Tahdon myös kertoa, että nimesin tapahtumapaikan Marstenien tilaksi, Stephen Kingin Salem´s Lotin (suom. Painajeinen) mukaan, sillä se on yksi lempikirjoistani.
(Kyseessä on tarinan "raakaversio", jota ei ole oikoluettu ja se saattaa sisältää kirjoitusvirheitä. Myönnän myös, että minulla on huomattavia aukkoja kielioppissa, joten olkaa armollisia!)
ADALMIINA
Isännän poika oli yrittänyt huolehtia tilasta isänsä kuoleman jälkeen, mutta hänet oli passitettu mielisairaalaan vuosi sitten.
Vihtori Oksanen ei ollut saapunut paikalle halpojen löytöjen perässä, eikä myöskään uteliaisuuttaan. Hän oli paikalla aivan muista syistä. Hän katseli ympärilleen ja muistot ottivat hänestä vallan. Tila näytti erilaiselta; aika oli tehnyt tehtävänsä ja paikat olivat ränsistyneet pahasti, silti hän muisti kaiken yhtä selvästi kuin eilisen.
Hän ei tahtonut herättää ihmisten huomioita, joten hänkin osallistui huutokauppaan.
Hän seisoi ihmisjoukon takana ja katseli, kuinka astiastot, antiikkiset huonekalut, taulut ja muu irtaimisto vaihtoivat omistajaa.
Viimeisimpien esineiden joukossa oli taulu, joka sai Vihtorin sydämen jättämään lyönnin välistä.
Hän huusi ensimmäisen tarjouksensa: ”Viisikymmentä markkaa!”.
”Kuusikymmentä markkaa!” kuului ihmisjoukosta. ”Kuusikymmentäviisi!” ”Seitsemänkymmentä!” toiset jatkoivat korottamista. ”Sata markkaa!” Vihtori huusi lopulta. Hänen oli saatava se taulu! ”Sata markkaa tarjottu. Yksi..kaksi..ja kolme! Myyty hattupäiselle herralle takarivissä”.
Polvet tutisten Vihtori nouti taulunsa ja ihaili sitä pitkään. Taulussa poseerasi kaunis vaaleahiuksinen nainen, jolla oli hypnoottinen katse. Viljami tunsi taas joutuvansa naisen lumoihin, vaikka kyseessä oli pelkkä taulu.
Vihtori siirtyi syrjemmälle ja katseli edelleen maalausta kuin lumottuna. ”Kaunis taulu” hän kuuli naisen äänen sanovan ja nosti katseensa.”Tarjosin siitä seitsemääkymmentä markkaa, mutta te taisitte haluta sitä kovemmin” nainen jatkoi. ”Niin taisin” Vihtori sanoi hämmentyneenä ja ennen kuin hän ehti tajuta puhuvansa, hän jatkoi: ”Hän näyttää yhtä kauniilta kuin eläessään”. Vieras nainen katsoi häntä hämmentyneenä, ”Väitättekö te siis, että tunsitte hänet?”. Vihtori oli hetken hiljaa, kuten hän oli ollut hiljaa kaikki nämä vuodet; hän ei ollut koskaan kertonut siitä kenellekään. Nyt hän tunsi pakahduttavaa tarvetta kertoa tarinansa ensimmäistä kertaa ja vastasi: ”Kyllä, minä todella tunsin hänet, työskentelin Marstenien renkenä 33 vuotta sitten.”
”Mutta silloinhan...” nainen sanoi ja vaikenin äkisti. ” Niin, silloin kun se tapahtui..” Vihtori vastasi ja katsoi hetken hiljaa kaukaisuuteen.”Olin silloin nuori poika, yhdeksäntoista vuotta vanha. Näin täällä asioita, jotka eivät unohdu mielestäni koskaan ja jotka tekivät minusta miehen, joka nyt olen. Täällä koin myös ensirakkauteni, voisin jopa sanoa, että elämäni rakkauden ja se oli hän...” Vihtori sanoi ja laski katseensa tauluun. ”En ole koskaan kertonut tätä tarinaa kenellekään, mutta kenties nyt on tullut aika päättä hiljaisuus ja puhua. Mikäli vain olette valmis kuuntelemaan?” Nainen katsoi Vihtoria silmät loistaen ja sanoi: ”Todellakin olen valmis kuuntelemaan! Olen kuullut tarinoita tästä talosta pikkutytöstä asti, ja minulle olisi ilo ja kunnia kuulla teidän kertovan, mitä täällä oikeasti tapahtui”. ”Hyvä on sitten, mutta teidän tulee pitää mielenne avoimena”. ”Lupaan sen!”. ”Siirtykäämme syrjemmälle” Vihtori sanoi ja viittoi naista seuraamaan. He istuivat suurelle kivelle, Vihtori asetti taulunsa nojaamaan sitä vasten ja aloitti tarinansa:
”Astuin jalallani ensimmäistä kertaa Marstenien pihalle kolmas päivä Elokuuta vuonna 1897. Olin tehnyt jo jonkin aikaa maatalousrengen töitä, mutta en ollut koskaan nähnyt niin suurta ja hienoa tilaa kuin Marstenien. Heidän asuinrakennuksensa oli valkoinen kaksikerroksinen kartano ja pihapiirissä oli kaksi pienempää punaista rakennusta, joista yksi oli sauna ja toinen oli minun tuleva asuntoni. Asuntoni yläkerrassa oli varastotilaa ja alakerrassa oli sänky, piironki, pieni kaapi, sekä pöytä ja tuoli.
Pihaa ympäröivät suuret omenapuut ja vihreä hyvin hoidettu nurmikko.
Kauempana pihassa sijaitsivat heidän latonsa ja eläimensä. Heillä oli sikoja, lehmiä ja kanoja.
Muistan ajatelleeni, että he mahtoivat olla todella vauraita, silti heillä ei ollut juurikaan työvoimaa. Minua oli lykästänyt päästessäni työskentelemään heille.
Varsinaista pihapiiriä ympäröivät suuret pellot. Osa pelloista kuului Marsteneille ja osa naapurin isännälle. Heillä oli yhteiset peltorenget, joiden majoituksesta naapurin isäntä ja emäntä huolehtivat.
Isäntä Marsten esitteli minulle innoissaan tilaa, kertoen samalla itsestään ja vaimostaan.
Isännän nimi oli Aatto-Juhani Marsten ja hänen vaimonsa oli Adalmiina Marsten. Adalmiina oli isännän toinen vaimo. Isännän aikaisempi vaimo oli kuollut synnytykseen ja hänellä oli vanhasta liitostaan poika, Antton, joka oli tällä hetkellä asepalveluksessa. Adalmiinan kanssa hänellä ei ollut lapsia.
Aatto-Juhanilla oli silloin ikää neljäkymmentä vuotta, mutta hänen vaimonsa oli vasta kahdenkymmenenviiden.
Kierrettyämme pihan, navetat, sikalat ja kanalat, Aatto-Juhani kutsui minut sisälle kotiinsa ja lupasi keittää minulle sumpit.
Hän keitti itse kahvit ja tarjosi minulle pullaa. ”Vaimoni on yläkerrassa lepäämässä, joten tapaat hänet vasta illemmalla. Hän kärsii kovista päänsäryistä ja yleisestä heikkoudesta, joten hän joutuu usein viettämään kokopäivän pedissään.” ”Sepä ikävä kuulla. Onko teillä ketään apunanne?” kysyin. ”Naapurin emäntä käy usein auttamassa meillä kotitöissä ja ruuanlaitossa Adalmiinan ollessa sairas. Olen siitä kovin kiitollinen hänelle. Hän on hän kyllä hieno nainen jaksaessaan käydä meitä auttamassa,vaikka hänellä on omatkin kotityöt ja vielä neljä lasta jaloissaan pyörimässä.” ”Aivan ” vastasin ja haukkasin palan pullasta. ”Karoliina leipoi nuo pullatkin” Aatto-Juhani sanoi ja katsoin häntä kummastuneena. ”Karoliina on siis kyseinen naapurin emäntä” Aatto-Juhani sanoi hymyillen. ”Aivan, niin ymmärsin. On kyllä hyvää pullaa” myötäilin. ”Karoliina on erinomainen leipuri ja kokki, mutta mitä minä nyt hänestä jauhan. Puhutaanpa välillä Adalmiinastani, hän se on kaunein nainen, jota olen eläessäni nähnyt. Voisin jopa rohjeta väittää, ettei koko Suomesta löydy kauniimpaa. Uskon, että hän pääsee liittymään seuraamme illalliselle, joten pääset silloin todistamaan asian ” Aatto-Juhani sanoi hymyillen maireasti. ”Sepä mukavaa” vastasin.
Syötyämme pullat ja juotuamme kahvit suuntasimme takaisin ulos. Aatto-Juhani lähti pelolle katsomaan peltotyöläisiään ja antoi minulle tehtäväksi ruokkia eläimet, sekä tehdä niiden iltapuhteet. Minulla meni eläinten kanssa työskennellessäni melko kauan, sillä en ollut tottunut niin suureen eläinmäärään. Lisäksi minulla kesti tovi, että löysin kaiken tarvitsemani.
Saatuani vihdoin työni hoidettua, istuin hetken navetan rappusilla ja katselin sinistä taivasta. Aurinko oli alkanut laskea, mutta oli silti vielä valoisaa. Rakastin kesäiltoja ja olisin voinut kesäisin vaikka nukkua taivasalla. Aatto-Juhanin ääni herätti minut ajatuksistani: ”Saitkos hommat jo hoidettua?”. ”Kyllä vain” vastasin. ”Hienoa, lähdetäänpäs sitten illalliselle. Adalmiina voi jo paremmin, ja on valmistanut meille perunoita ja läskisoosia.”
Lähdin seuraamaan Aatto-Juhania kohti taloa. Ikkunoiden eteen oli vedetty verhot, mutta sisältä näytti loistavan valoa. Talosta huokui kodikkuus ja lämpö.
Pyyhimme jalkamme ovimattoon ja astuimme sisään. Herkullinen ruuan tuoksu tervehti meitä heti ovella ja vesi herahti kielelleni.
”Rakkaani, tässä on uusi renkemme Vihtori” Aatto-Juhani sanoi vaimolleen, joka istui jo pöydässä. ”Hei vain Vihtori” Adalmiina vastasi nousematta ylös. ”Onko sinun vielä huono-olo, rakas?” Aatto-Juhani kysyi huolestuneena. ”Ei oikeastaan” Adalmiina vastasi. Aatto-Juhani kääntyi minuun päin ja selitti: ”Joudumme pitämään verhoja kiinni, sillä päivänvalo pahentaa Adalmiinan päänsärkyjä”.
