiaisia ja muodollista seurustelua seurapiirien kerman kanssa. Pysyäkseen itsevarmana, Elisabetin oli jatkuvasti kuultava ulkonäkönsä ylistystä.
Hän osti jatkuvasti uusia iltapukuja ja vaihtoi mekkoaan arkipäivisinkin viisi kertaa päivässä. Hän kulutti useita tunteja päivässä istumalla suuren peilinsä edessä ja ihaillen kauneuttaan.
Hän arvosti vain feminiinistä kauneutta. Hänellä oli sadististen taipumustensa lisäksi vahvoja homoseksuaalisia taipumuksia.
Hän ei nauttinut suorittaessaan aviollisia velvollisuuksiaan miehensä kanssa. Hänellä oli vain julmia ja epäluonnollisia haluja, joita hän toteutti palvelusneitojensa kanssa.
Hänen sotilas aviomiehensä palatessa kotiin taistelujen väillä, Elisabet tunsi olonsa huomioiduksi, mutta myös häirityksi. Hän otti miehensä vastaan kerta toisensa jälkeen aina vain kalpeampana ja kauniimpana. Hänen miehensä ollessa kotona linnassa vallitsi erillainen tunnelma, sekä koti-elämet että palvelusväki ilahtuivat suuresti isännän tullessa kotiin.
Ferentz, isäntä itse, ilahtui aina nähdessään kauniin vaimonsa, mutta häntä huolestutti Elisabetin kalpeus. Pian Ferentz kuitenkin unohti huolensa hukuttamalla ne viiniin ja lihallisiin iloihin.
Elisabet suoriutui aviollisista velvollisuuksistaan mainiosti, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänellä oli toinen elämä ja hän kaipasi sitä. Hänen mielensä oli kiusattu ja hän alkoi saada päänsärkykohtauksia. Kohtaus saattoi iskeä milloin vain ja silloin hänen palvelijattarensa valelivat hänen ihoaan kostutetuilla sienillä ja juottivat hänelle yrttijuomaa. Yksikään lääkäri ei löytänyt syytä tai parannuskeinoa kohtauksille.
Elisabetilla itsellään oli oma mielipiteensä asiasta. Hän tunsi verensä polttavan ja kiehuvan hänen suonissaan. Hän tunsi veressään vaikuttavat julmat voimat, jotka olivat vastuussa hänen erityislaatuisesta sensuaalisuudestaan ja verenhimostaan. Veren pistävä haju, joka leijui hänen linnansa uumenissa sijaitsevissa kidutuskammioissa ei saanut häntä voimaan pahoin vaan päinvastoin.
Omassa makuukamarissaan hän poltti lampussa öljyä ja jasmiinia, mutta noina öinä, jolloin hänen miehensä oli poissa, huoneessa leijui tuoreen veren tuoksu. Veren, joka oli vuotanut hänen kamarineidoistaan, hänen purressaan ja viiltäessään heitä.
Hänen veressään vaikuttavat pimeät voimat olivat muuttuneet osaksi hänen persoonaansa. Hän tunsi rikoksensa oikeutetuiksi, sillä ne tuottivat hänelle mielihyvää ja hänen mielihyvänsä oli muiden ihmisten yläpuolella. Hän halusi naisensa nuorina ja kauniina, sekä hoikkina ja pitkinä.
Elisabet eli miehensä poissa ollessa täysin feminiinisessä maailmassa. Linna kuhisi nuoria palvelustyttöjä, joukossa oli myös muutama kypsempi naisihminen.
Elisabet ei suorittanut veritekojaan yksin, häntä avusti muutama luottonainen. Nämä naiset veivät leipää ja vettä linnan salaisiin pimeisiin kolkkiin, jossa alastomat nuoret naiset seisoivat kahlittuina. Jokaisessa Elisabetin omistamassa linnassa oli hänen erityislaatuisille harrastuksilleen suunnitellut tilat.
Vaikka Elisabetin mielihalut kohdistuivat lähinnä naisiin, oli hänellä lyhyt seksisuhde nuoren maanviljelijän kanssa. Elisabet tuli raskaaksi miehelle, mutta hän keskeytti raskauden myrkyllisillä yrteillä. Hän valehteli kamarineidoilleen olevansa sairastunut, jotta asia ei koskaan kiirisi hänen miehensä korviin. Elisabetin oli suojeltava kunniaansa kaikin keinoin,
Hän päätti suhteen maanviljelijän kanssa heti tapahtuman jälkeen.
Elisabetin eroottinen sadismi kohdistui vain naisiin, miesten kanssa hän ei koskaan harrastanut mitään erikoista, eikä hän koskaan fantasioinut miehistä. Hän harrasti ihan tavallista sukupuoliyhdyntää miesten kanssa, josta hän ei saanut lainkaan nautintoa.
Usein oltuaan miesten kanssa, hän koki olonsa tylsistyneeksi ja pian hän kutsuikin jonkun palvelusneidoistaan huoneeseensa. Hän antautui haluilleen ja työnsi palvelusneidon kynsien alle neuloja, kunnes nämä huusivat tuskasta. Toisinaan toisenlainen mielihalu sai hänet valtaansa ja hän poltti palvelustytön sukupuolielimiä kynttilällä. Hänen rikoskumppaninsa Dorco ja Illona pitivät uhria paikoillaan Elisabetia varten. Kidutusten välissä Elisabet kulki hermostuneena ympäri huonetta ja raivosi. Lopulta hän nauroi karmivasti ja hänen viimeiset sanansa, ennen grande finalea olivat ”Lisää, lisää, vielä lujempaa!”
Pian Elisabetille valkeni, että oli vielä jännittävämpää ottaa leikkiin mukaan toinen nainen, jonka kanssa kiduttaa alastonta tyttöraukkaa. Hänen kumppaninsa jakoi hänen mielenvikaiset fantasiansa ja yhdessä heidän luovuutensa pääsi valloilleen. Julmia mielitekojaan tyydyttäessään he keksivät repiä kiduttamansa naisen rinnat riekaleiksi. Näyttämönä näille hirvittäville teoille toimi syrjäinen linnan huone, mutta siitä huolimatta he tulivat ajoittain nähdyiksi. Näkijänä toimi usein piika, joka sattui kulkemaan huoneen ohi tai palveluspoika, joka oli toimittamassa askareitaan. Silminnäkijät katsoivat kauhistuneena toiseen suuntaan ja puhuivat näkemästään vasta vuosia myöhemmin oikeudenkäynnissä. Elisabet kyllästyi lopulta rikoskumppaniinsa ja jatkoi yksin.
Toisinaan piika tai palveluspoika löysi luurangon linnan maanalaisilta käytäviltä, mutta ei uskaltanut hiiskua siitä sanaakaan. Dorco ja Illona vastasivat ruumiiden hävittämisestä ja yleensä he hautasivat ruumiit puutarhaan, sillä he uskoivat ruumiiden tuovan onnea ja hedelmöittävän maaperän. Linnaa ympäröivässä puutarhassa kukoistivat erilaiset hedelmäpuut, marjapensaat ja kauniit kukkaistutelmat. Elisabet rakasti kauneutta ja vaati sitä myös elinympäristöltään.