”Aivan” vastasin, vaikka en ollut edes ihmetellyt asiaa.
”Käykää pöytään” Adalmiina sanoi ja hymyili kauniisti. Aatto-Juhani ei ollut liioitellut hänen kauneuttaan. Hän todella oli kaunein nainen, jonka olin eläessäni nähnyt tai edes osannut kuvitella. Hänellä oli pitkät ja tuuheat valkoiset hiukset, tumman siniset suuret silmät ja verenpunaiset täyteläiset huulet. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kapeat.
Istuin vastapäätä Adalmiina ja Aatto-Juhani istui hänen viereensä. Lappasimme ison annoksen ruokaa lautasillemme, mutta Adalmiina ei koskenutkaan ruokaan. Aatto-Juhani ei näyttänyt kiinnittävän asiaan huomiota, joten minäkin kävin annokseni kimppuun enempiä miettimättä. Adalmiina istui hiljaa pöydän ääressä ja nojasi päätään käsiinsä.
Saimme annoksemme syötyä ja Adalmiina kysyi kohteliaasti ottaisimmeko lisää. Olin jo melko täynnä, mutta tahdoin olla kohtelias ja vastasin myöntävästi. Adalmiina otti kauhan käteensä ja annosteli lautaselleni uuden annoksen. Kiinnitin huomioni hänen käsiinsä. Hänen kyntensä olivat pitkät ja terävännäköiset, mutta kuitenkin huolitellut. Hänen käsiensä iho oli vaalea ja läpikuultava, erotin selvästi hänen jänteensä ja suonensa.
”Kiitos, tämä on todella hyvää” sanoin viitaten ruokaani ja hymyilin hänelle ujosti. Hän vastasi hymyyni ja katsoi minua silmiin. Hänen hymynsä sai aikaan kutinaa vatsanpohjassani ja tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi. Painoin pääni alas ja keskityin ruokaani. Puhelias Aatto-Juhani rupatteli kaikenlaista syödessämme, mutta en osannut keskittyä hänen puheisiinsa. Adalmiinan läsnäololla oli minuun kummallinen vaikutus. Nainen oli hiljainen, ehkä jopa hieman etäinen ja kylmän oloinen, mutta silti hänessä oli jotain lumoavaa ja herttaista.
”Maistuisiko Vihtorille paukku näin palan painikkeeksi?” Aatto-Juhani kysyi ja taputteli samalla vatsaansa. ”No mikä ettei” vastasin. ”Adalmiina, kipitä hakemaan meille paukut”.
Adalmiina nousi ylös ja haki viereisestä huoneesta kaksi lasia ja pullon kirkasta. En voinut olla vilkaisematta hänen vartaloaan. Hän oli todella hoikka, suorastaan laiha. Hänen solisluunsa erottuivat selvästi olkavarteen saakka ja hänen vyötärönsä oli uskomattoman kapea. Hänen lantionsa kaarteet erottuivat selvästi hänen valkoisen mekkonsa läpi. Laihuudestaan huolimatta hän oli melko rintava. Hän ei ollut kovin pitkä, muttei lyhytkään. Hänen lievästi aaltoilevat hiuksensa ylettyivät hänen alaselkäänsä asti. Hän oli jumalainen ilmestys!
Adalmiina laski lasit pöytään ja kaatoi ne puoleenväliin. Hän ojensi minulle lasini ja hänen kätensä kosketti omaani. Hänen ihonsa oli pehmeä, mutta kylmä.
”Vihtorille! Onnea uuteen työhön!” Aatto-Juhani huudahti ja kilistimme lasejamme. Heitin viinan yhdellä kulauksella kurkkuuni ja irvistin väkisinkin. Tunsin miten se poltteli nielussani ja vatsassani. ”Otetaas toiset!” Aatto-Juhani sanoi ja Adalmiina kaatoi meille uudet lasilliset. Hieman vastahakoisesti vein lasin huulilleni ja heitin uuden satsin kitaani. Se ei polttanut yhtä paljon kuin edellinen, sillä makuaistini oli turtunut. ”Maistuisiko vielä kolmas, näin juhlan kunniaksi?” Aatto-Juhani kysyi. Mieleni olisi tehnyt kieltäytyä, mutta nyökkäsin kuitenkin myöntävästi.
Istuimme ja joimme iltamyöhään pöydän ääressä ja koko sen ajan Aatto-Juhani kertoi minulle tarinoita, siitä miten hänen isänsä oli aikoinaan perustanut tilan. Isä oli kuitenkin menehtynyt melko nuorena ja Aatto-Juhanista tuli tilan isäntä ollessaan kahdenkymmenen.
Katseeni eksyi aina välillä Adalmiinan, joka istui suurimman osan ajasta hiljaa, mutta näytti seuraavan keskusteluamme mielenkiinnolla.
”Meidän Adalmiina on muuten kova soittamaan pianoa. Soitas meille jotakin, niin siirrytään salin puolelle kuuntelemaan” . Adalmiina hymyili viekkaasti ja sanoi: ”No mitäs herra haluaisi kuulla?”. ”Antaa vieraamme toivoa” Aatto-Juhani vastasi. ”Öm, en minä oikein tunne mitään sävellyksiä nimeltä” sanoin hämmentyneenä, ja jatkoin: ”Soittakaa vaikka oma suosikki kappaleenne”. ”Hyvä on. Tulkaa sitten” Adalmiina sanoi ja nousi ensimmäisenä pöydästä. Seurasin häntä keittiön viereiseen olohuoneeseen, jonka päässä olivat lasiset ovet. Ovien takaa paljastui sali, jonka keskellä oli pitkä pöytä ja tuolit ainakin kahdelletoista ihmiselle. Salin seinillä oli kauniita maalauksia, joista yksi esitti Adalmiinaa. Hän näytti maalauksessa(kin) lumoavan kauniilta.
Salin etummaisella seinustalla oli kaunis valkoinen piano, jonka ääreen Adalmiina istui.
”Järjestämme täällä silloin tällöin illalliskutsuja ja Adalmiina viihdyttää meitä soitollaan” Aatto-Juhani kertoi. Adalmiina alkoi soittaa kaunista, minulle täysin vierasta sävelmää. Soittaessaan hän sulki välillä silmänsä ja hänestä näki, että hän todella nautti soittamisesta.
”Todella kaunista! Mitä se oli?” kysyin hänen lopetettuuan. ”Se oli Bachia” Adalmiina vastasi. ”Aivan” sanoin, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan kuka Bach oli.
Adalmiina soitti meille vielä muutaman kappaleen ja huomasin Aatto-Juhaninkin hiljentyneen kuunnellessaan vaimonsa soittoa. Hän näytti jopa liikuttuneelta.
Kello alkoi olla jo paljon ja meidän oli Aatto-Juhanin kanssa herättävä aikaisin aamupuhteisiin, joten kiitimme vielä kerran Adalmiinaa kauniista esityksestä ja päätimme painua pehkuihin.
Astuin ulos kesäyöhön ja jälleen kerran minun oli hetkeksi pysähdyttävä ihailemaan sen kauneutta. Taivas oli selkeä ja erotin sitä vasten kuunsirpin. Hengitin keuhkoni täyteen raikasta ilmaa ja suljin hetkeksi silmäni. Ulkoilma selvitti pääni ja kömmin omaan matalaan majaani.
Ripustin vaatteeni seinäkoukkuun ja kallistuin petiin. Raikas ulkoilma ja raskas työ (siihen päälle vielä reilut lasilliset kirkasta) tekivät tehtävänsä ja nukahdin saman tien.
Aamuyöllä heräsin kaukaa kuuluvaan koirien haukuntaan. On merkillistä, miten täydellisen hiljaisuuden keskellä, pienikin ääni aiheuttaa häiriötä. Nousin istumaan ja vilkaisin kelloa, se oli neljä. Aurinko ei ollut vielä noussut. Istuin hetken sänkyni reunalla ja katselin ikkunasta ulos.
Olin juonut hieman liikaa, sillä suuni oli rutikuiva ja ohimoilla tuntui kevyt jyske.
Yhtäkkiä silmäni osuivat johonkin, näytti kuin ulkona olisi liikkunut valkoinen hahmo. Hieroin silmiäni ja katsoin uudelleen, mutta se oli kadonnut. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua ja nousin ylös. Painoin kasvoni lasia vasten ja tähyilin ulos. En nähnyt enää mitään epätavallista.
Koirat olivat lakanneet haukkumasta ja ympärilläni oli hiljaista kuin hautausmaalla.
Päätin mennä takaisin nukkumaan. Kääntyilin sängyssä, enkä meinannut millään saada enää unenpäästä kiinni. Asiaa ei helpottanut tieto siitä, että minun olisi noustava kahden tunnin päästä.
Makasin sängylläni ja tuijotin kattoon, kunnes lopulta nukahdin.
Heräsin oveltani kuuluvaan koputukseen ja Aatto-Juhanin äänen. ”Vihtori! Eivät ne eläimet itse ruoki itseään, joten ylös sieltä!”. Ampaisin jalkeille ja pyytelin anteeksi pommiin nukkumistani.
”Ei tässä mikään hätä ole, kunhan kiusasin” Aatto-Juhani naureskeli.
Minä sain tehtäväkseni ruokkia siat ja kanat, sekä käydä kanalassa keräämässä tuoreita munia. Aatto-Juhani kertoi olleensa jo aamulypsyllä ja menevänsä vielä navettaan, joten minun ei tarvitsisi ruokkia lehmiä.
Siat tervehtivät minua äänekkäästi avatessani sikalan oven. Heitin ruokaa niiden karsinoihin ja ne kävivät ahnaasti sen kimppuun. Saapuessani perimmäisen karsinan kohdalle, huomasin maassa makaavan sian, joka ei hievahtanutkaan. Aloin epäillä, että se oli kuollut tai vähintäänkin todella sairas. Tökkäsin sitä lapiolla ja se ei reagoinut mitenkään. Nyt olin varma, että se oli kuollut. Minun tarvitsisi kertoa siitä Aatto-Juhanille; minulla itselläni ei ollut aavistustakaan mitä kuolleelle sialle pitäisi tehdä, ja kuinka ylipäätänsä saisimme sen siirrettyä. Se painoi varmasti yli kolmesataa kiloa. Se olisi kuitenkin vasta myöhemmän ajan murhe, sillä kanat tulisi ruokkia ensin.
Lähdin sikalasta ja suuntasin kohti kanalaa. Kotkotus kuului pihalle asti.
Ovella vedin syvään henkeä, sillä kanalassa hengittäminen ei ollut mitään herkkua. Heitin kanoille reilun annoksen jyviä ja aloin kerätä munia. Niitä oli kanojen määrään verrattuna vähän. Sain kuitenkin kerättyä täyden korillisen. Kerättyäni munat lähdin kulkemaan talolle päin, sillä Aatto-Juhani oli ohjeistanut minut tekemään niin. En kehdannut suin päin rynnätä sisään, joten koputin ovella. Ketään ei tullut avaamaan, joten koputin uudelleen.
Lopulta kokeilin ovea ja se oli auki, joten menin sisään. En nähnyt Adalmiinaa missään.
Kävelin suoraan keittiön ja laskin munat pöydälle. Istuin odottamaan Aatto-Juhania.
Pian näinkin hänen lähestyvän taloa, ja hän tuli vihellellen sisään.
”Jaahas, sinä oletkin jo täällä. Eiköhän ruveta pistämään aamiaista, kelpaako sinulle munakas?” hän sanoi ja otti munakorin pöydältä. ”Kelpaa toki” sanoin. Vatsani kurisi jo aika lailla.
Aatto-Juhani alkoi paistaa munia ja laittoi kahvipannun tulille. ”Onko Adalmiina taas huonona?” kysyin varovaisesti, sillä häntä ei näkynyt missään. ”Kyllä vain, aamut ovat hänelle vaikeita, mutta eiköhän hän taas iltaa kohden voi paremmin” Aatto-Juhani vastasi. ”Toivotaan niin” vastasin.
Söimme aamiaisemme hyvällä halulla, emmekä keskustelleet syömisen yhteydessä asiasta sen enempää. Lopetettuamme Aatto-Juhani korjasi astiamme ja otti kahvipannun pois liedeltä.
Ihmettelin hieman mielessäni, eikö Adalmiina koskaan syö mitään, sillä Aatto-Juhani ei vienyt hänelle aamiaista, eikä hän syönyt illallistakaan. Olihan hän pienikokoinen nainen, mutta kai hänenkin oli joskus syötävä pysyäkseen hengissä?
En tohtinut puhua kuolleesta siasta aamiaispöydässä, joten otin asian puheeksi lähtiessämme työntekoon. Aatto-Juhani totesi, että sikoja kuolee aika ajoin, mutta meidän olisi ensitöiksemme siirrettävä kuollut sika, sillä se levittää bakteereja. Suuntasimme suoran sikalaan ja kuolleen sian luokse. Aatto-Juhani myönsi, että sika oli painava ja että sen siirtäminen tulisi olemaan fyysisesti todella raskasta. Hän käski minua tarttumaan sikaa kiinni etupäästä ja hän itse tarttui takapäähän. Minusta tuntui hieman vastenmieliseltä tarttua kiinni kuolleeseen sikaan, mutta tein työtä käskettyä. Kiinnitin huomioni lähellä sian kaulaa oleviin punaisiin jälkiin. Niitä oli kaksi ja ne olivat lähekkäin toisiaan. Ne näyttivät paiseilta, joiden keskellä oli rikkinäistä ihoa. Rikkinäisen ihon ympärillä oli kuivunutta verta. Aatto-Juhani huomasi jäljet ja hänen ilmeensä muuttui vakavaksi. ”Mitä nuo jäljet ovat?” kysyin häneltä. ”Siat purevat toisiaan alituiseen, ei niissä ole mitään ihmeellistä” hän vastasi. ”Mutta nyt ei ole mikään kyselytunti, keskitytään nyt siirtämään tämä sika”. ”Mihin me sen siirrämme”. ”Tuonne sikalan taakse. Naapurin Jussi saa tulla hevoskärryinensä myöhemmin noutamaan sitä. Hän pistää sen paloiksi ja syöttää luut koirilleen”
Ajattelin kauhulla millä ihmeellä saisimme sian nostettua kärryihin, vaikka meitä olisikin kolme miestä nostamassa.
Puolenpäivän aikaan hän ehdotti, että kävisimme lounastamassa. Lounas oli kuitenkin vain leipää ja voita, sillä Adalmiinaa ei näkynyt vieläkään, joten kukaan ollut valmistanut meille lounasta. Aatto-Juhani pahoitteli vaimonsa puolesta, mutta jatkoi samaan hengenvetoon, ettei tämä ollut mitenkään tavanomaisesta poikkeavaa; minun oli siis totuttava kevyisiin lounaisiin.
Naapurin Jussi tuli iltapäivällä hakemaan sianruhoa ja saimme sen siirrettyä melko kivuttomasti kärryihin, sillä Jussilla oli kaksi apumiestä mukanaan. Aatto-Juhani kiiteli heitä kovasti avusta ja Jussi kiitti Aatto-Juhania ruhosta. Jussi miehineen lähti samantein menemään ja me jatkoimme Aatto-Juhanin kanssa omia töitämme. Työskentelimme iltaan asti, ja aloin tuntea oloni heikoksi ja väsyneeksi. Olin syönyt tekemäämme työmäärän nähden aivan liian vähän. Lopulta Aatto-Juhani ehdotti, että pitäisimme pienen tauon ennen iltapuhteita.
”Mennääs haukkaamaan jotakin. Adalmiinakin se on jo varmaan herännyt”. Aatto-Juhani sanoi ja lähdimme kulkemaan taloa kohti.
Adalmiina oli jo hereillä ja istui olohuoneen sohvalla aamutakissa. ”Huomenta kultaseni” Aatto-Juhani sanoi ja suuteli vaimoaan otsalle. Mielestäni oli hieman omituista, että Aatto-Juhani sanoi vaimolleen ”huomenta”, mutta kai se oli heidän huumoriaan.
”Tein teille makkarasoppaa” Adalmiina sanoi. ”Mainiota, olemmekin Vihtorin kanssa nälkäkuoleman partaalla. Söimme lounaaksi vain leipää ja olemme paiskineet hullun lailla töitä.” ”Aivan. Pahoitteluni, olin päivällä todella kipeä. En päässyt millään ylös, vaikka yritin kyllä.” ”Ei se mitään kultaseni, ymmärrän kyllä.” Aatto-Juhani vastasi lempeästi ja sanoi minulle:”Karoliinakaan ei ole nyt päässyt auttamaan, sillä hän odottaa viidettään ja kärsii kovasta pahoinvoinnista”. ”Ymmärrän kyllä” vastasin ja kävimme pöytään. Otin runsaan annoksen keittoa ja sen lisäksi kaksi suurta leipäviipaletta. Aatto-Juhani otti myös suuren annoksen ja söi vauhdilla.
Adalmiina istui yhä olohuoneessa ja selasi lehteä. ”Hän on varmasti jo syönyt” Aatto-Juhani sanoi, kuin arvaten ajatukseni.
”Mennääs sitten hoitamaan vielä viimeiset hommat” Aatto-Juhani sanoi ja nousi pöydästä. ”Minulle voisi kyllä maistua kunnon löylyt tämän päivän jälkeen, maistuisiko sinulle?” hän jatkoi. ”Toki, mikäs siinä” vastasin. ”No, meneppäs sinä sitten edeltä hommiin, niin minä käyn heittämässä puita saunaan”. ”Selvä!” vastasin ja painuin töihin.
Tapasimme Aatto-Juhanin kanssa saunalla lopetettuamme työt. Hän toi mukanaan pyyheliinat ja pullon kirkasta. ”Kyllä sitä pienet saunanapsut pitää aina ottaa” hän naureskeli. ”Toki” sanoin.
Otimme kunnon löylyt ja annoimme pullon kiertää. Aatto-Juhani rupatteli niitä näitä ja minä lähinnä kuuntelin. Yhtäkkiä hän nousi lauteilta ja sanoi: ”Aijai, ei sitä vanha mies kestä enää kovia löylyjä. Taidan joutua luovuttamaan, mutta jää sinä toki vielä nauttimaan rauhassa löylyistä” hän sanoi ja jätti minut saunalle. Vaikka Aatto-Juhani onkin oikein mukava mies, minusta oli mukava jäädä hetkeksi omaan rauhaan ja nauttia löylyistä kaikessa hiljaisuudessa. Hän jätti pullon vierelleni lauteille ja otin siitä huikan. Saunanlämmin viina ei ollut hyvää, mutta join sitä silti. Suljin silmäni ja annoin lämmön hyväillä kehoani. Rentouduin täydellisesti ja silmieni eteen avautui kuva. Näin usvaa ja usvan keskellä seisoi alaston Adalmiina. Hänen pitkät hiuksensa peittivät hänen rintansa ja hänen toinen kätensä oli ojennettuna minuun päin. ”Tule” hän sanoi ja hymyili viettelevästi. ”Tule ja suutele minua” hän jatkoi ja lipaisi verenpunaisia huuliaan kielellään. Säpsähdin ja avasin silmäni. Kuva haihtui mielestäni.
Adalmiina oli kaunis nainen, mutta tiesin etten saisi ajatella häntä. Hän oli Aatto-Juhanin vaimo ja Aatto-Juhani oli rehti ja mukava mies.
Päätin saunomisen saavan riittää. Peseydyin nopeasti ja kiedoin pyyhkeen lantiolleni.
Päätin antaa kesäyön kuivata minut ja nappasin vaatteeni kainalooni.
Alkoi olla jo hämärää, mutta oli vielä lämmin. Istuin hetken saunan kuistilla ja nautin hiljaisuudesta. Hiljaisuuden rikkoi kuitenkin sisältä talosta kuuluvat Aatto-Juhanin ja Adalmiinan äänet. Heillä oli ikkunat auki, joten kuulin heidät melko selvästi.
En tietenkään tahtonut kuunnella heitä, mutta en voinut olla kuulematta, että riitelivät. Erotin sanoja sieltä sun täältä.. ”Enkö minä ole kieltänyt sinua..” Aatto-Juhanin ääni kuului, mutta en saanut lauseen lopusta selvää. Seuraavaksi erotin Adalmiinan äänen. Hän puhui hiljempaa, enkä erottanut hänen sanojaan, kunnes lopulta hän huusi kovaan ääneen: ”Mutta minun oli nälkä!”. ”Minähän....sinulle...väitätkö..et saisi mennä..omin lupinesi” Aatto-Juhanin ääni jatkoi kiivaasti. Adalmiinan ääni kuului taas: ”Et ...moneen päivään..Ei se riitä. Se ei millään riitä!”