Hänen linnansa olivat sisältäpäin viimeisenpäälle sisustettuja. Hänen huonekalunsa olivat tummasti verhoiltuja ja niitä ympäröivät massiiviset paikallisen puusepän muotoilemat puiset reunat. Seinät olivat täynnä kuuluisia maalauksia ja kauniita tummia seinäkankaita. Verhot olivat kalleinta karmiininpunaista silkkiä mitä Unkarista löytyi.
Elisabetin makuuhuoneessa karmiininpunaista silkkiä oli käytetty verhojen lisäksi myös päiväpeitteeseen ja sänkyparven verhoiluun. Makuuhuoneessa oli kaksi takkaa ja se oli linnan lämpimin huone.
Elisabet nautti öistä, jotka hän sai viettää makuuhuoneessaan yksin. Ajoittain hänen oli kuitenkin jaettava pyhättönsä miehensä kanssa. Ferenzin saapuessa Elisabet katsoi miehensä tummaa pitkää partaa, tummia suuria silmiä ja tummunutta ihoa. Hän ei pitänyt miestään viehättävänä,moni nainen olisi varmasti asiasta eri mieltä. Ferenz oli hyvin maskuliininen. Hänen kasvonpiirteensä olivat komeat, hän oli pitkä ja lihaksikas, mutta Elisabetilla oli silmää vain feminiiniselle kauneudelle. Hän piti miehiä epäeroottisina ja rujoina. Miehet haisivat hieltä ja olivat likaisia. He ahmivat ruokansa ahneesti ja he olivat karkeita.
Elisabetin oli kuitenkin annettava Ferenzille, mitä tämä halusi, mutta onneksi Ferenz antoi jotain vastalahjaksi. Se oli Ferenz, joka opetti Elisabetin rankaisemaan laiskoja palvelijattaria polttamalla öljyttyä paperinpalaa näiden varpaiden välissä. Ferenz käytti samaa rankaisumenetelmää sotilaidensa kanssa, mutta muutoin hänellä ei ollut sadistisia taipumuksia, eikä hän koskaan nauttinut teoistaan.
Ferenz oli tietoinen hänen vaimonsa kovista menettelytavoista palvelijoidensa kanssa, mutta hän ei kokenut tehtäväkseen puuttua asiaan.
Kerran hän näki kävelyllä ollessaan puutarhassa puuhun sidotun alastoman palvelustytön. Tytön vartalo oli sivelty hunajalla ja hänen silmistään valui kyyneleitä. Hunaja oli houkuttanut paikalle muurahaisia, mehiläisiä ja kärpäsiä, jotka lähes peittivät tytön vartalon.
Ferenz kysyi asiasta vaimoltaan ja tämä selitti palvelustytön varastaneen hedelmiä. Ferenz hyväksyi vaimonsa selityksen,eikä hänellä ollut halua puuttua vaimonsa puuhiin. Elisabet itse piti tekoaan huvittavana.
Ferenz rakasti ja kunnioitti vaimoaan, mutta samalla myös pelkäsi tätä. Tämä suuri soturi vaistosi kauniissa vaimossaan jotain sellaista voimaa ja vahvuutta, jota vastaan hänen karski sotilaanvoimansa ei tehonnut. Mikä se voima oli, sitä Ferenz ei osannut sanoa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että hänen lastensa äiti vietti päivänsä velhottaren luolassa tehden talismaaneja ja lukien merkkejä mustan kukon verestä. Ferenz ei ollut tietoinen edes siitä, että heidän makuuhuoneessaan oli eläinten luita, sarvia ja erillaisia jauhettuja yrttejä.
Ferenz tiesi vain sen, että hän aikoi nauttia jokaista hetkestä, jonka sai olla kauniin vaimonsa kanssa ennen uuteen sotaan lähtöä. Seuraavasta sodasta turkkilaisia vastaan tulisi pitkä.
Elisabet tunsi olonsa ikävystyneeksi. Hän osasi kyllä lukea ja kirjoittaa, mutta harvat kirjat löysivät tiensä näin syrjäiseen maahan. Ainoat kirjat, jotka sallittiin linnaan olivat psalmeja ja virsiä tai sodasta kertovia kirjoja. Elisabet ei ollut kiinnostunut niistä. Niinpä Elisabet vaihtoi asuaan ja korujaan nyt jopa kuudesti päivässä. Joka aamu hän maalautti kasvonsa huolella ja hänen joka iltaisiin kauneusrituaaleihinsa kului aikaa. Hänen kylpyhuoneensa oli täynnä erilaisia yrttejä ja voiteita. Hän kärsi edelleen päänsärkykohtauksista ja sellaisen iskiessä, hän oli vuoteenomana koko päivän. Ollessaan pedissään hän ympäröi itsensä palvelijoilla ja pyysi tyttöjä tulemaan lähemmäksi, jolloin hän iski hampaansa näiden pehmeään lihaan. Kuunnellessaan uhriensa tuskan huutoja, hänen oma kipunsa hälveni.
Osa palvelustytöistä oli epätoivossaan kertonut Ferenzille Elisabetin julmuuksista, mutta Ferenz ei tahtonut kuulla asiasta. Hän ei tahtonut Elisabetin ja palvelustyttöjen välisiä asioita omaksi murheekseen. Hän oli hyväksynyt puuhun sidotun tytön ja hän vain kohautti hartioitaan kuullessaan puremisesta ja kynsien alle työnnetyistä neuloista.
Hän vietti niin suuren osan ajastaan taistelukentillä poissa vaimonsa luota, että kotona ollessaan hän tahtoi nähdä vain vaimonsa kauneuden.
Ollessaan sotimassa hän lähetti vaimolleen lemmenkirjeitä, joihin tämä vastasi kunnioittavasti. Elisabetin kirjeet antoivat hänelle voimaa ja hän todella rakasti vaimoaan. Hän ei tahtonut nähdä vaimonsa pimeää puolta.
Hän nautti saadessaan esitellä kaunista vaimoaan tanssiaisissa ja illalliskutsuissa, joihin heidät usein kutsuttiin. Kutsuihin vastasi yleensä itse Elisabet; ”Tulemme, mikäli terveyteni sallii...”, ja usein se ei sallinut. Elisabetin jäädessä kotiin, oli Ferenzin edustettava yksin ilman kaunista vaimoaan.
Miehensä ollessa sotimassa Elisabet ei koskaan osallistunut sosiaalisiin tapahtumiin. Hän oli kotona linnassaan, vankina lumotussa piirissään. Hän uneksi elämästä, mutta ei elänyt...
Elisabetin pahasta maineesta huolimatta jono uusia palvelustyttöjä saapui linnaan iloisesti laulellen. Tytöt olivat kauniita blondeja, joilla oli ruskettunut iho. Tytöt olivat tietämättömiä ja osasivat hädin tuskin kirjoittaa omat nimikirjaimensa. Tytöt olivat kotoisin köyhästä kylästä, jossa ihmiset olivat typerämpiä ja oppimattomampia kuin viereisissä kylissä. Elisabetin värvääjän ei ollut tarvinnut luvata tyttöjen isille kuin uusi päällistakki, kun nämä jo luopuivat ilomielin tyttäristään.
Elisabetin värvääjänä toimi ruma kyttyräselkäinen poika nimeltä Urvari. Hän oli ollut Elisabetin palveluksessa pitkään ja oli onnistunut värväämään Elisabetille tusinoittain uusia palvelusneitoja lähikylistä. Hän oli Elisabetin luottopalvelijoita.