Nousin ylös ja lähdin omalle tuvalleni päin. Tunsin huonoa omatuntoa, siitä että olin ensin antanut Adalmiinan tulla ajatuksiini saunassa ja sitten olin vielä kuunnellut heidän yksityistä keskusteluaan. En siltikään voinut olla kummastelematta heidän riitaansa. Voi toki olla, että olin kuullut joitain sanoja väärin, sillä mielestäni riidassa ei ollut mitään järkeä. Adalmiina valitteli nälkää, mutta ei silti koskaan näyttänyt syövän mitään, ja miksi Aatto-Juhani toruisi häntä syömisestä; tai enhän minä tiennyt, mistä Aatto-Juhani häntä torui, mutta nälkäänsä Adalmiinaa vetosi.
Päätin että minun olisi paras unohtaa koko asia, sillä se ei kuulunut minulle.
Makasin unessani sängyssäni. Olin alasti, mutta silti minun oli kuuma. Nousin ylös avatakseni ikkunan. Päästyäni ikkunalle erotin taivaalla loistavan täysikuun ja usvan, joka leijui lähes nurmikon rajassa. Se lähestyi hitaasti tupaani ja nousi ylemmäs. Usva näytti ottavansa naisen muodon ja mieleeni tuli Adalmiina. Katsoessani uudelleen, näky oli hävinnyt ja usva oli menettänyt muotonsa. Se tuli edelleen lähemmäs ja alkoi leijailla sisään avoimesta ikkunasta. Se sai huoneen muuttumaan kylmäksi ja kosteaksi. Se kietoutui ympärilleni ja heleä ääni alkoi soida korvissani. Usva hyväili minua kuin näkymättämän naisen kädet. Peräännyin hitaasti ikkunalta takaisin sänkyyni. Usva ei enää koskettanut minua, mutta leijaili edelleen huoneessa. Se alkoi ottaa taas ihmismuodon ja pian usvan keskellä seisoi alaston Adalmiina. ”Vihtori” hän sanoi heleällä äänellä ja ojensi taas kätensä minua kohti. Hän liikkui lähemmäs ja hänen kylmä kätensä kosketti minua. Vaikka hän oli jumalaisen kaunis, säpsähdin inhosta. Hänen kosketuksensa tuntui epäinhimilliseltä. Hän kumartui puoleeni, raotti punaisia huuliaan ja sanoi: ”Voi Vihtori, tahdon suudella sinua...Voi, tahdon sitä niin”. Nyt hän oli aivan lähelläni, hänen kylmät kätensä kietoutuneina kaulani ympärille. En enää vastustellut hänen kosketustaan. Hänen kauneutensa oli saanut minut valtaansa. Hänen aaltoilevat pitkät hiuksena, hänen maidonvalkoinen ihonsa ja nuo huulet, nuo verenpunaiset huulet...Kuinka kaipasinkaan niiden kosketusta!
Hänen huulensa jo melkein koskettivat omiani, kun säpsähdin hereille.
Makasin oikeasti alasti sängylläni, mutta huoneessa ei ollut usvaa eikä Adalmiinaa. Sydämeni takoi hieman tavallista lujempaa ja ihoni pinta oli kostea. Huoneessa oli kuuma ja nousin avaaman ikkunan. Katsoin ulos, mutta siellä ei ollut täysikuuta eikä usvaa. Tunsin itseni typeräksi. Se oli vain unta! Silti näin yhä verkkokalvoillani Adalmiinan lantion kaarteet ja hänen puoliksi hiustensa peitossa olevat pyöreät rintansa. Hänen nänninsä olivat näyttäneet punaisilta kirsikoilta hänen rintojensa valkoista ihoa vasten.
Puristin silmäni kiinni ja yritti ravistella hänen kuvajaisensa mielestäni.
Avasin silmäni uudelleen ja käännyin ympäri mennäkseni takaisin sänkyyn. Kääntyessäni olin näkevinäni jotakin. Käännyin takaisin ikkunaan päin. Olin taas erottavinani valkoisen hahmon, joka hävisi samantein. Katselin ikkunassa vielä hetken, mutta en nähnyt mitään.
Uskottelin itselleni, että mielikuvitukseni teki minulle kepposet ja menin takaisin sänkyyn.
Päivät maalla kuluivat nopeasti, sillä työtä oli todella paljon.
Vaikka työ olikin raskasta, nautin siitä kovasti. Sain raitista ilmaa, fyysinen työ teki hyvää keholleni ja pidin eläinten kanssa työskentelystä. Pidin kovasti myös Aatto-Juhanista.
Adalmiinaa en nähnyt kovin usein ja yritin olla ajattelematta häntä. Silti hän toisinaan tuli uniini. Unet olivat aina samanlaisia, Adalmiina oli alasti ja usvan keskellä
.Muutoin nukuin yöni hyvin, enkä heräillyt enää aamuöisin näkemään harhoja. Paitsi eräänä yönä; heräsin jälleen koirien haukuntaan, ja nousin sulkeakseni ikkunan. Silloin näin sen taas, se livahti puiden välistä ja näytti menevän kanalaan päin. En enää suostunut uskomaan, että se oli harha ja ryntäsin pihalle. En nähnyt ketään missään, niinpä minä odotin ja odotin. Edellenkään mitään ei tapahtunut. ”No, mikäli se ei tule minun luokseni, minun on mentävä sen luokse” sanoin itsekseni. Lähdin kulkemaan kanalan suuntaan, en ollut ehtinyt ottaa montaakaan askelta, kun tunsin käden olkapäälläni. Käännyin ympäri valmiina lyömään tunkeilijan tajun kankaalle. Laskin kuitenkin nyrkkini siinä samassa alas, sillä edessäni seisoi Adalmiina. Hänellä oli yllään vain pitkä valkoinen yömekko. ”Adalmiina! Mitä te täällä ulkona yksin tähän aikaan teette?” . ”Samaa voisin kysyä sinulta” hän vastasi. ”Aivan, anteeksi...Tuota, heräsin koirien haukuntaan ja nousin sulkeakseni ikkunan. Olin silloin näkevinäni jonkun tai jonkin liikkuvan ulkona, ja päätin lähteä seuraamaan sitä. Voi, tämä kuulostaa varmaankin aivan typerältä” sanoin nolostuneena. ”No eipä oikeastaan. Sinä varmaankin näit minut. Minulla on toisinaan taipumusta kävellä unissani. Niin kävi tänäkin yönä, heräsin juuri saunan kuistilta” Adalmiina sanoi ja alkoi täristä vilusta. ”Voi teitä, tehän olet aivan jäässä. Anna minun saattaa teidät sisälle” sanoin. ”Ei, en tahdo mennä sisään. Aatto-Juhani nukkuu, enkä tahdo herättää häntä. Sitä paitsi minua ei väsytä yhtään. Mennään sinun tupaasi” Adalmiina sanoi ja katsoin häntä pöyristyneenä. ”Mutta eikö se olisi sopimatonta?” vastasin. ”Ei, jos kukaan ei saa tietää” hän sanoi ja lähti kävelemään tupaa kohti. En voinut muuta kuin lähteä hänen peräänsä. Hän käveli sisään ja istui sängylleni. ”Istu” hän sanoi ja taputti kädellään patjaa. Istuin hänen viereensä hieman kiusaantuneena. Kiusallista tunnelmaa lisäsi se, että me molemmat olimme vähissä pukeissa. Hän oli yömekossaan ja minä ilman paitaa. ”Ethän kerro Aatto-Juhanille, että olen kävellyt unissani? En tahdo huolestuttaa häntä” Adalmiina sanoi ja katsoi minuun anovasti. ”Eikö hänen olisi kuitenkin hyvä tietää? Hän välittää teistä kovasti. Tuntuisi kurjalta salata häneltä vointiinne liittyviä asioita” sanoin. Adalmiina kääntyi katsomaan minua suoraan silmiin. Hän laski kätensä reidelleni ja suuteli minua. ”Nyt sinä et ainakaan voi kertoa hänelle mitään” Adalmiina sanoi voiton riemuisena ja hymyili viekkaasti. Nousin ylös ja sanoin: ”Tämä on todella sopimatonta! Minä...” En ehtinyt sanoa enempää, sillä hän nousi ylös ja painoi uuden suudelman huulilleni. ”Älä viitsi Vihtori. Olen nähnyt kuinka katselet minua” hän kujersi. ”No, olen saattanut vilkaista, sillä olette todella kaunis nainen, mutta..” ”Shhh” hän sanoi ja painoi sormena huulilleni. ”Älä pilaa tätä puhumalla Vihtori” hän sanoi ja samalla pudotti yömekkonsa päältään. Katsoin edessäni seisovaa alastonta Adalmiina hämmentyneenä. Hän näytti aivan samalta kuin unikuvissani. Myönnän, että tunsin halua häntä kohtaan, mutta, en tahtonut tehdä sitä Aatto-Juhanille. ”Älä hänestä murehdi, hänellä on naapurin Karoliina” Adalmiina sanoi ja siveli rintakehääni. ”Tarkoitatko?”. ”Kyllä” Adalmiina vastasi ja suuteli minua taas. ”Olen halunnut tätä siitä asti kun näin sinut ja tiedän, että sinäkin olet halunnut minua” Adalmiina kuiskasi korvaani. Hän ohjasi minut sängylle ja laskeutui päälleni. Hän riisui minut ja me rakastelimme. Olin ollut vain yhden tytön kanssa ennen häntä, mutta se tyttö ei ollut mitään verrattuna Adalmiinaan. Se mitä koin Adalmiinan kanssa, oli jotain sanoin kuvaamatonta. Sinä yönä menetin sydämeni hänelle.
Hän jäi hetkeksi makaamaan viereeni ja silitin hänen silkin pehmeitä hiuksiaan. Hänen valkea ihonsa oli edelleen kylmä, mutta niin pehmeä. Olisin voinut maata hänen vierellään ikuisuuden, mutta tiesin, että ennen aamunkoittoa hänen oli noustava. Hänen oli noustava ja mentävä takaisin miehensä luokse.
Tunsin sydämeni särkyvän hänen lähtiessään. Hänen tuoksunsa oli tarttunut petiini. Tiesin etten saisi tänä yönä enää silmäystäkään unta, ja että minun olisi pian noustava. Se ei haitannut minua ollenkaan. Ajattelin mikä onni oli, että lähdin seuraamaan sitä valkoista hahmoa; muuten tätä ei olisi tapahtunut. Siinä samassa mieleeni muistui, että Adalmiina kertoi heränneensä saunan kuistilta, mutta näkemäni valkoinen hahmo oli liikkunut kanalan suuntaan. Se ei siis voinut olla Adalmiina. Oli mikä oli, kaikki oli tämän valkoisen hahmon ansiota. Kenties se oli hyväntahtoinen kummitus tai enkeli. Makasin hymyillen sängyssä ja vaivuin vielä puoleksi tunniksi kevyeen uneen.
Heti aamukuudelta olin Aatto-Juhania vastassa kuistilla. ”Jaahas, ei muuta kuin hommiin vaan” mies huikkasi iloisesti. Kummalista kyllä, en tuntenut enää syyllisyyttä tunteistani hänen vaimoaan kohtaan, vaikka nyt jos koskaan minulla olisi ollut syytä.
”Mistäs aloitan tänään?” vastasin reippaana. ”Hoida sinä taas siat ja kanat” Aatto-Juhani vastasi. ”Selvä pyy” huikkasin ja lähdin suunnistamaan sikalaa kohti. Kanalaan menisin vasta sen jälkeen.
Sikalassa ei mennyt kauaa ja lähdin tallustamaan kohti kanalaa. Valmistauduin taas mielessäni kohtamaan kanalan vastenmielisen hajun ja hengitin syvään raitista ilmaa. Avasin kanalan oven ja astuin sisään. Aloin heitellä kanoille jyviä ja katselin samalla, mitkä kanoista olivat munineet.
Jyväpussi oli tippua kädestäni, katsoessani käytävän toiselle puolelle; näin viisi kanaa, joilta oli revitty pää irti!!
Heitin jyväpussin maahan ja lähdin hakemaan Aatto-Juhania paikalle.
”Mikä ihme tämän on voinut saada aikaan” kysyin kauhuissani. Aatto-Juhani oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi kysymykseeni. ”Josko susi tai kettu on päässyt kanalaan”. ”Mutta eihän se voi olla mahdollista, sillä ovi oli kiinni tullessani tänne” väitin vastaan. ”Hmm..” Aatto-Juhani mumisi ja näytti vaivaantuneelta. ”Sitten en osaa sanoa. En pysty keksimään tälle mitään järkevää selitystä, vaikka usko pois, haluaisin kyllä” hän sanoi vakavana ja alkoi kerätä kuolleita kanoja säkkiin. Hän heitti säkin olkapäilleen ja lähti kanalasta synkkä ilme kasvoillaan.
Minulla oli oma epäilykseni siitä, mitä kanoille oli tapahtunut. Muistin nähneeni mystisen valkoisen hahmon suuntaavan juuri kanalan suuntaan ja mietin olisiko minun pitänyt kertoa asiasta Aatto-Juhanille. Pelkäsin kuitenkin, että hän pitäisi minua hulluna. Edes omasta mielestäni selitys ei kuulostanut kovin järkevältä. Mikä tai kuka, tuo valkoinen olento sitten olikaan, niin miksi ihmeessä se tekisi tällaista?
En kyennyt ymmärtämään koko asiaa. Aatto-Juhanin selitys pedoista ei käynyt järkeen siinäkään mielessä, että kanoja ei oltu syöty. Mieleeni muistui toinenkin kummallinen seikka, vaikka päät oli revitty tai purtu irti, verta oli oljilla vain muutama pisara. Minne kaikki katkenneista kauloista vuotanut veri oli joutunut? Mielikuvitukseni alkoi laukata ja muistin kuulleeni tarinoita verta juovista kummituksista. Voisiko näkemäni valkoinen hahmo olla sellainen?
Järkevä puoli minussa piti ajatusta naurettavana, mutta en keksinyt muutakaan selitystä.
Päätin etten kertoisi Aatto-Juhanille mitään, ennen kuin olin ensin itse ottanut asiasta selvää.
Mikäli hahmo näyttäytyisi ensi yönä, minä olisin valmiina...
Asetin herätyskellon soittamaan kello kolme aamuyöllä, sillä niihin aikoihin hahmolla oli tapana näyttäytyä. Onneksi saimme lopetettua työt ajoissa ja pääsin käymään petiin jo yhdeksän jälkeen.
Jännityksestäni huolimatta sain unenpäästä kiinni lähes samantein.
Heräsin säikähtäen kuullessani jonkun koputtavan ikkunaani. Se oli Adalmiina.
Vilkaisin kelloa,se oli kaksitoista. Ovi oli auki ja hän tuli sisään. ”Iltaa Vihtori” hän kujersi. ”Iltaa” vastasin. ”Viime vierailustani onkin jo aikaa” hän huokaisi ja istui sängylleni. ”Niin...niin on” . ”No mikä nyt on Vihtori? Vaikutat siltä ettet ole hyvilläsi vierailustani” hän sanoi ja mutristi huuliaan. ”Ei tämä siitä johdu, sitä vain että..” Mieleni teki kertoa Adalmiinalle kaikki, mutta en tiennyt olisiko se järkevää. ”Mitä Vihtori? Kyllä sinä minulle voit kertoa” hän sanoi ja hänen suloisuutensa mursi epäilykseni.
Kerroin hänelle kaiken näkemästäni valkoisesta hahmosta sekä kuolleista kanoista.
Adalmiinan katse muuttui kylmäksi. ”Oletko tosissasi?” hän kivahti. ”Minä..En minä tiedä” änkytin vastaukseksi. ”Et kai sinä Aatto-Juhanille mennyt sanomaan mitään noin typerää? Hän kyllä saisi varmasti hyvät naurut asiasta, mutta sinun kasvojasi minä tässä yritän suojella” . ”No en tietenkään mennyt, sillä epäilin itsekin, että hän vain pitäisi minua hulluna”. ”Niin, koska puhut hulluja ja ehkä sinä oletkin hullu jos uskot tuollaiseen”. ”Ehkä olenkin, mutta luulin että voisin puhua sinulle asiasta. Luulin että sinä et nauraisi minulle, etkä pitäisi minua hulluna. Anteeksi että olin väärässä!” sanoin vihaisesti. ”Älä nyt Vihtori, sinun parastasihan minä tässä...Lupaa ettet enää mieti moisia hullutuksia” Adalmiina sanoi lempeällä äänellä ja tuli lähemmäksi. Hän alkoi silittää hartioitani ja paljasta rintaani. ”Onko se todella niin hullua?”. ”On”. ”No mutta, mikä sitten..”. ”Shhh” Adalmiina sanoi ja asetti taas sormensa huulilleni. ”Sinä puhut liika ja sinä mietit liikaa”. Hän suuteli minua ja riisui yöpaitansa. ”Minä autan sinua unohtamaan kaikki maailman haamut ja kummallisuudet” hän sanoi ja otti minut syleilyynsä. Kaaduimme sängylle ja sinä yönä en enää miettinyt kummituksia...
En miettinyt kummituksia seuraavaan kahteen viikkoon. Keskityin lähinnä vain työntekoon ja iltaisin olin niin poikki, että nukahdin heti pääni osuessa tyynyyn.
Adalmiina ei enää vieraillut luonani öisin, vaikka joka yö salaa toivoin herääväni hänen koputukseensa ikkunallani. Kaipasin häntä ja unelmoin hänestä edelleen.
Yritin ajatella vähemmän Adalmiina ja enemmän työntekoa.
Työtä riitti sillä, siat kasvoivat hyvää vauhtia, lehmät tuottivat maitoa ja kanat munivat ahkerasti.
Aatto-Juhani teurasti noin kerran viikossa yhden sian, jonka lihat laitettiin myyntiin ja osa syötiin itse. Olin erittäin tyytyväinen siitä, että hän hoiti teurastamisen ja lihan leikkuun, sillä oma vatsani ei olisi kestänyt sitä. Olin aina voinut huonosti nähdessäni verta ja sisäelimiä.
Työnteosta huolimatta Adalmiina oli yhä mielessäni. Näin häntä aina syödessämme illallista ja hän käyttäytyi kylmästi minua kohtaan. Minä olin edelleen rakastunut häneen ja sisimmässäni kuihduin ikävästä häntä kohtaan. Kaipasin hänen läheisyyttään ja kosketustaan enemmän kuin mitään muuta.
Olin kuvitellut hänen tunteneen samoin minua kohtaan, mutta olin ilmeisesti väärässä.
Pian sain mahdollisuuden kysyä häneltä asiasta, sillä eräänä yönä hän koputti taas ikkunaani ja tuli sisään. ”Anteeksi jos herätin sinut, mutta minun oli pakko saada nähdä sinut” hän sanoi. ”Niinkö, minä kun luulin ettei sinua enää kiinnosta tavata minua”. ”Se ei ole totta. En vain ole päässyt lähtemään, sillä Aatto-Juhani nukkuu nykyään niin huonosti. Tiedän, että häntä painaa jokin asia.” ”Luuletko että hän tietää meistä?”. ”Ei, ei se sitä ole. Se on jotakin muuta..” Adalmiina vastasi ja katsoi alas surumielisen näköisenä. ”Oletko kunnossa?” kysyin huolestuneena. ”Kyllä kai. Olen vain ollut vähän surullinen ..” ”Mikä sinua surettaa?”. ”Ääh, se on tyhmä juttu. En halua puhua siitä” Adalmiina vastasi. ”Et kai sinä ole surullinen minun vuokseni? Kaduttaako sinua?”. ”Ei, ei mitään sellaista. En tahdo enää puhua asiasta, voisitko vain ottaa minut syliisi?”. ”Tietysti” sanoin ja otin hänet syleilyyni. Silitin hänen silkkisiä hiuksiaan ja tunsin sanoinkuvaamatonta hellyyttä häntä kohtaan. Hän näytti edessäni haavoittuneisuutta ja se vahvisti häntä kohtaan tuntemaani kiintymystä. ”Minä rakastan sinua” sanat vain karkasivat suustani. Adalmiina irrotti itsensä syleilystäni ja katsoi minua pelästyneenä. ”Ei, älä rakasta minua” hän sanoi ja nousi ylös. ”Anteeksi Adalmiina, en olisi saanut sanoa sitä. Tiedän että olet Aatto-Juhanin vaimo ja että tämä on väärin, mutta en voi tunteilleni mitään.” ”Et sinä voi rakastaa minua, sillä et edes tunne minua”. ”Tunnen tarpeeksi hyvin rakastaakseni sinua”. ”Et tunne! Olet viettänyt kanssani muutaman yön ja siinä kaikki! Enkä minä halua, että rakastat minua. Tahdon vain, että sinä kosketat minua kuten aviomiehen kuuluisi koskettaa vaimoa. Aatto-juhani ei ole koskenut minuun pitkään aikaan ja tiedän kyllä miksi. Hän ei välitä minusta enää yhtään, hän välittää vain siitä Karoliinasta ja heidän..” Adalmiina vaikeni äkisti. ”Minä puhuin jo liikaa, minun pitäisi lähteä”. ”Älä lähde, ole kiltti. Pyydän anteeksi, mikäli sain sinut hermostumaan. Lupaan etten enää puhu rakkaudesta. Tule tänne.” Adalmiina seisoi hetken ovella ja harkitsi asiaa. ”Hyvä on, mutta ei sanaakaan rakkaudesta. Minä en rakasta sinua, enkä halua sinulta rakkautta. En ole heikko rakkautta kerjäävä nainen, en ole kuten Karoliina! Minulle on aivan sama mikäli Aatto-Juhani on langennut sen säälittävän naisen ansaan! Hän on Karoliinan kanssa vain todistaakseen miehuutensa, hän ei kestä sitä, että minä...Minä en kaipaa hänen rakkauttaan ja että minä en voi..” Adalmiinan kova katse muuttui surulliseksi ja silmät kostuivat. ”En vain pysty tiettyihin asioihin, joihin muut naiset pystyvät, kuten Karoliina pystyy” Adalmiina istui viereeni.