Elisabetin uskollisin naispalvelija taas oli Illona, joka täytti Elisabetin jokaisen toiveen. Hän kantoi Elisabetillle sänkyyn rohtoja päänsärkyyn ja saattoi palvelustyttöjä Elisabetin sängynvierustalle purtavaksi. Illona oli suurikokoinen ja karun näköinen nainen, jota ei hyvällä tahdollakaan voisi sanoa kauniiksi ja sama päti Dorcoon. Kenties juuri heidän epäviehättävyytensä vuoksi he säästyivät joutumasta Elisabetin kierojen mielitekojen kohteeksi.
Vuodet kuluivat ja Ferenz alkoi ikääntyä. Hän alkoi viihtyä enemmän kotona kuin taistelukentillä ja alkoi turvata suuresti uskontoon. Hän oli protestantti, kuten Elisabetkin virallisesti.
Ferenz vietti joka päivä tuntikausia rukoillen ja hiljentyen. Elisabet ei ollut koskaan osoittanut erityistä mielenkiintoa kristilliseen hengelliseen elämään, joten hän ja Ferenz etääntyivät toisistaan.
Ferenzin terveydentila heikkeni heikkenemistään, kunnes eräänä yönä hän kuoli nukkuessaan.
Elisabet järjesti miehellensä kunniakkaat kristilliset hautajaiset ja pukeutui surupukuun.
Mustassa surupuvussaan hän kulki seuraavat puolivuotta, sureva leski, neljän lapsen äiti, joka kävi neljännettäkymmenettä vuotta. Hän suri sitä, ettei hän enää loistaisi miehensä rinnalla tanssiaisissa,eikä hän enää loistanut muutenkaan niin kauniina ja kalpeana kuin ennen.
Katsoessaan peiliin, hän kuuli miehensä äänen sanovan: ”Ei mene enää kauan, kunnes sinulle käy kuten minulle.” ”EI!” Adelle huusi. ”Niin ei käy minulle!” Silti hän kavahti kauhusta, ”Entä jos yrtit ja loitsut eivät riitä sittenkään?”
Hän kutsui lisää velhottaria metsästä luokseen ja ympäröi itsensä heidän mustalla taikuudellaan.
Yö saapui lopullisesti hänen sieluunsa.
Pastori Ponikeus kutsuttiin usein siunaamaan salaperäiseen tappavaan tautiin menehtyneitä palvelustyttöjä, joille Elisabet järjesti kunnolliset hautajaiset.
Erään tytön kohdalla Elisabet vaati pastoria julistamaan, että tyttö oli kuollut tottelemattomuuden seurauksensa. Pastorille heräsi epäilys tytön kuolinsyyn luonteesta ja hän kieltäytyi pitämästä koko seremoniaa. Pastorin ja Elisabetin välille tuli välirikko.
Pastorin mieltä alkoi painaa epäilys toisten tyttöjen kuolinsyystä ja hän puhui epäilyksistään eteenpäin. Puheet kantautuivat Elisabetin korviin ja se huononsi heidän välejään entisestään.
Ponikeus aikoi vakaasti paneutua asiaan tarkemmin. Hän kohtasi kuitenkin huomattavia esteitä ja pysyi hiljaa oikeudenkäyntiin asti.
Elisabet oli aina huolehtinut siitä, että hänen lapsensa eivät saaneet tietää hänen julmista tavoistaan.
Hänen aikuisen tyttärensä Annan tullessa aviomiehensä kanssa vierailulle, Elisabet lähetti pahoinpidellyt palvelustyttönsä toiseen omistamaansa pienempään linnaan, joka sijaitsi kauempana laaksossa. Annan vierailu kesti yleensä seitsemän päivää ja koko sen ajan, karkotetut palvelustytöt olivat ilman ruokaa ja vettä.
Tyttärensä lähdettyä Elisabet määräsi Illonan katsomaan, oliko ainutkaan tytöistä selvinnyt hengissä. Illonaa odotti linnassa vain makea mädäntynyt tuoksu ja viiden palvelustytön ruumiit.
Elisabet tilasi arkut ja järjesti hautajaiset jokaiselle tytölle ja vaati, ettei heidän kuolinsyistään puhuta. Hautajaismenot suoritti nuorempi pastori Berthoni, joka ei ollut kiinnostunut tyttöjen kohtalosta. Hautaaminen tapahtui yöllä kaikessa hiljaisuudessa.
Vuodet vierivät, veri virtasi ja epäilykset Elisabetin pirullisesta luonnosta kasvoivat. Pastori Ponikeus ei ollut enää ainut, joka aavisteli pahaa. Juorut levisivät kylässä kulovalkean lailla, ensin työläisten ja maanviljelijöiden keskuudessa, sitten ylemmän kastin keskuudessa.
Elisabet tiesi, että hänestä puhuttiin, mutta se ei ollut hänen suurin huolen aiheensa, sillä hän oli alkanut ikääntyä. Hän seisoi peilin edessä katsoen kuihtuvaa kauneuttaan ja huusi: ”Sinä valehtelit minulle! Sinä olet kurjin kurjista, neuvosi eivät ikinä toimi! Eivät toimi edes kylvyt neitojen veressä, saatikka sitten yrtit. Yrteistä ei ole mihinkään! Ne eivät saa kauneuttani takaisin, eiväthän ne edes hidasta kuihtumistani! Keksi parannus tähän tai minä tapan sinut!”
Noita joka seisoi hänen takanaan vastasi: ”Minä vannon, että puhuttelen sinua helvetin syövereistä tänä päivänä vuoden päästä, mikäli en keksi parannusta vaivoihisi! Uskon että verikylvyt eivät ole auttaneet, sillä veri on kuulunut alhaiselle kastille. Ne tytöt eivät ole jalompia kuin metsän eläimet! Sinistä verta sinä tarvitset. Aatelisten, kaltaistesi verta!”
Elisabet ymmärsi asian heti ja seuraavalle saalistusretkelle lähtiessään Urvari sai tehtäväkseen etsiä aatelisten perillisiä. Elisabet ymmärsi, että riskit olivat suuremmat, mutta unelma hänen kauneutensa palauttamisesta otti vallan epäilyksiltä. Noita oli sanonut kauneuden palaavan muutamassa kuukaudessa, mikäli verikylvyt ovat säännöllisiä.
Elisabet makasi selkä kylmää posliinia vasten silmät suljettuina. Hänen kätensä lepäsivät ammeen reunoilla. Amme oli ympyröity kynttilöillä. Hän hengitti syvään nenänsä kautta ja rautainen tuoksu valui hänen sieraimiinsa. Hän avasi hitaasti silmänsä ja katsoi ylös. Itkuiset lasittuneet silmät katsoivat häntä takaisin. Silmissä ei enää ollut elämää, mutta kauhu ja pelko olivat tallentuneet niiden taakse. ”Seuraava!” Elisabet huusi ja napsautti sormiaan. Hän sulki jälleen silmänsä. Alkoi kuulua kettinkien kitinää Dorcon hinatessa tytön ruumista alas rautahampaista; rautahampaiksi sitä kutsuttiin, Elisabetin rakennuttamaa kidutuslaitetta. Se oli laatikkomainen rautainen laite, jonka sai hinattua Elisabetin ammeen yläpuolelle. Laatikon molemmin puolin oli suuret rautaiset piikit, jotka laatikon sulkeutuessa lävistivät neidon lihan ja Elisabet sai nauttia virkistävästä suihkusta.