Minun tunteeni häntä kohtaan muuttuivat ristiriitaisiksi, hän oli näyttänyt uuden hyytävän kylmän puolen itsestään, mutta samalla hän näytti haavoittuneelta. Kiedoin käteni hänen ympärilleen. ”Kaikki hyvin, ei meidän tarvitse puhua enempää” sanoin ja silitin taas hänen hiuksiaan. ”En pysty kantamaan lasta...”hän sanoi ja hiljeni. ”Olen todella pahoillani” sanoin . ”Niin, se ei ole reilua, että Karoliina..Se lapsi syntyy pian. Sen pitäisi olla minun lapseni, ei hänen!”. ”No mutta Adalmiina...”. ”Mitä?! Ei se minun syytäni ole! Ei sen kuuluisi mennä näin!” hän sanoi ja irrotti itsensä syleilystäni. ”Minä menen nyt!” hän sanoi ja lähti ennen kuin ehdin vastata.
Jäin makaamaan sängylleni hämmentyneenä. Sydäntäni särki Adalmiinan puolesta, mutta jokin hänen sanoissaan häiritsi minua; hänessä oli jotain liian kylmää ja kovaa.
Nukuin yöni huonosti ja seuraavana aamuna lähdin väsyneenä eläimiä hoitamaan. Aatto-Juhani tuli minua vastaan matkallani sikalaan, hän oli jo käynyt lypsämässä lehmät ja kertoi lähtevänsä käymään naapurissa.
Minun hoidettavakseni jäi sikala ja kanala sekä aamupalan valmistus.
Selvisin sikalasta melko nopeasti ja lähdin kulkemaan kanalaa kohti. Olin melko nälkäinen ja ajatus tuoreista kananmunista tehdystä omeletista sai veden nousemaan kielelleni.
”Huomenta kanalanväki” sanoin avatessani oven ja minua tervehti takaisin pistävä tuoksu ja kanojen kotkotus. ”Ensin ruokitaan teidät ja sitten te saatte ruokkia minut” sanoin ja aloin heitellä kanoille jyviä. Käännyin toisen käytävän puoleen ja siinä samassa ruokahaluni oli tiessään. Oljilla oli verta, sisäelimiä ja kananpaloja. En saanut sotkusta selville, montako kanaa oli menettänyt henkensä.
Verisen sotkun vieressä lojui muutama kokonainen kuollut kana. Niissä ei ollut muita jälkiä, kuin kaksi punaista pahkuraa, joiden ympärillä oli kuivunutta verta. Ne muistuttivat minua jäljistä, jotka näin kuolleella sialla.
Munien kerääminen jäi sikseen ja ryntäsin ulos kanalasta. Aatto-Juhani oli naapurissa, joten en voinut hakea häntä paikalle. En tiennyt kauanko hän siellä olisi ja tunsin pakahduttavaa tarvetta kertoa näkemästäni. Olin melko varma, että Adalmiina nukkuisi vielä, mutta ajattelin käydä tarkistamassa.
Ovi oli tapansa mukaan auki ja astuin sisään. ”Adalmiina?”. Ei vastausta. Kuljin keittiön läpi olohuoneeseen ja sieltä käännyin yläkerran rappusille johtavalle käytävälle. ”Adalmiina?”. Edelleenkään ei vastausta. Tiesin ettei minulla ollut oikeutta kulkea omin lupineni heidän talossaan, mutta aloin varovasti kiivetä rappusia. ”Adalmiina?”.
Rappuset johtivat tyhjään käytävään, jossa oli kolme suljettua ovea. En osannut päätellä mikä olisi heidän makuuhuoneensa ovi, joten kokeilin kaikkia. Ensimmäisen oven takaa paljastui pimeä ja pölyinen huone, jota käytettiin ilmeisesti vain säilytystilana. Toisen oven takaa paljastui huone, jossa oli yöpöytä, öljylamppu ja kapea yhden hengen vuode. Avasin vielä kolmannenkin huoneen oven, jonka takaa paljastui täydellinen kopio edellisestä huoneesta. Huoneet olivat tyhjiä. Olin hämilläni. Miksi huoneissa oli yhden hengen vuoteet ja missä oli Adalmiina?
Toisen yläkerran huoneista täytyi olla Anttonin huone, mutta entä toinen? Ei se voinut olla Aatto-Juhanin ja Adalmiinan, sillä siellä oli vain yhden hengen vuode. Toki heidän makuuhuoneensa saattoi sijaita alakerrassa, mutta Aatto-Juhani itse oli sanonut sen olevan yläkerrassa.
Lähdin takaisin kohti alakertaa. Rappusten alapäässä olevan käytävän varrella oli muutama ovi, mutta ne olivat korkeintaan kaappien tai varastojen ovia .Käytävän toisessa päässä oli vain ulkoeteinen, josta oli kulku perunakellariin.
Kiersin takaisin keittiöön, sieltä olohuoneeseen ja saliin. Salista palasin olohuoneeseen ja sieltä takaisin käytävälle. Huomasin käytävän alkupäässä vielä yhden oven ja kokeilin sitä. Se oli lukossa. Kurkistin avaimenreiästä sisään ja näin kehdon. Huone vaikutti lastenhuoneelta. Asia kummeksutti minua, sillä Adalmiina oli kertonut ettei voi saada lapsia.
Jatkoin kierrostani sokkeloisessa talossa, enkä löytänyt muuta kuin komeroita. Luovutin ja palasin keittiöön. Kello oli jo yhdeksän. Tajusin yllättäen, että en ollut valmistanut lupaamaani aamiaista ja Aatto-Juhani saattaisi palata hetkenä minä hyvänsä. Laitoin kahvipannun tulille ja nostin leivän pöytään. Siinä samassa muistin, ettei minulla ollut kananmunia. Tiesin Aatto-Juhanin syövän joka aamu munakasta, mutta minulla ei ollut pienintäkään halua palata kanalaan. Jos näkisin taas suolistetut kanat, oma ruokahaluni katoaisi, enkä saisi syötyä muruakaan.
Keräsimme joka aamu korillisen munia, mutta meidän kahden omelettiin ei mennyt kuin kymmenen munaa, joten niitä täytyi olla jossain varastossa. En kuitenkaan löytänyt keittiöstä munan munaa. Mieleeni muistui perunakellari ja ajattelin josko ne on viety sinne. Se tuntui järkeenkäyvältä, sillä viileässä munat säilyisivät paremmin.
Kellarissa oli varmasti pimeää, joten nappasin pöydältä mukaani tulitikut ja kynttilän.
Avasin kellarin oven ja laskeuduin alas portaita, kellari oli yllättävän syvällä. Siellä haisi tunkkaiselta ja pistävältä. Värähdin inhosta ajatellessani, miten kellari mahtoi kuhista rottia.Onneksi ne pelkäsivät minua enemmän kuin minä niitä, ja pysyivät poissa näkyvistä.Portaat loppuivat ja jalkani tavoittivat tasaista maata. Kellarin lattialla lojui perunoita ympäriinsä ja minun piti varoa kompastumista.Jouduin laittamaan hihan suuni eteen ja hengittämään sen kautta, sillä kellarissa haisi kuvottavalle. Ihmettelin mistä haju tuli, sillä se ei ollut tavallinen kellarin haju.
Kellarin perimmäisen seinän edustalla oli ämpäreitä ja menin katsomaan niitä lähempää.
Hajun syy selvisi, ämpärit olivat täynnä verta! Mustanpunaista pahanhajuista verta ja sitä oli litroittain! Yökkäsin ja käännyin ympäri. En kestänyt olla kellarissa enää sekuntiakaan ja lähdin vauhdilla nousemaan rappusia. Päästessäni ylös, löin oven kiinni perässäni ja hengitin keuhkoni täyteen. Minua kuvotti edelleen. Päättelin ämpäreissä näkemäni veren olevan sian verta, mutta en voinut ymmärtää miksi Aatto-Juhani ja Adalmiina säilöivät sitä kellarissaan!
Se siitä aamiaisesta, en pystyisi syömään muruakaan. Istuin ruokapöydän ääreen ja yritin kerätä itseäni. Liian monta kysymystä ilman vastausta pyöri mielessäni; mikä on se valkoinen olento, jonka olemassaolosta en saisi puhua? Mitä tapahtui kanoille? Missä oli Adalmiina? Miksi heillä oli lastenhuone lukkojen takana ja miksi heidän perunakellarinsa oli täynnä verta?!
Olin niin ajatuksissani, etten kuullut Aatto-Juhanin saapuvan. ”Täällähän sinä olet, hyvä että löysin sinut! Kuule, naapurin Karoliinan synnytys on alkanut ja he tarvitsevat apuani. Olen luultavasti poissa iltaan saakka. Luotan, että sinä pärjäät täällä yksinkin” hän huikkasi ja oli jo poistumassa ovesta. ”Odota, kanalassa oli..” ”Ei nyt Vihtori, puhutaan sitten kun palaan” hän sanoi ja lähti.
Minun olisi siis hoidettava kaikki työt yksin, joten minulla ei ollut aikaa jäädä istumaan ja ihmettelemään. Illalla kertoisin Aatto-Juhanille kanoista, mutta en tiennyt tohtisinko kysyä veri ämpäreistä. En myöskään voisi kysyä Adalmiinasta, sillä hänelle selviäisi, että olen kierrellyt talossa. En siltikään voinut käsittää, miten en löytänyt naista koko talosta!
Aatto-Juhani palasi vasta kellon ollessa kuusi illalla. Hän näytti väsyneeltä, mutta onnelliselta. ”On se uuden elämän syntymisen todistaminen sitten ihmeellistä!” hän hehkutti. ”Anttonin syntymä kun nyt oli mitä oli..” hän jatkoi ja näytti hetken surulliselta. ”Mutta tämä oli jotain aivan mahtavaa. Olisit nähnyt Karoliinan ilmeen, kun hän sai pikkuisen syliinsä” hän jatkoi ja hänen ilmeensä piristyi. ”Tekö autoitte synnytyksessä?” ihmettelin. ”Kyllä. Tiedän, että se kuulostaa varmasti oudolta, mutta olen avustanut niin monta porsasta ja vasikkaa tähän maailmaan, että olin paras kätilö mitä heillä oli nyt saatavilla.” ”Aivan” sanoin, vaikka se todella kuulosti oudolta. Kuuntelin Aatto-Juhanin hehkutusta synnytyksestä ja vastasyntyneestä tytöstä, ja mieleeni tuli Adalmiinan puheet siitä, ettei hän voi saada lapsia. Onneksi Adalmiina ei ollut kuulemassa meitä . En tiennyt, miten Aatto-Juhani suhtautui Adalmiinan lapsettomuuteen, mutta uskoin sen olevan hänelle vaikea asia. Minun kävi sääliksi Adalmiinaa, sillä hän ei voinut lapsettomuudelleen mitään.
”Anteeksi, mutta minun on nyt kerrottava sinulle tähän väliin ikäviä uutisia” sanoin vauvapuheiden väliin. ”No, mitäs nyt?”. ”Aamulla mennessäni kanalaan näin vasemmalla käytävällä useamman kanan palasiksi revityt raadot ja niiden vieressä oli muutama kokonainen kuollut kana. Niissä oli samanlaiset jäljet kuin siinä kuolleessa siassa.” Aatto-Juhanin kasvot kalpenivat. ”Mitä tarkoitat palasiksi revityllä? Oliko päät taas irrotettu?”. ”Oli, mutta tällä kertaa ne oli raadeltu oikein kunnolla, mutta taaskaan niitä ei oltu syöty. Kaikki palaset olivat kyllä tallessa, mutta ne oli levitetty ympäriinsä. Kiinnitin huomioni myös siihen, että verta oli todella vähän, aivan kuin..” ”Aivan kuin mitä?”. ”Aivan kuin joku tai jokin olisi juonut sen”. Aatto-Juhani katsoi minua silmät suurena. ”Älä nyt hulluja puhu! Mikä muka niin olisi voinut tehdä?”. En tiedä mikä minuun meni, mutta kerroin Aatto-Juhanille valkoisesta hahmosta ja epäilyksistäni. ”Verta juova kummitus? Älä nyt viitsi” hän sanoi epäuskoisena, mutta muuttui hänen kasvonsa valahtivat valkoisiksi.
”Tee sinä iltapuhteet, minun täytyy mennä” hän sanoi ja jätti minut taas työskentelemään yksin. Olin jo aivan poikki raadettuani kokopäivän syömättä, mutta en vastustellut. Hoidin työni kunnialla loppuun.
Alkoi olla illallisaika, mutta en tiennyt tohtisinko mennä talolle. Annoin kuitenkin vatsani tehdä päätöksen ja lähdin kulkemaan taloa kohti.
Koputin oveen ja astuin sisään. ”Vihtori, olinkin juuri tulossa hakemaan sinua illalliselle” Aatto-Juhani huikkasi keittiöstä. Kävin pöytään ja kauhoin lautaseni täyteen perunalaatikkoa. ”Taidatkin olla kovin nälkäinen” Aatto-Juhani totesi. ”Kyllä joo, on jäänyt tuo syöminen tänään vähän vähemmälle”. ”Missäs Adalmiina on?” kysyin ohimennen, sillä en nähnyt häntä missään. ”Mököttää huoneessaan” Aatto-Juhani vastasi. ”Katsos, en ole kertonut tätä sinulle, mutta hän ei voi saada lapsia ja tämä Karoliinan synnytys on ollut hänelle kova paikka”. ”Ai, olen pahoillani” sanoin vaivaantuneena ja aloin lusikoida laatikkoa suuhuni. Aatto-Juhani kävi myös ruokansa kimppuun, mutta jatkoi samalla puhumista. ”Ei hän silti voi kiukutella siitä, että toisille syntyy lapsia. Hän on todella itsekeskeinen, hänen pitäisi opetella iloitsemaan toisten onnesta!”. Minusta tuntui pahalta, että hän moitti Adalmiinaa, enkä vastannut mitään. ”Anteeksi, puhuin hänestä turhan kovaan sävyyn. Toki minä häntäkin ymmärrän, eihän hän tietenkään valinnut lapsettomuuttaan. Hänen kohtalonsa on ollut kova, katsos kaikki nämä hänen sairautensa vaikuttavat asiaan.” En tiennyt mitä sanoa, joten pysyttelin edelleen hiljaa. ”Kiitos ruuasta. Taidankin tästä painua maaten, on ollut hieman rankka päivä” sanoin syötyäni. ”Aivan. Kiitos että olet ollut ahkera. Yritän huomenna päästää sinut vähän helpommalla. Hyvää yötä Vihtori!”. ”Hyvää yötä” vastasin ja lähdin.
Minun oli vaikea saada unta, sillä kaikki näkemäni kamalat näyt olivat juurtuneet verkkokalvoilleni. Lisäksi mielessäni oli edelleen liian monta kysymystä. Adalmiinakin tuli useasti mieleeni. Olin huolissani hänestä ja tahdoin tietää oliko hän kunnossa. ”Voi, kunpa hän tulisi tänä yönä..” huokaisin ääneen ja käänsin kylkeä.
Hän ei kuitenkaan tullut.
Aatto-Juhanin lupauksesta huolimatta, hän ei päästänyt minua seuraavana päivänä helpommalla, eikä myöskään sitä seuraavana tai sitä seuraavana. Hän oli usein poissa ja minä sain painaa töitä kahden miehen edestä. Minua alkoi ahdistaa koko kummallinen maatila! Adalmiinaakin näin enää vain unissani. Hän ei enää vieraillut luonani, eikä häntä juuri näkynyt illallispöydässäkään. Olin edelleen todella huolissani hänen voinnistaan, mutta en tohtinut kysyä Aatto-Juhanilta mitään hänestä.
Rankat työpäivät veivät kaikki voimani ja nukuin yöni sikeästi, mieltäni painavista asioista huolimatta. Aivoni kuitenkin käsittelivät unissa asioita ja näin kamalia painajaisia. Unissani näyttäytyi vuorotellen valkoinen hahmo, päättömät kanat sekä Adalmiina. Toisinaan näin valkoisen hahmon vartalon yhdistettynä kananpäähän, ja toisinaan näin valkoisessa hahmossa Adalmiinan. Eräässä unessa näin valkoisen hahmon kulkevan pihan poikki ja sen kääntyessä, erotin Adalmiinan kasvot! Hänen suupielestään valui verivana ja hänen sylissään oli päätön lapsi!
Heräsin oman huutooni ja olin hiestä märkä. Miten kamalia kuvia ihmisen alitajunta voikaan luoda!
Heräsin seuraavana aamuna Aatto-Juhanin koputukseen ovellani. ”Vihtori, jotain kamalaa on tapahtunut! Karoliinan tyttövauva on kadonnut!” hän huusi rynnätessään sisään. ”Siis mitä? Miten pikkuvauva voi kadota?” ihmettelin unen pöpperössä. ”No en minä tiedä! Se oli vain hävinnyt yöllä kehdostaan, kun Karoliina oli hetkeksi nukahtanut. En minä ymmärrä, en todellakaan ymmärrä!” ”Jos hänen isommat lapsensa tai miehensä ovat siirtäneet vauvaa” ehdotin, sillä se tuli ensimmäisenä mieleeni. ”Ei, he eivät ole koskeneet vauvaan. Hekään eivät tiedä missä se on.” ”Mutta eihän vauva voi itsestään kadota, sittenhän jonkun on tarvinnut viedä se, mutta kuka ihme sellaista tekisi?” ihmettelin. ”En tiedä, mutta minulla on paha aavistukseni asiasta” Aatto-Juhani sanoi vakavana. ”Oliko heillä ovet tai ikkunat auki? Voisiko se olla joku eläin? Muistan kuulleeni tarinoita, joissa susi on vienyt vauvan vaunuista”. ”Niin, vauvan ollessa pihalla, mutta ei koskaan sisältä!”. ”Mutta jos ikkuna tai ovi oli auki..” ”Kuulostaa hyvin epätodennäköiseltä Vihtori” Aatto-Juhani sanoi vakavana. ”Mitä te sitten epäilette?”. ”En tahdo sanoa mitään ennen kuin olen varma, minun on oltava ensin varma..” hän sanoi ja kääntyi ovelle. Hän laski kätensä ovenkahvalle, mutta jähmettyi paikoilleen. ” Voi hyvä luoja, älä anna sen olla niin..” Hän kääntyi katsomaan minun päin ja sanoi: ”Se sinun kummituksesi, se sinun kamala verta juova kummituksesi..” ”Tarkoitatteko että epäilette sen olleen asialla?” kysyin ja suutani alkoi kuivata. Oli tarpeeksi kamalaa uskoa kummitukseen itse, mutta jos Aatto-Juhanikin uskoi, se teki asiasta vielä todellisemman ja pelottavamman. ”Minä pelkään, että se oli asialla!” hän sanoi ja avasi oven . Hän lähti ladolle päin ja minä lähdin perään, sillä en osannut tehdä muutakaan. Hän haki ladosta puisen terävän seipään ja suuren vasaran. Katsoin häntä ihmetellen, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Hän lähti kävelemään kohti taloaan vakava ilme kasvoillaan. Minä kuljin yhä hänen perässään.