Elisabet makasi edelleen silmät suljettuina ja kuunteli kuinka Dorco retuutti uutta neitokaista kohti rautahammasta. Kuului huutoa,itkua ja luja läimäytys, Dorcon lyödessä tytöltä hampaat kurkkuun. Tyttö lakkasi huutamasta ja enää kuului vain hiljaista nyyhkytystä. Kuului kettinkien kilinää ja pian tyttö parkaisi lujaa. Elisabetin sydän alkoi hakata lujempaa, hänen rintakehänsä kohoili kiihkeästi ja hän raotti huuliaan. Hän tunsi kuinka lämpimät pisarat alkoivat juosta vuolaana hänen ihollaan ja valua hänen avoimien huuliensa välistä hänen nieluunsa.
Raudan maku ja tuoksu huumasivat hänet. Hän tunsi vaipuvansa syvään euforiseen unitilaan ja pian hänen ympärillään oli hiljaista...
Elisabet kävi yhä rohkeammaksi ja vaati aina vain lisää uhreja. Nuorten naisten virta linnaan ja linnalta puutarhan lannoitteeksi oli loputon. Oli enää vain ajan kysymys milloin Elisabet jäisi kiinni. Kylässä puhuttiin, monet tiesivät tai ainakin epäilivät. Arvoitukseksi jää kuka heistä lopulta puhui ja miten tarvittavat todisteet saatiin kasaan, mutta lopulta koitti päivä, jolloin Elisabet otettiin kuulustetavaksi. Kuulusteluun joutuivat myös hänen palvelijansa Dorco ja Illona, jotka lopulta paljastivat kaiken. He myönsivät osallisuutensa hirmutekoihin, mutta heidän henkensä säästettiin tunnustusta vastaan. Oikeudenkäynti kesti useamman päivän ja sinä aikana moni kyläläinen kertoi epäilyistään ja todistamistaan oudoista tapahtumista.
Tuomarin päätös Elisabetin kohtalosta ei ollut helppo, sillä Elisabet oli kaikesta huolimatta jalosukuinen nainen. Lopulta tuomari päätyi määräämään Elisabetin ikuiseen vankeuteen omaan linnaansa.
Elisabet selvisi jotain vuosia, mutta sisimmässään hän oli jo luovuttanut ensimmäisestä päivästä lähtien. Hänen ulkomuotonsa muuttui pian vanhaksi ja luhistuneeksi. Hän piti ikkunoita auki yötä päivää. Ikkunat olivat hänen ainut mahdollisuutensa haistaa puhdasta vuoristoilmaa, haistaa vapautta. Yöt olivat kovin koleita ja Elisabet sairastui lopulta keuhkokuumeeseen, joka lopulta päätyi hänen kuolemakseen. Hän oli lopulta vapaa. Vapaa vankeudesta ja vapaa niistä voimista, jotka vangitsivat hänet sisältäpäin.
Nainen katsoi itseään peilistä, tämä nainen oli vaaleahiuksinen ja hänen ihonsa oli kermanvaalea.
Hiustensa vaaleudesta hän sai tosin kiittää toistuvia vaalennuskäsittelyjä ja kasvonsa hän varjeli tarkoin auringonvalolta, sekä käytti lukuisia eri voiteita. Hänen vaaleat kiharansa oli koottu korkealle hänen otsansa ylle ja niissä oli helmikoristeita.
Hänen kalpeilta kasvoiltaan loisti kirkas silmäpari ja punatut huulet. Hän hymyili peilikuvalleen.
Totta puhuen, Elisabetin tullessa tähän maailman, hän oli kaikkea muuta kuin täydellinen. Hän muistutti ennemminkin metsään syntynyttä susilasta, kuin hoviin syntynyttä kreivitärtä.
Elisabetin ja ”normaalin” maailman välillä vaikutti aina olevan tyhjiö, joka imaisi Elisabetin sisäänsä, omaan yksityiseen vankilaansa. Silmät peilissä todistivat sen; hän tahtoi haalia, mutta ei tohtinut koskettaa. Hän tahtoi elää muttei olla elossa, hänen verenhimonsa oli sen seurausta. Himo toisten vereen: kenties tämä salaisuus oli kirjoitettu häneen jo hänen syntymästään lähtien...
Hän ei kuitenkaan elänyt haavemaailmassa, tavallisen elämän huolet ja ahdistukset koskettivat myös häntä; toistuvat askareet, turhamaisuus, avioelämä ja konfliktit perhesuhteissa. Kaiken tavanomaisen ahdistuksen pohjalla piili vielä pimeämpi, julmempi ja synkempi virta, joka muistutti olemassa olostaan ja yritti lakkaamatta nousta pintaan.
Hänellä oli perinteisesti aviomies ja lapsia, joiden kohtalosta Elisabet kantoi huolta; aivan kuin kuka tahansa äiti, hän tahtoi lapsilleen parasta.
Karpaattien vuoristo ja Dacian villi luonto ympäröivät heidän linnansa, yhden niistä kuudestatoista. Muinainen Dacia oli edelleen pakanallinen maa ja se oli kaksi vuosisataa jäljessä länsimaalaista Eurooppaa. Siellä hallitsi salaperäinen jumalatar Mielliki, jonka johtamana Elisabet hallitsi metsän voimia ja kansaansa. Vain vähän matkaa länteen sijaitsi vuori nimeltä Nadan, jossa asui muinainen Isten, jonka apuun Elisabet myös turvasi. Taikauskon värittämässä Karpaattien vuoristossa asui myös erityinen paholainen nimeltä Ördög, jonka apureina toimivat noidat, koirat ja mustat kissat. Vuoristossa uskottiin edelleen luonnossa asuviin suuriin henkiin ja keijuihin. Niistä tunnetuimmat olivat Delibab, kuu-keiju ja tuulen henki sekä vesiputouksen neitsyt, joka kampaili vetisiä hiuksiaan.
Suurten mäntyjen ja kuusten muodostamissa ringeissä, näitä olentoja edelleen palvottiin.
Totta tai ei, yhä kerrottiin tarinoita susista, lohikäärmeistä ja vampyyreista, jotka asuivat metsän siimeksessä; ja joita velhot ja noidat kutsuivat avukseen. Mustaa taikuutta harrastettiin alituiseen ja metsässä kerrottiin ratsastavan henkiä, jotka eivät tunteneet pelkoa tai katumusta.
Siellä, noituuden pesässä ja Unkarin kruunun varjossa, syntyi Elisabet. Hän ei tavallisen naisen tapaan tuntenut pelkoa pimeää tai hirviöitä kohtaan. Hänessä itsessään asui hirviö, se asui hänen suurten tummien silmiensä syvyyksissä.
Elisabet oli saanut syntyä aateliseen perheeseen ja hän oli saanut mitä parhaimman koulutuksen: hän oli lukenut Raamattua ja Unkarin historiaa latinaksi. Hänen vanhempansa tahtoivat hänen saavuttavan suuria. He eivät aavistaneet, mitkä suuret vastakkaiset voimat jo hallitsivat Elisabetin elämää. Elisabetin äiti ei ollut koskaan ollut kiinnostunut henkimaailman asioista ja hänen jalkansa olivat tukevasti maanpinnalla.
Elisabetin isä kuoli tytön ollessa kymmenenvuotias ja siitä eteenpäin Elisabet oli virallisesti luvattu Ferenz Nadasdyn vaimoksi. Hänen äitinsä oli nyt yksin ja hänelle jäi vielä kaksi tytärtä naitettavaksi.
Elisabetin äiti kuoli vuosia myöhemmin ja jätti lapsilleen hulppean omaisuuden.
Elisabetilla riitti maallista mammonaa äitinsä perinnön sekä aviomiehensä rikkauden puolesta.
Elisabet uskoi vakaasti omiin oikeuksiinsa ja omaan vaikutusvaltaansa, sekä maalliseen että mystiseen. Hän uskoi miesten olevan voimattomia hänen yrtti- ja veritaikojaan vastaan. Muut naiset eivät olleet mitään verrattuna häneen, sillä hän oli sekä siniverinen että villi. Jos hän vain olisi ollut aidosti onnellinen, kaikki olisi mennyt toisin. Elisabetin kaltaisen naisen kanssa ei voi tehdä muuta, kuin palvoa häntä kaukaa.
Metsien mahdikkain velhotar näytti Elisabetille maailman, jolla ei ollut mitään yhteistä tavallisen miehen tai naisen kanssa. Elisabet halusi osansa tuosta tavallisesta maailmasta ja silloin hänen ajatuksensa kääntyivät nuoriin naisiin. ”Heidän verensä ei tule palvelemaan heitä pitkään, se olen nyt minä, joka tulee elämään sen kautta. Nuoruuteni tulee jatkumaan sen kautta. Minun kauneuteni säilövät nuo kukoistavien neitosten nesteet” sanoi niin julma, niin mielenvikainen ja niin röyhkeä Elisabet.
Elisabet oli syntynyt erikoisten tähtien alla, ja astrologit uskoivat hänen kohtalonsa olleen sinetöity, jo hänen syntymästään lähtien. Hänen verenhimoisen sadisminsa sanottiin johtuvan kuusta, joka oli Marsin ja Merkuriuksen pahansuovan vaikutuksen alla. Hänen kauneutensa sanottiin johtuvan Venuksen ja Saturnuksen suhteesta toisiinsa.
The Opusculum Of The Secrets Of The Moon niminen painos oli julkaistu Elisabetin syntymän aikoina. Se ei oikeastaan ollut runokirja eikä loitsukirja; silti se oli omistettu kuulle, joka asutti yötaivaan ja oli sekä hyvien että pahojen maahan koskevien vaikutusten takana. Kirjassa kerrottiin kuun ja auringon suhteesta toisiinsa, sekä planeettoihin, jotka ympäröivät niitä. Kuun kerrottiin olevan feminiininen, kuten hellä äiti maakin. Se ei selvästikään ollut tämä kuu, jonka alla Elisabet syntyi; vaan pikemminkin se, joka saa miehen muuttumaan pedoksi. Sitä kuuta Elisabet ihaili yksinäisillä kävelyillään metsään, jossa hän asettui Lady Dianan, itse kuun suojaavan kuvun alle.
Elisabetin haalea, tuhoisa tähti, joka haalisti verhot ja tuhosi kaiken koskettamansa, joka tuhosi sadot ja tappoi karjan, johdatti Elisabetia yön pimeimpinä tunteina. Johdatti läpi metsän, jossa liikkuivat sen vaikutusten alla syntyneet pedot; sudet, lepakot, saalistaja linnut, hiiret, rotat ja Elisabet. Elisabet kulki kalpea kasvoisena ja suden hampaisena melankolian mustassa valossa. Se melankolia oli rutto, joka sairastutti Elisabetin hysteerisen mielen, johon oli sekoitettu suuri annos julmuutta.
Elisabetia ympäröivä maailma oli täynnä luksusta ja yltäkylläisyyttä, siinä missä hulluutta ja ahneuttakin. Elisabetin äärimmäinen narsistisuus esti häntä juurtumasta ympäröivään maailmaan. Kenties kohtaamiset velhottaren mökissä , palavien belladonnan lehtien kitkerässä käryssä, johdattivat hänen lopullisesti villiin ja alkukantaiseen maailmaan, jonka kaipuu paloi hänen silmissään. Elisabet tahtoi kulkea omaa polkuaan. Hän ei tuntenut katumusta eikä empatiaa. Hän ei koskaan Gilles de Raisin tavoin, kierinyt omatunnon tuskissaan rikostensa jälkeen. Hän ei itkenyt eikä hän rukoillut anteeksiantamusta. Hänen hulluutensa oli hänen syntymäoikeutensa.
Hän ei muuttanut mieltään edes elämänsä viimeisinä vuosina, jolloin hän joutui kärsimän nöyryytyksensä.
Elisabetin maallinen elämä oli täynnä tanssiaisia ja muodollista seurustelua seurapiirien kerman kanssa. Pysyäkseen itsevarmana, Elisabetin oli jatkuvasti kuultava ulkonäkönsä ylistystä.
Hän osti jatkuvasti uusia iltapukuja ja vaihtoi mekkoaan arkipäivisinkin viisi kertaa päivässä. Hän kulutti useita tunteja päivässä istumalla suuren peilinsä edessä ja ihaillen kauneuttaan.
Hän arvosti vain feminiinistä kauneutta. Hänellä oli sadististen taipumustensa lisäksi vahvoja homoseksuaalisia taipumuksia.
Hän ei nauttinut suorittaessaan aviollisia velvollisuuksiaan miehensä kanssa. Hänellä oli vain julmia ja epäluonnollisia haluja, joita hän toteutti palvelusneitojensa kanssa.
Hänen sotilas aviomiehensä palatessa kotiin taistelujen väillä, Elisabet tunsi olonsa huomioiduksi, mutta myös häirityksi. Hän otti miehensä vastaan kerta toisensa jälkeen aina vain kalpeampana ja kauniimpana. Hänen miehensä ollessa kotona linnassa vallitsi erillainen tunnelma, sekä koti-elämet että palvelusväki ilahtuivat suuresti isännän tullessa kotiin.
Ferentz, isäntä itse, ilahtui aina nähdessään kauniin vaimonsa, mutta häntä huolestutti Elisabetin kalpeus. Pian Ferentz kuitenkin unohti huolensa hukuttamalla ne viiniin ja lihallisiin iloihin.
Elisabet suoriutui aviollisista velvollisuuksistaan mainiosti, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänellä oli toinen elämä ja hän kaipasi sitä. Hänen mielensä oli kiusattu ja hän alkoi saada päänsärkykohtauksia. Kohtaus saattoi iskeä milloin vain ja silloin hänen palvelijattarensa valelivat hänen ihoaan kostutetuilla sienillä ja juottivat hänelle yrttijuomaa. Yksikään lääkäri ei löytänyt syytä tai parannuskeinoa kohtauksille.
Elisabetilla itsellään oli oma mielipiteensä asiasta. Hän tunsi verensä polttavan ja kiehuvan hänen suonissaan. Hän tunsi veressään vaikuttavat julmat voimat, jotka olivat vastuussa hänen erityislaatuisesta sensuaalisuudestaan ja verenhimostaan. Veren pistävä haju, joka leijui hänen linnansa uumenissa sijaitsevissa kidutuskammioissa ei saanut häntä voimaan pahoin vaan päinvastoin.
Omassa makuukamarissaan hän poltti lampussa öljyä ja jasmiinia, mutta noina öinä, jolloin hänen miehensä oli poissa, huoneessa leijui tuoreen veren tuoksu. Veren, joka oli vuotanut hänen kamarineidoistaan, hänen purressaan ja viiltäessään heitä.