Hän avasi ulko-oven ja marssi saappaat jalassa sisään. Hän jatkoi kulkuaan kohti yläkertaa ja minä seurasin häntä edelleen. Hän riuhtaisi auki käytävän ensimmäisen oven ja marssi pölyiseen huoneeseen. Hän käveli suoraan suuren vanhan säilytysarkun luokse ja nosti sen kannen ylös. Hän nosti kädet kasvoilleen ja vajosi polvilleen. ”Eii!” hän huusi ja piti päätänsä edelleen haudattuna kasvoihinsa. Näky hänen silmiensä edessä aukeni minulle kokonaisuudessaan, katsoessani hänen olkapäänsä yli; arkussa makasi Adalmiina ja hänen sylissään oli pieni vauva! Adalmiinan suupielestä valui verivana, kuten unessani ja vauvan kaulassa oli kaksi punaista jälkeä. Aatto-Juhani nousi jaloilleen ja kohotti seipäänsä. ”Senkin naispaholainen!” hän huusi ja iski seipään Adalmiinan rintaan. Hänen silmänsä aukesivat ja hän päästi eläimellisen huudon. Veri alkoi pulputa hänen rinnastaan ja hänen valkoinen mekkonsa muuttui punaiseksi. Hän lakkasi huutamasta ja jäi makaamaan paikoilleen lasittunut katse silmissään. Hän puristi yhä vauvaa rintaansa vasten ja se oli aivan veren peitossa. Se avasi silmänsä ja alkoi imeä verta Adalmiinan pulppuavasta haavasta, kuin maitoa äitinsä rinnasta. Aatto-Juhani kohotti taas seipäänsä ja iski sen vauvan rintaan. Se alkoi itkeä korvia huumaavalla äänellä. Seuraavaksi Aatto-Juhani nosti kirveensä ja ennen kuin ehdin kääntää pääni pois, näin hänen iskevän vauvan pään irti. Suljin silmäni ja vajosin maahan, en kestänyt enää katsella.
Sitten kuulin kovan tömähdyksen ja avasin vaistomaisesti silmäni. Näin Adalmiinan pään lattialla vauvan pään vieressä. Kuulin Aatto-Juhanin huutavan tuskissaan: ”Minun vaimoni ja lapseni! Minä tapoin oman vaimoni ja lapseni!”. Sen jälkeen tuli pimeys, sillä menetin tajuntani järkytyksestä.
Avasin silmäni ja kauheudet palasivat mieleeni. Makasin edelleen yläkerran lattialla ja Aatto-Juhani istui nurkassa, kirves yhä verisissä käsissään. Hän katsoi eteensä lasittunein silmin. Hän huomasi minun heränneen ja kääntyi katsomaan minuun päin. ”Niin, se oli minun lapseni. Minä ja Karoliina..” ”Tiedän” sanoin,sillä järkytykseni oli vienyt itsesensuurini. ”Ai, no väliäkö sillä enää on. Ei millään ole enää mitään väliä...Tämä kaikki on minun syytäni! En voi enää koskaan kohdata Karoliinaa, on minun syytäni, että hänen lapsensa on kuollut. Minä tapoin hänen lapsensa, meidän lapsemme!” Aatto-Juhani itki. ”Mutta se oli hirviö..Adalmiina. Voi hyvä luoja, Adalmiina oli se valkoinen hahmo! Adalmiina oli verta juova kummitus!”.
”Niin hän oli, hän oli verta juova kummitus, vampyyri, hirviö jonka minä loin! Ja jota minä aikani rakastin” Aatto-Juhani jatkoi. ”Minäkin rakastin häntä” sanoin hiljaa. Aatto-Juhani katsoi minuun päin, mutta ei reagoinut tunnustukseeni. ”Mitä tarkoititte sanoessanne, että loitte hänet?” kysyin, sillä minusta tuntui, ettei Aatto-Juhanin ja minun välillä ollut enää salaisuuksia. ” Nain Adalmiinan hänen ollessaan kahdenkymmenen. Hän palautti minut elävien kirjoihin edellisen vaimoni kuoleman jäljiltä. Rakastin häntä koko sydämestäni ja hän oli koko maailmani. Hän oli minulle jopa rakkaampi kuin Antton, sillä olin aina jollain tasolla ollut hänelle katkera vaimoni kuolemasta. Tiedän, etten olisi saanut ajatella niin ja nyt kadun sitä.
Adalmiina sairastui pian vihkimisemme jälkeen vakavasti. Lääkärit sanoivat, että hänen veressään oli jotain vikaa; leukemiaksi he sitä kutsuivat. He sanoivat ettei hän eläisi enää kauaa. Olin aivan murtunut, enkä kestänyt ajatusta hänen menettämisestään. Olin valmis tekemään mitä vain pelastaakseni hänet ja niinpä minä käännyin erään viereisessä kylässä asuvan noidan puoleen. Hän määräsi minut juottamaan Adalmiinalle joka ilta lasillisen sian verta ja lausumaan samalla erään loitsun. Toistin rituaalin joka ilta ja hän alkoi voida paremmin. Määräsin lääkärit lopettamaan hänen hoitonsa ja kerroin että oli sattunut ihme.
Hän voi kyllä paremmin, mutta hänen verenhimonsa kasvoi ja hän alkoi muuttua. Hänen luonteensa muuttui kovemmaksi ja hänen entinen viattomuutensa oli tiessään. Hän ei enää voinut sietää päivänvaloa ja hän nukkui kaikki päivät. Öisin hän oli virkeä ja hyvävointinen. Hän ei myöskään pystynyt syömään tai juomaan muuta kuin verta.
Muutokset pelottivat minua, mutta tahdoin pitää hänet luonani.
Osa muutoksista oli miellyttäviä; hän kaunistui entisestään, hänen ihonsa, hiuksensa ja vartalonsa muuttuivat täydellisiksi. Lisäksi hän alkoi haluta tehdä asioita, joita kiltit tytöt eivät tee ja joita aviomiehet eivät kehtaa pyytää vaimoiltaan.
Hänen muutoksensa oli lopullinen noin puolenvuoden kuluttua. Hän siirtyi nukkumaan arkkuun, sillä hän ei voinut sietää auringonvaloa juuri lainkaan ja hänen tarvitsi nukkua oman maaperämme mullassa, sillä hän sai siitä elinvoimaa.
Tähän päivään asti minä pidin hänet hengissä eläinteni verellä ja nyt kadun sitä. En olisi koskaan saanut lähteä pidentämään hänen elämäänsä. Minä leikin Jumalaa, mutta en olisi saanut tehdä sitä. Tässä on syntini palkka! Minä riistin hänen kuolemansa ja riistin hänen elämänsä. Luulin tarjonneeni hänelle uuden elämän, mutta se ei ollut enää elämää, se oli pidennetty kuolema! Luulin pelastaneeni hänet, mutta minä tuomitsin hänet kadotukseen. Minä riistin häneltä taivaan ja tein hänestä hirviön!
En minä pystynyt rakastamaan häntä enää vaimonani, siksi rakastuin Karoliinaan. Adalmiina tiesi, mutta häntä ei kiinnostanut. Ei hän rakastanut minua, hän tarvitsi vain katon päänsä päälle ja jonkun tarjoamaan hänelle ruokaa; sitä täällä riitti, eikä hänen tarvinnut vaivautua metsästämään. Täällä hän oli turvassa.
Annoin hänen elää kanssani, sillä tähän päivään asti näin, ettei minulla ollut vaihtoehtoa...”
Minä ymmärsin Aatto-Juhania, ymmärsin miksi hän aikoinaan yritti pelastaa Adalmiinan. Minä ymmärsin miksi hän piti Adalmiinan luonaan ja ymmärsin miksi hän tuhosi Adalmiinan. Ymmärsin kaikki hänen tekonsa ja ymmärsin miksi hän lähetti minut tapahtuman jälkeen pois tilaltaan.
Ymmärsin miksi hän oli yhtenä yksinäisenä iltana, muutaman viina lasillisen jälkeen, kiivennyt ullakolle ja ripustanut köyden kattoon. Minä olin nähnyt hänen kokemansa kauhut ja minä olin rakastanut samaa naista, jota hän oli joskus rakastanut. Minä tiesin millainen valta Adalmiinalla oli miehiin. Vaikka tiesin totuuden Adalmiinasta, en silti katunut suhdettamme. En katunut, että olin rakastanut häntä, enkä kadu sitä vieläkään. Vaikka kuinka tahtoisin, en myöskään pysty vihaamaan häntä. Se mitä hän teki, oli kauhistuttavalla tavalla väärin, mutta olin nähnyt sen tuskan, joka ajoi hänet tekoonsa. Hän vain halusi itselleen lapsen...
Katsoin vierelläni olevaa taulua ja näin Adalmiinan kauniissa silmissä tuskaa, katkeruutta ja tyhjyyttä. Kenties juuri tyhjyyden ja epätoivon yhdistelmä teki niistä niin hypnoottiset ja kauniit. Ne olivat silmät, jotka eivät kuuluneet elävälle, eivätkä kuolleelle.
Nyt olette kuulleet tarinani ja saatte itse päättää, uskotteko siihen vai ette...”
Nainen katsoi Vihtoria kostein silmin ja vastasi: ”Uskon. Kiitos, että jaoitte tarinanne kanssani, vaikka se olikin paljon kamalampi, mitä olin osannut kuvitella.” ”Joskus totuus on tarua ihmeellisempää” Vihtori vastasi ja nosti taulun syliinsä. ”Minä tahdon päästä vapaaksi menneisyyteni haamuista, minä tahdon päästä vapaaksi hänestä...Kenties teidän pitäisi sittenkin ottaa tämä taulu” Vihtori sanoi ja ojensi sen naiselle. ”Mutta enhän minä voi sitä ottaa! Te olette maksaneet siitä ja se kuulu teille”. ”Minä pyydän” Vihtori sanoi ja katsoi naista silmiin. ”Hyvä on” nainen vastasi ja laski katseensa tauluun. Hän katsoi Adalmiinan sinisiin silmiin ja hänen ihonsa nousi kananlihalle. Hän tunsi naisen silmien porautuvan sieluunsa, vaikka nainen oli pelkkä taulussa oleva kuva. Hän tunsi Adalmiinan tuskan ja sanoi hiljaa mielessään. ”Minä annan sinulle anteeksi...”