Hänen veressään vaikuttavat pimeät voimat olivat muuttuneet osaksi hänen persoonaansa. Hän tunsi rikoksensa oikeutetuiksi, sillä ne tuottivat hänelle mielihyvää ja hänen mielihyvänsä oli muiden ihmisten yläpuolella. Hän halusi naisensa nuorina ja kauniina, sekä hoikkina ja pitkinä.
Elisabet eli miehensä poissa ollessa täysin feminiinisessä maailmassa. Linna kuhisi nuoria palvelustyttöjä, joukossa oli myös muutama kypsempi naisihminen.
Elisabet ei suorittanut veritekojaan yksin, häntä avusti muutama luottonainen. Nämä naiset veivät leipää ja vettä linnan salaisiin pimeisiin kolkkiin, jossa alastomat nuoret naiset seisoivat kahlittuina. Jokaisessa Elisabetin omistamassa linnassa oli hänen erityislaatuisille harrastuksilleen suunnitellut tilat.
Vaikka Elisabetin mielihalut kohdistuivat lähinnä naisiin, oli hänellä lyhyt seksisuhde nuoren maanviljelijän kanssa. Elisabet tuli raskaaksi miehelle, mutta hän keskeytti raskauden myrkyllisillä yrteillä. Hän valehteli kamarineidoilleen olevansa sairastunut, jotta asia ei koskaan kiirisi hänen miehensä korviin. Elisabetin oli suojeltava kunniaansa kaikin keinoin,
Hän päätti suhteen maanviljelijän kanssa heti tapahtuman jälkeen.
Elisabetin eroottinen sadismi kohdistui vain naisiin, miesten kanssa hän ei koskaan harrastanut mitään erikoista, eikä hän koskaan fantasioinut miehistä. Hän harrasti ihan tavallista sukupuoliyhdyntää miesten kanssa, josta hän ei saanut lainkaan nautintoa.
Usein oltuaan miesten kanssa, hän koki olonsa tylsistyneeksi ja pian hän kutsuikin jonkun palvelusneidoistaan huoneeseensa. Hän antautui haluilleen ja työnsi palvelusneidon kynsien alle neuloja, kunnes nämä huusivat tuskasta. Toisinaan toisenlainen mielihalu sai hänet valtaansa ja hän poltti palvelustytön sukupuolielimiä kynttilällä. Hänen rikoskumppaninsa Dorco ja Illona pitivät uhria paikoillaan Elisabetia varten. Kidutusten välissä Elisabet kulki hermostuneena ympäri huonetta ja raivosi. Lopulta hän nauroi karmivasti ja hänen viimeiset sanansa, ennen grande finalea olivat ”Lisää, lisää, vielä lujempaa!”
Pian Elisabetille valkeni, että oli vielä jännittävämpää ottaa leikkiin mukaan toinen nainen, jonka kanssa kiduttaa alastonta tyttöraukkaa. Hänen kumppaninsa jakoi hänen mielenvikaiset fantasiansa ja yhdessä heidän luovuutensa pääsi valloilleen. Julmia mielitekojaan tyydyttäessään he keksivät repiä kiduttamansa naisen rinnat riekaleiksi. Näyttämönä näille hirvittäville teoille toimi syrjäinen linnan huone, mutta siitä huolimatta he tulivat ajoittain nähdyiksi. Näkijänä toimi usein piika, joka sattui kulkemaan huoneen ohi tai palveluspoika, joka oli toimittamassa askareitaan. Silminnäkijät katsoivat kauhistuneena toiseen suuntaan ja puhuivat näkemästään vasta vuosia myöhemmin oikeudenkäynnissä. Elisabet kyllästyi lopulta rikoskumppaniinsa ja jatkoi yksin.
Toisinaan piika tai palveluspoika löysi luurangon linnan maanalaisilta käytäviltä, mutta ei uskaltanut hiiskua siitä sanaakaan. Dorco ja Illona vastasivat ruumiiden hävittämisestä ja yleensä he hautasivat ruumiit puutarhaan, sillä he uskoivat ruumiiden tuovan onnea ja hedelmöittävän maaperän. Linnaa ympäröivässä puutarhassa kukoistivat erilaiset hedelmäpuut, marjapensaat ja kauniit kukkaistutelmat. Elisabet rakasti kauneutta ja vaati sitä myös elinympäristöltään.
Hänen linnansa olivat sisältäpäin viimeisenpäälle sisustettuja. Hänen huonekalunsa olivat tummasti verhoiltuja ja niitä ympäröivät massiiviset paikallisen puusepän muotoilemat puiset reunat. Seinät olivat täynnä kuuluisia maalauksia ja kauniita tummia seinäkankaita. Verhot olivat kalleinta karmiininpunaista silkkiä mitä Unkarista löytyi.
Elisabetin makuuhuoneessa karmiininpunaista silkkiä oli käytetty verhojen lisäksi myös päiväpeitteeseen ja sänkyparven verhoiluun. Makuuhuoneessa oli kaksi takkaa ja se oli linnan lämpimin huone.
Elisabet nautti öistä, jotka hän sai viettää makuuhuoneessaan yksin. Ajoittain hänen oli kuitenkin jaettava pyhättönsä miehensä kanssa. Ferenzin saapuessa Elisabet katsoi miehensä tummaa pitkää partaa, tummia suuria silmiä ja tummunutta ihoa. Hän ei pitänyt miestään viehättävänä,moni nainen olisi varmasti asiasta eri mieltä. Ferenz oli hyvin maskuliininen. Hänen kasvonpiirteensä olivat komeat, hän oli pitkä ja lihaksikas, mutta Elisabetilla oli silmää vain feminiiniselle kauneudelle. Hän piti miehiä epäeroottisina ja rujoina. Miehet haisivat hieltä ja olivat likaisia. He ahmivat ruokansa ahneesti ja he olivat karkeita.
Elisabetin oli kuitenkin annettava Ferenzille, mitä tämä halusi, mutta onneksi Ferenz antoi jotain vastalahjaksi. Se oli Ferenz, joka opetti Elisabetin rankaisemaan laiskoja palvelijattaria polttamalla öljyttyä paperinpalaa näiden varpaiden välissä. Ferenz käytti samaa rankaisumenetelmää sotilaidensa kanssa, mutta muutoin hänellä ei ollut sadistisia taipumuksia, eikä hän koskaan nauttinut teoistaan.
Ferenz oli tietoinen hänen vaimonsa kovista menettelytavoista palvelijoidensa kanssa, mutta hän ei kokenut tehtäväkseen puuttua asiaan.
Kerran hän näki kävelyllä ollessaan puutarhassa puuhun sidotun alastoman palvelustytön. Tytön vartalo oli sivelty hunajalla ja hänen silmistään valui kyyneleitä. Hunaja oli houkuttanut paikalle muurahaisia, mehiläisiä ja kärpäsiä, jotka lähes peittivät tytön vartalon.
Ferenz kysyi asiasta vaimoltaan ja tämä selitti palvelustytön varastaneen hedelmiä. Ferenz hyväksyi vaimonsa selityksen,eikä hänellä ollut halua puuttua vaimonsa puuhiin. Elisabet itse piti tekoaan huvittavana.
Ferenz rakasti ja kunnioitti vaimoaan, mutta samalla myös pelkäsi tätä. Tämä suuri soturi vaistosi kauniissa vaimossaan jotain sellaista voimaa ja vahvuutta, jota vastaan hänen karski sotilaanvoimansa ei tehonnut. Mikä se voima oli, sitä Ferenz ei osannut sanoa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että hänen lastensa äiti vietti päivänsä velhottaren luolassa tehden talismaaneja ja lukien merkkejä mustan kukon verestä. Ferenz ei ollut tietoinen edes siitä, että heidän makuuhuoneessaan oli eläinten luita, sarvia ja erillaisia jauhettuja yrttejä.
Ferenz tiesi vain sen, että hän aikoi nauttia jokaista hetkestä, jonka sai olla kauniin vaimonsa kanssa ennen uuteen sotaan lähtöä. Seuraavasta sodasta turkkilaisia vastaan tulisi pitkä.
Elisabet tunsi olonsa ikävystyneeksi. Hän osasi kyllä lukea ja kirjoittaa, mutta harvat kirjat löysivät tiensä näin syrjäiseen maahan. Ainoat kirjat, jotka sallittiin linnaan olivat psalmeja ja virsiä tai sodasta kertovia kirjoja. Elisabet ei ollut kiinnostunut niistä. Niinpä Elisabet vaihtoi asuaan ja korujaan nyt jopa kuudesti päivässä. Joka aamu hän maalautti kasvonsa huolella ja hänen joka iltaisiin kauneusrituaaleihinsa kului aikaa. Hänen kylpyhuoneensa oli täynnä erilaisia yrttejä ja voiteita. Hän kärsi edelleen päänsärkykohtauksista ja sellaisen iskiessä, hän oli vuoteenomana koko päivän. Ollessaan pedissään hän ympäröi itsensä palvelijoilla ja pyysi tyttöjä tulemaan lähemmäksi, jolloin hän iski hampaansa näiden pehmeään lihaan. Kuunnellessaan uhriensa tuskan huutoja, hänen oma kipunsa hälveni.
Osa palvelustytöistä oli epätoivossaan kertonut Ferenzille Elisabetin julmuuksista, mutta Ferenz ei tahtonut kuulla asiasta. Hän ei tahtonut Elisabetin ja palvelustyttöjen välisiä asioita omaksi murheekseen. Hän oli hyväksynyt puuhun sidotun tytön ja hän vain kohautti hartioitaan kuullessaan puremisesta ja kynsien alle työnnetyistä neuloista.
Hän vietti niin suuren osan ajastaan taistelukentillä poissa vaimonsa luota, että kotona ollessaan hän tahtoi nähdä vain vaimonsa kauneuden.
Ollessaan sotimassa hän lähetti vaimolleen lemmenkirjeitä, joihin tämä vastasi kunnioittavasti. Elisabetin kirjeet antoivat hänelle voimaa ja hän todella rakasti vaimoaan. Hän ei tahtonut nähdä vaimonsa pimeää puolta.
Hän nautti saadessaan esitellä kaunista vaimoaan tanssiaisissa ja illalliskutsuissa, joihin heidät usein kutsuttiin. Kutsuihin vastasi yleensä itse Elisabet; ”Tulemme, mikäli terveyteni sallii...”, ja usein se ei sallinut. Elisabetin jäädessä kotiin, oli Ferenzin edustettava yksin ilman kaunista vaimoaan.
Miehensä ollessa sotimassa Elisabet ei koskaan osallistunut sosiaalisiin tapahtumiin. Hän oli kotona linnassaan, vankina lumotussa piirissään. Hän uneksi elämästä, mutta ei elänyt...
Elisabetin pahasta maineesta huolimatta jono uusia palvelustyttöjä saapui linnaan iloisesti laulellen. Tytöt olivat kauniita blondeja, joilla oli ruskettunut iho. Tytöt olivat tietämättömiä ja osasivat hädin tuskin kirjoittaa omat nimikirjaimensa. Tytöt olivat kotoisin köyhästä kylästä, jossa ihmiset olivat typerämpiä ja oppimattomampia kuin viereisissä kylissä. Elisabetin värvääjän ei ollut tarvinnut luvata tyttöjen isille kuin uusi päällistakki, kun nämä jo luopuivat ilomielin tyttäristään.
Elisabetin värvääjänä toimi ruma kyttyräselkäinen poika nimeltä Urvari. Hän oli ollut Elisabetin palveluksessa pitkään ja oli onnistunut värväämään Elisabetille tusinoittain uusia palvelusneitoja lähikylistä. Hän oli Elisabetin luottopalvelijoita.
Elisabetin uskollisin naispalvelija taas oli Illona, joka täytti Elisabetin jokaisen toiveen. Hän kantoi Elisabetillle sänkyyn rohtoja päänsärkyyn ja saattoi palvelustyttöjä Elisabetin sängynvierustalle purtavaksi. Illona oli suurikokoinen ja karun näköinen nainen, jota ei hyvällä tahdollakaan voisi sanoa kauniiksi ja sama päti Dorcoon. Kenties juuri heidän epäviehättävyytensä vuoksi he säästyivät joutumasta Elisabetin kierojen mielitekojen kohteeksi.
Vuodet kuluivat ja Ferenz alkoi ikääntyä. Hän alkoi viihtyä enemmän kotona kuin taistelukentillä ja alkoi turvata suuresti uskontoon. Hän oli protestantti, kuten Elisabetkin virallisesti.
Ferenz vietti joka päivä tuntikausia rukoillen ja hiljentyen. Elisabet ei ollut koskaan osoittanut erityistä mielenkiintoa kristilliseen hengelliseen elämään, joten hän ja Ferenz etääntyivät toisistaan.
Ferenzin terveydentila heikkeni heikkenemistään, kunnes eräänä yönä hän kuoli nukkuessaan.
Elisabet järjesti miehellensä kunniakkaat kristilliset hautajaiset ja pukeutui surupukuun.
Mustassa surupuvussaan hän kulki seuraavat puolivuotta, sureva leski, neljän lapsen äiti, joka kävi neljännettäkymmenettä vuotta. Hän suri sitä, ettei hän enää loistaisi miehensä rinnalla tanssiaisissa,eikä hän enää loistanut muutenkaan niin kauniina ja kalpeana kuin ennen.
Katsoessaan peiliin, hän kuuli miehensä äänen sanovan: ”Ei mene enää kauan, kunnes sinulle käy kuten minulle.” ”EI!” Adelle huusi. ”Niin ei käy minulle!” Silti hän kavahti kauhusta, ”Entä jos yrtit ja loitsut eivät riitä sittenkään?”
Hän kutsui lisää velhottaria metsästä luokseen ja ympäröi itsensä heidän mustalla taikuudellaan.
Yö saapui lopullisesti hänen sieluunsa.
Pastori Ponikeus kutsuttiin usein siunaamaan salaperäiseen tappavaan tautiin menehtyneitä palvelustyttöjä, joille Elisabet järjesti kunnolliset hautajaiset.
Erään tytön kohdalla Elisabet vaati pastoria julistamaan, että tyttö oli kuollut tottelemattomuuden seurauksensa. Pastorille heräsi epäilys tytön kuolinsyyn luonteesta ja hän kieltäytyi pitämästä koko seremoniaa. Pastorin ja Elisabetin välille tuli välirikko.
Pastorin mieltä alkoi painaa epäilys toisten tyttöjen kuolinsyystä ja hän puhui epäilyksistään eteenpäin. Puheet kantautuivat Elisabetin korviin ja se huononsi heidän välejään entisestään.
Ponikeus aikoi vakaasti paneutua asiaan tarkemmin. Hän kohtasi kuitenkin huomattavia esteitä ja pysyi hiljaa oikeudenkäyntiin asti.
Elisabet oli aina huolehtinut siitä, että hänen lapsensa eivät saaneet tietää hänen julmista tavoistaan.
Hänen aikuisen tyttärensä Annan tullessa aviomiehensä kanssa vierailulle, Elisabet lähetti pahoinpidellyt palvelustyttönsä toiseen omistamaansa pienempään linnaan, joka sijaitsi kauempana laaksossa. Annan vierailu kesti yleensä seitsemän päivää ja koko sen ajan, karkotetut palvelustytöt olivat ilman ruokaa ja vettä.
Tyttärensä lähdettyä Elisabet määräsi Illonan katsomaan, oliko ainutkaan tytöistä selvinnyt hengissä. Illonaa odotti linnassa vain makea mädäntynyt tuoksu ja viiden palvelustytön ruumiit.
Elisabet tilasi arkut ja järjesti hautajaiset jokaiselle tytölle ja vaati, ettei heidän kuolinsyistään puhuta. Hautajaismenot suoritti nuorempi pastori Berthoni, joka ei ollut kiinnostunut tyttöjen kohtalosta. Hautaaminen tapahtui yöllä kaikessa hiljaisuudessa.
Vuodet vierivät, veri virtasi ja epäilykset Elisabetin pirullisesta luonnosta kasvoivat. Pastori Ponikeus ei ollut enää ainut, joka aavisteli pahaa. Juorut levisivät kylässä kulovalkean lailla, ensin työläisten ja maanviljelijöiden keskuudessa, sitten ylemmän kastin keskuudessa.
Elisabet tiesi, että hänestä puhuttiin, mutta se ei ollut hänen suurin huolen aiheensa, sillä hän oli alkanut ikääntyä. Hän seisoi peilin edessä katsoen kuihtuvaa kauneuttaan ja huusi: ”Sinä valehtelit minulle! Sinä olet kurjin kurjista, neuvosi eivät ikinä toimi! Eivät toimi edes kylvyt neitojen veressä, saatikka sitten yrtit. Yrteistä ei ole mihinkään! Ne eivät saa kauneuttani takaisin, eiväthän ne edes hidasta kuihtumistani! Keksi parannus tähän tai minä tapan sinut!”
Noita joka seisoi hänen takanaan vastasi: ”Minä vannon, että puhuttelen sinua helvetin syövereistä tänä päivänä vuoden päästä, mikäli en keksi parannusta vaivoihisi! Uskon että verikylvyt eivät ole auttaneet, sillä veri on kuulunut alhaiselle kastille. Ne tytöt eivät ole jalompia kuin metsän eläimet! Sinistä verta sinä tarvitset. Aatelisten, kaltaistesi verta!”
Elisabet ymmärsi asian heti ja seuraavalle saalistusretkelle lähtiessään Urvari sai tehtäväkseen etsiä aatelisten perillisiä. Elisabet ymmärsi, että riskit olivat suuremmat, mutta unelma hänen kauneutensa palauttamisesta otti vallan epäilyksiltä. Noita oli sanonut kauneuden palaavan muutamassa kuukaudessa, mikäli verikylvyt ovat säännöllisiä.
Elisabet makasi selkä kylmää posliinia vasten silmät suljettuina. Hänen kätensä lepäsivät ammeen reunoilla. Amme oli ympyröity kynttilöillä. Hän hengitti syvään nenänsä kautta ja rautainen tuoksu valui hänen sieraimiinsa. Hän avasi hitaasti silmänsä ja katsoi ylös. Itkuiset lasittuneet silmät katsoivat häntä takaisin. Silmissä ei enää ollut elämää, mutta kauhu ja pelko olivat tallentuneet niiden taakse. ”Seuraava!” Elisabet huusi ja napsautti sormiaan. Hän sulki jälleen silmänsä. Alkoi kuulua kettinkien kitinää Dorcon hinatessa tytön ruumista alas rautahampaista; rautahampaiksi sitä kutsuttiin, Elisabetin rakennuttamaa kidutuslaitetta. Se oli laatikkomainen rautainen laite, jonka sai hinattua Elisabetin ammeen yläpuolelle. Laatikon molemmin puolin oli suuret rautaiset piikit, jotka laatikon sulkeutuessa lävistivät neidon lihan ja Elisabet sai nauttia virkistävästä suihkusta.
Elisabet makasi edelleen silmät suljettuina ja kuunteli kuinka Dorco retuutti uutta neitokaista kohti rautahammasta. Kuului huutoa,itkua ja luja läimäytys, Dorcon lyödessä tytöltä hampaat kurkkuun. Tyttö lakkasi huutamasta ja enää kuului vain hiljaista nyyhkytystä. Kuului kettinkien kilinää ja pian tyttö parkaisi lujaa. Elisabetin sydän alkoi hakata lujempaa, hänen rintakehänsä kohoili kiihkeästi ja hän raotti huuliaan. Hän tunsi kuinka lämpimät pisarat alkoivat juosta vuolaana hänen ihollaan ja valua hänen avoimien huuliensa välistä hänen nieluunsa.
Raudan maku ja tuoksu huumasivat hänet. Hän tunsi vaipuvansa syvään euforiseen unitilaan ja pian hänen ympärillään oli hiljaista...
Elisabet kävi yhä rohkeammaksi ja vaati aina vain lisää uhreja. Nuorten naisten virta linnaan ja linnalta puutarhan lannoitteeksi oli loputon. Oli enää vain ajan kysymys milloin Elisabet jäisi kiinni. Kylässä puhuttiin, monet tiesivät tai ainakin epäilivät. Arvoitukseksi jää kuka heistä lopulta puhui ja miten tarvittavat todisteet saatiin kasaan, mutta lopulta koitti päivä, jolloin Elisabet otettiin kuulustetavaksi. Kuulusteluun joutuivat myös hänen palvelijansa Dorco ja Illona, jotka lopulta paljastivat kaiken. He myönsivät osallisuutensa hirmutekoihin, mutta heidän henkensä säästettiin tunnustusta vastaan. Oikeudenkäynti kesti useamman päivän ja sinä aikana moni kyläläinen kertoi epäilyistään ja todistamistaan oudoista tapahtumista.
Tuomarin päätös Elisabetin kohtalosta ei ollut helppo, sillä Elisabet oli kaikesta huolimatta jalosukuinen nainen. Lopulta tuomari päätyi määräämään Elisabetin ikuiseen vankeuteen omaan linnaansa.
Elisabet selvisi jotain vuosia, mutta sisimmässään hän oli jo luovuttanut ensimmäisestä päivästä lähtien. Hänen ulkomuotonsa muuttui pian vanhaksi ja luhistuneeksi. Hän piti ikkunoita auki yötä päivää. Ikkunat olivat hänen ainut mahdollisuutensa haistaa puhdasta vuoristoilmaa, haistaa vapautta. Yöt olivat kovin koleita ja Elisabet sairastui lopulta keuhkokuumeeseen, joka lopulta päätyi hänen kuolemakseen. Hän oli lopulta vapaa. Vapaa vankeudesta ja vapaa niistä voimista, jotka vangitsivat hänet sisältäpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti