Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni ja en ole oikolukenut sitä kovinkaan huolellisesti. Keskityin lähinnä tarinan luomiseen, enkä niinkään kirjoitukseeni, joten suokaa anteeksi mahdolliset kirjoitus-ja kielioppi virheet. Tarinan asettelu ei myöskään ole aivan kohdillaan, mutta älkää antako sen häiritä. Pidemmittä puheitta, olkaa hyvät...
ANNABEL
DRACULA
Ensimmäinen osa:
Klausenburgissa yövyin Royal-hotellissa. Vanhempani olivat saaneet hieman rahaa säästettyä matkaani varten. Varani riittivät lippuihin, yhteen yöpymiseen ja muutamaan ateriaan. Söin hotellin ravintolassa halvimman annoksen ja kiitin onneani, että täällä pärjäsi niin hyvin saksankielentaidolla. Syötyäni siirryin huoneeseeni. Yritin käydä aikaisin levolle, mutta uni kieltäytyi tulemasta. Ajatukset pyörivät päässäni. Huomenna alkaisi matkani Bukovinaan ja sieltä Bistritaan. En tarkalleen tiennyt, missä päin aluetta kreivin linna sijaitsi, mutta tiesin, että päästessäni perille en olisi enää vapaa.
Köyhät vanhempani olivat lähettäneet minut rikkaan aatelisherran,kreivin, palvelustytöksi tultuani täyteen ikään. Tiedän että he ajattelivat parastani, mutta en silti kokenut oloani kevyeksi. Olin odottanut tulevaisuudelta jotain muuta...
Kello löi 03, heräsin omituiseen painajaiseen. Olin hikinen ja janoinen. Join yöpöydälläni olleen vesikarahvin lähes tyhjäksi. Yritin saada uudelleen unta. Koirat haukkuivat ikkunani alla. Hautasin pääni tyynyihin ja mietin aikaista aamuherätystä. Minun pitäisi olla junassa klo 7.30. Päätin mennä suoraan asemalle,enkä söisi aamiaista. Rahaakaan ei ollut enää tuhlattavaksi.
Juna oli tapansa mukaan myöhässä.Väsymys painoi silmiäni ja nälkä kurni vatsassani. Vajaan tunnin myöhässä juna saapui asemalle ja nousin kyytiin. Huokaisin helpotuksesta päästessäni istumaan. Penkki ei ollut mukavimmasta päästä, mutta menetteli. Väsymyksestä huolimatta, en malttanut ummistaa silmiäni, sillä maisemat olivat jälleen kerran henkeäsalpaavan kauniita. Junan pysähtyessä asemille, tarkkailin mielenkiinnolla asemalla seisovia ihmisiä. He näyttivät värikkäiltä hienoine asuineen, mutta eivät silti kovin viehättäviltä. Heidän kasvonpiirteensä olivat kovat ja julmat.
Juna jatkoi kulkuaan ja maisemat vilisivät silmissäni. Maisemien kauneudesta huolimatta, yhtäkkinen levottomuus iski minuun. Aivan kuin auringonpaisteen ja kauniiden vuoristojen, metsien ja peltojen yllä piilisi synkkä varjo, tuntematon uhka. Havahduin hetkeen ja yritin ravistella moiset typerät ajatukset mielestäni.
Hämärä alkoi vaihtua pimeydeksi saavuttuani perille. Vanhempani olivat sopineet kreivin kanssa, että yöpyisin "Kultaisessa majatalossa", ja kreivi oli huolehtinut maksusta etukäteen. Tuloani osattiinkin ilmeisesti odottaa, sillä minua odotti ovella iloisen näköinen vanha nainen. Hän kumarsi minulle ja sanoi: ”Neiti Auer?” ”Kyllä” sanoin. Nainen hymyili ja huikkasi jotain palvelutiskin takana seisovalle miehelle. Mies poistui, mutta palasi samantein mukanaan kirje: Hyvä neiti Annabel Auer, tervetuloa Karpaateille. Odotan kovasti tuloanne. Nukkukaa hyvin tämä yö. Huomenna klo 16 lähtee postivaunut Bistritaan, teille on varattu paikka siihen. Minun vaununi odottavat teitä Borgon solassa ja tuovat teidät luokseni.Toivon että matkanne on ollut miellyttävä ja että nautitte oleskelusta kauniissa maassani. Isäntänne Dracula
Majatalon isännän ja emännän suhtautuminen minuun muuttui kädenkäänteessä. He eivät vastanneet kysymyksiini koskien Bistritaa ja Draculan linnaa. He teeskentelivät etteivät ymmärtäneet Saksaa, vaikka olimme juuri kyseisellä kielellä kommunikoineet.
Sain kreivistä selville vain sen, että hän oli lähettänyt kirjekuoressa rahat yöpymisestäni, sekä paikastani postivaunuissa. Enempää en saanut heistä irti ”kielimuurin ” vuoksi.
Huomasin majatalon emännän usein vilkuilevan minua ja katseessa oli jotain pelokasta. Kaikki tuntui jotenkin salaperäiseltä ja aloin itsekin tuntea oloni levottomaksi. Pian minun olisi kuitenkin lähdettävä kohti uuden isäntäni linnaa, eikä minulla näyttänyt olevan mahdollisuutta ottaa hänestä mitään selville etukäteen.
Juuri ennen lähtöäni vanha rouva tuli huoneeseeni ja sanoi: ”Voi nuori neiti hyvä,onko teidän aivan pakko lähteä kreivin palvelukseen?” ja jatkoi: ”Meillä täällä majatalossa olisi siistijän työtä tarjolla, toki emme pysty maksamaan paljoa, mutta teillä olisi huone käytössänne ja ruokaa pöydässä” Hän sanoi ja näytti löytäneen taas saksankielen taitonsa. Vastasin vain, että aion ehdottomasti lähteä, sillä mieleeni ei tulisi rikkoa aatelisen kanssa tehtyä sopimusta, ja että kreivi jo odotti minua. Emännän kasvoja varjosti huoli. Kummastelin, miksi ihmeessä hän yritti estää minua lähtemästä. Mieleni teki kysyä asiasta, mutta en tohtinut. Epäilin vain kuvitelleeni nähneeni pelon hänen kasvoillaan. Voi olla, että oma jännitykseni teki kepposensa.
Emäntä katsoi taas minuun ja otti rukousnauhan kaulastaan ja tarjosi sitä minulle. En tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi epäröintini ja laittoi sen kaulaani. Pidin elettä hieman omituisena, mutta en kehdannut kieltäytyä lahjasta. Oma perheeni ei ollut kovin uskonnollista sorttia, enkä oikeastaan edes uskonut moisiin kapineisiin. Kiitin kuitenkin emäntää kohteliaasti.
Hän lausui jotain, mitä en ymmärtänyt ja poistui huoneesta.
Kävin mielessäni läpi outoa kohtaamista talon emännän kanssa odotellessani postivaunuja, jotka tietenkin olivat myöhässä. Rukousnauha roikkui yhä kaulassani. Mieleni oli levottomampi ja turvattomampi kuin tavallisesti. En osannut sanoa syytä. Viimeinkin vaunut saapuivat!
Aurinko paistoi täydeltä taivaalta, silti minua puistatti. Muut matkustajat supisivat ja vilkuilivat samalla minua. Erotin sanoja, jotka toistuivat usein ja painoin ne mieleeni. Kaivoin sanakirjan esille laukustani ja katsoin sanojen merkitykset. Kylmät väreet kulkivat väkisinkin lävitseni,sillä sanat kääntyivät ordog-paholainen, pokol-helvetti sekä vrolok-vampyyri tai ihmissusi. Rauhoitin mieleni ajattelemalla, että nämä ihmiset olivat vain taikauskoisia hölmöjä. Osa matkustajista poistui kyydistä ennen minua ja lähtiessään he tekivät ristinmerkkejä ja osoittivat minua kahdella sormella. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä se tarkoitti. Sain onneksi erään saksaa puhuvan kanssamatkustajan selittämään minulle, että se oli suoja pahaa silmää vastaan. Se ei erityisemmin suonut minulle lohdutusta, vaan ennemminkin lisäsi kummallista ahdistustani.
Jatkaessamme eteenpäin sai maisemien kauneus minut unohtamaan aavemaiset pelkoni. Edessäni siinsi kumpuileva maasto täynnä lehvikkoja ja metsiä. Kaikkialla oli lisäksi huikea määrä erilaisia kukkivia hedelmäpuita. Tie oli todella kuoppainen, mutta se ei hidastanut ajurimme vauhtia. Ilmeisesti hänellä oli kova kiire. Metsien takaa alkoivat jo näkyä Karpaattien kasvavat vuorenhuiput. Päivä oli vaihtunut iltapäiväksi, ja iltapäivän aurinko maalasi vuorenhuippuja uskomattomin värein. Olin kuullut puhuttavan niiden kauneudesta, mutta en ollut osannut kuvitella mitään vastaavaa. Aurinko alkoi laskea yllättävän nopeasti ja värimaailma muuttui vielä kauniimmaksi.
Kiinnitin huomiota kummalliseen seikkaan, tien varrella oli paljon ristejä, etenkin risteyksissä. Kulkiessamme ristien ohi kanssamatkustajani tekivät aina ristinmerkin. En tiedä johtuiko se risteistä vai synkkenevästä taivaasta, outo levottomuuteni palasi. Vatsanpohjassani tuntui ikävältä. Pimeys laskeutui ja huomasin (tai kuvittelin) kanssamatkustajieni levottomuuden kasvavan. Ajuri lisäsi vauhtia ja vaunut poukkoilivat villisti. Minun oli pakko pitää kiinni jostakin. Vuoret kasvoivat ja kasvoivat edessämme. Pian ajuri pysähtyi ja ilmoitti ”Borgo Pass”. Jälleen kerran minun syliini lyötiin outoja lahjoja ja sitä seurasi ristinmerkit sekä suoja pahaa silmää vastaan.
Nyökkäilin hämmentyneenä kiitokseksi,aloin kerätä laukkujani ja nousin vaunusta.
Kanssamatkustajat kurkistelivat vaunun ikkunoista ulos ja tuijottivat innokkaina pimeyteen. Ilma tuntui raskaalta ja painostavalta, ikään kuin enteillen ukkosta. Aivan kuin vuorijono olisi jakanut kaksi eri maailmaa ja ilmastoa. Katsoin solan suulle odottavana, mutta siellä ei näkynyt ketään. Ajuri ilmoitti meidän olevan tunnin etuajassa. Sitten hän sanoi minulle heikolla saksalla: ”Ei ole vaunuja missään. Neitiä ei odotettu ollenkaan. Hän on hyvä ja tulee nyt mukanamme Bukovinaan ja palaa solaan sitten huomenna päiväsaikaan” Hänen vielä puhuessaan hevoset alkoivat äänehtiä ja elehtiä levottomasti. Ajurilla oli täysi työ pidellä niitä paikoillaan. Matkustamossa kävi kuhina ja ristinmerkkejä tehtiin yhtenä miehenä. Samassa taaksemme ilmestyivät nelivaljakon vetämät kalessit. Lyhtymme valossa näin, että hevoset olivat hiilenmustia valioeläimiä. En erottanut niiden ajurista kuin ääriviivat. Hän näytti vain mustalta kookkaalta hahmolta. Hänellä oli pitkä musta takki tai viitta ja kookas hattu, joka peitti hänen kasvonsa kokonaan.Hän kääntyi meihin päin ja erotin välähdyksen kirkkaista silmistä, jotka näyttivät lyhdynvalossa heijastavan punaista. Hän sanoi ajurillemme: ”Olet ajoissa tänä yönä,ystäväni” Hänen äänensä oli syvä ja hypnoottinen. ”Nuorella neidillä oli kiire” Ajurimme änkytti vastaukseksi. Siihen tuntematon ajuri vastasi: ” Ja siksikö toivoitte hänen jatkavan matkaansa Bukovinaan? Minua et petä, ystävä hyvä, minä tiedän liian paljon ja valjakkoni on nopea” Puhuessaan mies hymyili ja lyhdynvalossa katseeni kiinnittyi hänen kovapiirteiselle suulleen, erittäin punaisille huulilleen ja valkoisille hampaille, jotka näyttivät tavallista suuremmilta ja terävämmiltä. Matkustamosta kuului:
Denn die Todten reiten schnell ( Kuollut ajaa keveästi)
Vieras ajuri kuuli sanat ja katsoi meihin hymyillen kylmästi. Sanat lausunut mies käänsi päänsä pois kohottaen samalla kaksi sormeaan ja tehden ristinmerkin.
Vieras ajuri pyysi saada matkatavarani ja siirsi ne keveästi omaan vaunuunsa. Astelin vaunun viereen ja hän tarttui minua käsivarresta rautaisella otteella ja nosti minut vaunuun. Hämmästelin ihaillen hänen uskomatonta voimakkuuttaan. Sanaakaan sanomatta hän nykäisi ohjaksista ja hevoset lähtivät liikkeelle. Sitten hän sivalsi hevosia piiskallaan ja ne pinkaisivat juoksuun. Postivaunut jäivät taaksemme pimeyteen ja minua kylmäsi kummasti ja yksinäisyyden tunne valtasi minut. Se kuitenkin väistyi pian, sillä harteilleni laskettiin viltti ja polvilleni ryijy. Ajuri kääntyi minuun päin ja sanoi: ”Yö on kolea, neiti hyvä, ja minun on määrätty pitää teistä hyvää huolta. Penkin alla on pullo slivovitsia, mikäli tarvitsette huikan lämmikkeeksi” En ollut koskaan maistanut väkijuomia, enkä maistanut nytkään, mutta tieto sen olemassa olosta helpotti kummasti. Minulla oli edelleen kumma olo, mutta ei enää pelottanut. Tunsin oloni turvalliseksi ajurin lähellä, mikä tuntui kummalliselta. Valjakko kiisi nopeasti eteenpäin ja teki kummia äkkikäännöksiä. Välillä minusta tuntui, että kiersimme ympyrää. Painoin mieleeni maamerkkejä ja totesin, että asia todella oli niin. Mieleni teki kysyä ajurilta asiasta, mutta en uskaltanut. Minun asemassani oli paras olla kyseenalaistamatta mitään.
Ympärillämme alkoi kaikua villi susien ulvonta. Hevoset kavahtivat ulvontaa ja alkoivat villiintyä. Pelko valtasi minut taas.
Ajuri nousi sanaakaan sanomatta vaunuista, asteli hevosten luo ja kuiskaili jotain niiden korvaan, samalla silitellen niitä hellästi. Hevoset rauhoittuivat välittömästi. Miehen matalassa äänessä todella oli jotain rauhoittavaa ja hypnoottista, sillä tunsin itsekin rauhoittuvani.
Ilma kävi kylmemmäksi ja alkoi pyryttää lunta. Tunsin yllättäen halua painaa itseni mahdollisimman lähelle ajuria. Kavahdin ajatusta ja siirryin kauemmaksi. Se ei olisi millään lailla soveliasta, sillä mies oli ventovieras.
Yltynyt tuuli kantoi susien ulvonnan vieläkin kuuluvammaksi korviini, eikä se helpottanut tilannetta yhtään. Tunsin itseni pikkutytöksi, joka herää yöllä painajaiseen ja tahtoo äidin ja isän viereen sänkyyn. Osa minusta halusi etsiä sitä samaa turvaa ajurista.
Äkkiä havahduin ajatuksistani, huomatessani tien varrella lepattavan sinisenä palavan liekin. Hieroin silmiäni ja mietin näinkö harhoja. Ajurikin näki liekin. Hän pysäytti hevoset, hyppäsi alas ja katosi pimeyteen. Hän oli poissa pitkän aikaa, tai sitten aika vain tuntui pitkältä.
Hänen poissa ollessaan tunsin oloni avuttomaksi ja olin suorastaan kauhuissani. Erotin pimeydestä kolme kiiluvaa silmäparia, jotka kiersivät vaunujamme.
Olin niin peloissani, etten kyennyt liikkumaan ja kieli tarrautui kurkkuuni. Olisin tahtonut huutaa apua, mutta en kyennyt päästämään ääntäkään. Luojan kiitos, ajuri palasi takaisin. En tiedä mitä tapahtui, mutta hän teki kädellään ilmaan hitaan kaarevan liikkeen ja sudet katosivat. Hevoset, tärisivät edelleen pelosta. Ajuri käveli niiden luokse ja alkoi taas kuiskailla niille rauhoittavasti. Hevoset rauhoittuivat välittömästi. Tunsin itsekin taas kauhun haihtuvan ja nyt minun teki todenteolla mieli hakeutua mahdollisimman lähelle ajuria.
Hän kiipesi takaisin vaunuun, istui sanakaan sanomatta viereeni ja ohjasti hevoset liikkeelle. Käänsin katseeni pois hänestä ja huomasin lämpimien kyynelten nousevan silmiini. Kaikki tämä oli minulle liikaa. Toivoin etten olisi koskaan lähtenyt tälle matkalle! Edes ajatus siitä, että olisimme pian perillä kreivin linnassa, ei lohduttanut. Olisin tahtonut kotiin.
Kuutamo paistoi taivaalla ja sudet olivat lakanneet ulvomasta. Suljin silmäni ja yritin rauhoittua ja uskotella itselleni, että kaikki on hyvin. En tiedä torkahdinko hetkeksi, sillä kun avasin silmäni, huomasin meidän lähestyvän valtavaa linnaa. Sen oli pakko olla Draculan linna.
Vaunut pysähtyivät, ajuri hyppäsi alas ja avusti minut pois vaunuista. En voinut taaskaan olla huomaamatta hänen merkillistä voimakkuuttaan. Hän laski tavarani maahan ja sanaakaan sanomatta hyppäsi takaisin vaunuihin ja nykäisi ohjaksista hevoset liikkeelle. Jäin seisomaan paikoilleni, enkä tiennyt mitä tehdä.
Näin linnan oven edessäni, mutta siinä ei ollut ovikelloa eikä kolkutinta. Minä odotin pitkältä tuntuvan ajan ja taas mieleeni nousi epäilys ja pelko. Aloin jo toivoa, että tämä kaikki olisi painajaista ja heräisin kotoa omasta sängystäni. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan aloin kuulla sisältä raskaita askelia, jotka lähestyivät ovea. Sitten kuului kettingin kalinaa ja suuri ovi aukesi kitisten äänekkäästi.
Kynnyksellä seisoi pitkä ja hoikka, noin 35-40-vuotias mies.Hänellä oli komeat, mutta julmat kasvot, taaksepäin kammatut mustat hiukset ja syvät ruskeat silmät. Hän oli pukeutunut päästä varpaisiin mustaan. Hänellä oli kädessään vanhanaikainen palava lyhty, joka loisti valoa hänen kasvoilleen. Mies teki kädellään kohteliaan eleen viitaten minua tulemaan sisään. Hän sanoi täydellisellä saksalla: ”Tervetuloa kotiini! Tulkaa vapaasti ja omasta tahdostanne”. Minusta oli outoa, että hän teititteli minua. Hän seisoi edelleen paikoillaan. Astuin kynnyksen yli, jolloin hän tuli käsi ojossa minua kättelemään. Hänen puristuksensa oli luja ja hänen kätensä oli kylmä. Ihoni nousi kananlihalle.
”Tervetuloa! Tulkaa vapaasti ja levollisin mielin. Tulkoon tänne mukananne paljon eloa, onnea ja lämpöä”. Hänen sanansa kummastuttivat minua. Hän katsoi minua hymyillen, nuo syvät ruskeat silmät porautuen minuun. ”Öm, kreivi Dracula?” Hän kumarsi syvään ja vastasi: ”Minä olen Dracula ja toivotan teidät tervetulleeksi kotiini, neiti Auer. Käykää toki peremmälle; yö on kolea, kaipaatte varmasti ravintoa ja lepoa. Hän laski lyhdyn pöydälle ja lähti samassa noutamaan tavaroitani. Ennen kuin ehdin huomata ne olivat jo eteisessä.
Ihmettelin, miksi hän itse kantoi tavarani, eikö hänellä ollut palvelijoita sitä varten?
”On jo myöhä, palvelijani eivät ole tavoitettavissa” Hän vastasi kuin lukien ajatukseni. ”Tulkaa” hän sanoi ja lähdin seuraamaan häntä käytävää pitkin. Hän sysäsi auki raskaan oven ja sen takaa paljastui valoisa ja kodikas huone, jossa oli illallispöytä katettuna. Nurkassa roihusi ihanasti lämmittävä takkatuli. Hän laski tavarani maahan ja lähti kulkemaan kohti toista ovea, viitaten minua seuraamaan. Oven takaa paljastui suuri huone, jonka ainoana valona oli sytytetyt kynttilät ja öljylamppu. Huoneen takaa löytyi ovi ja kreivi viittoi minut käymään siitä sisään.
Oven takaa paljastui kaunis goottilaiseen tyyliin sisustettu makuuhuone, jossa oli massiivinen sänky ja nurkassa roihusi takkatuli. Se oli aivan liian hieno ollakseen palvelustytön huone.
”Mielenne tekee varmasti siistiytyä pitkän matkan jälkeen, toivottavasti huoneesta löytyy kaikki tarvittava. Ollessanne valmis tulkaa tuohon viereiseen huoneeseen, jossa illallinen odottaa teitä.” Sanottuaan tämän kreivi poistui ja jätti minut siistiytymään.
Kreivin ystävällisyys oli saanut kaikki pelkoni haihtumaan ja huomasin olevani todella nälkäinen. En ollut syönyt koko päivänä mitään. Kampasin nopeasti hiukseni ja otin rukousnauhan pois kaulastani.
Siirryin toiseen huoneeseen, jossa illallinen oli jo pöydässä. Kreivi seisoi takan vieressä ja sanoi: ”Käykää toki pöytään ja syökää mielenne mukaan. Suonette varmasti anteeksi, etten liity seuraanne, sillä olen jo syönyt” Kreivi tuli lähemmäksi ja poisti kannen ruokakulhon päältä. Kulhosta paljastui herkullisen näköinen kanapata. Sen kanssa oli tarjolla salaattia, juustoja ja leipää. Kyseessä oli varmasti tavallista hienompi tervetuliaisillallinen, tuskin normaalisti palvelusväki illallisti näin. Kreivi toi pöytään pullon punaviiniä ja kysyi, maistuisiko minulle lasillinen. Kuten jo kerroin, en ollut koskaan juonut väkijuomia, mutta nyt kaiken kokemani jälkeen, ajattelin lasillisen olevan paikallaan. Kreivi istui seuraani ja pyysi minua kertomaan itsestäni. Hän kyseli myös matkastani. Kerroin hänelle asiat, joita pidin oleellisena, mutta en kertonut typeristä peloistani mitään. Keskustelun lomassa ehdin lopettaa illalliseni ja siirryin kreivin pyynnöstä oleskeluhuoneeseen takkatulen ääreen. En tiedä, oliko viinilasillisella osuutta asiaan, mutta tunsin oloni hyvin vapautuneeksi kreivin seurassa. Jatkoimme keskustelua ja minulla oli hyvä tilaisuus tarkkailla häntä lähemmin.
Havaitsin hänen ulkomuotonsa sangen viehättäväksi. Hänen piirteensä olivat hyvin voimakkaat, nenä oli kapea, otsa korkea, hiukset ohimolta vaaleammat ja ohuet, mutta muualta tummat ja tuuheat. Kulmakarvat olivat tummat, kaarevat ja melko tuuheat. Suu kapea ja tiukka, terävät ja valkoiset hampaat tekivät siitä hieman julman näköisen. Hänen kasvonsa olivat huolellisesti ajellut. Hänen korvalehtensä olivat kalpeat ja suippokärkiset; leuka oli leveä ja voimakas, posket kiinteät ja jopa laihat. Tätä ennen olin pannut merkille hänen pituutensa, hän oli varmasti yli 190 senttiä pitkä. Lisäksi hän oli todella solakka, mutta hartiat olivat leveät. Pian huomioni kiinnittyi hänen käsiinsä, ne olivat vaaleat ja sileät. Hänen sormensa olivat pitkät ja hoikat, kuten hän itse. Kun kreivi kumartui puoleeni ja hänen kätensä koskettivat minua, en voinut olla värähtämättä. En tiedä huomasiko hän sen, sillä hän vetäytyi äkisti taaksepäin kasvoillaan synkähkö hymy. Olimme hetken vaiti. Sitten keräsin rohkeuteni ja kysyin keitä kreivin talouteen kuuluu, sillä mielestäni oli outoa, ettei hän ollut maininnut vaimoa tai jälkikasvua. Kävi ilmi, että hän asuu yksin, mutta hänen ilmeensä kertoi, ettei hän halunnut puhua asiasta enempää. Olimme taas hetken hiljaa. Katsoin ikkunaa ja näin aamun alkavan jo pian sarastaa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, mutta kun oikein keskityin saatoin kuulla susilauman ulvovan alhaalla laaksossa. Kreivin silmät hehkuivat, hän hymyili terävät valkoiset hampaat vilkkuen ja sanoi:”Kuunnelkaa niitä-yön lapsia, mitä musiikkia!” Katsoin häntä hieman kummeksuen. ”Niinpä niin, ei nuori neiti pysty sisäistämään metsämiehen tunteita”.
Hän nousi yllättäen ja sanoi: ”Olette varmasti väsynyt. Pyydän anteeksi, että olen valvottanut teitä jonnin joutavilla höpinöilläni. Saatte nukkua huomenna niin pitkään kuin haluatte, joten ei huolta siitä. Olen poissa aamusta iltapäivään, ja palattuani opastan teidät talon tavoille. Hyvää yötä ja nukkukaa hyvin, neiti Auer” Hän sanoi kumartaen ja saattoi minut kohteliaasti makuukamariini. Astuin sisään ja kömmin väsyneenä suoraan sänkyyn..
Olin niin uupunut matkasta, että nukahdin saman tien. Näin mitä oudointa unta, joka tuntui pelottavan todelliselta. Unessani näin kreivin seisovan sänkyni vieressä ja kumartuvan puoleeni.Hänen kasvonsa olivat yläpuolellani ja tunsin hänen hengityksensä kaulallani. Tunsin yhtä aikaa pelkoa ja halua häntä kohtaan, ja molemmat tunteet vain vahvistivat toisiaan.Sitten tunsin hänen jääkylmän kätensä sipaisevan kaulaani, josta se siirtyi hitaasti alaspäin. Se laskeutui toisen rintani päälle ja jatkoi siitä matkaansa vatsalleni. Hänen kätensä ja minun ihoni välissä oli ohut yömekko, mutta tunsin hänen kosketuksensa sen läpi ihollani. Sydämeni hakkasi villisti ja oudot tuntemukset valtasivat kehoni. Käsi vatsalla jatkoi matkaa alemmas ja alemmas; lähemmäksi paikkaa, jonne minua ei olla ennen koskettu. Sydämeni hakkasi aina vain lujempaa ja odottava lämmin tunne poltteli jalkojeni välissä.
Lopulta tunsin kylmät ja pitkät sormet sivelemässä herkimpiä paikkojani ja työntyvän sisääni. Se ei tuntunut pahalta. Sormien kylmyys tuntui polttavalta lämmintä lihaani vasten ja mielihyvän tunne sisälläni kasvoi. Voihkaisin ja siinä samassa havahduin hereille. Sydämeni hakkasi edelleen ja lämmin polttava tunne hehkui sisälläni. Tuijotin pimeyteen ja odotin hengitykseni ja sydämeni lyöntien tasaantuvan. Otin lasillisen vettä yöpöydälläni olleesta karahvista. Kehoni tuntui hikiseltä ja kostealta. Kallistin takaisin maaten ja ummistin silmäni. Tunsin suurta häpeää ja hämmennystä unestani. Kuinka pystyisin huomenna kohtamaan kreivin? Lopulta nukahdin uudestaan. En nähnyt enää unia...
Heräsin melko myöhään seuraavana iltapäivänä. Pukeuduttuani menin siihen huoneeseen, jossa olin syönyt illallista. Pöytä oli jälleen katettuna. Pöydällä oli erilaisia tuoreita hedelmiä, leipää, juustoja, kylmiä leikkeleitä ja tuoremehua. Takkaan oli asetettu kahvipannu, jotta se pysyisi lämpimänä. Pöydällä oli lappu, johon oli kirjoitettu: Joudun olemaan poissa jonkin aikaa, älkää suotta odottako minua. D.
Kävin pöytään ja nautin aamiaiseni, jokseenkin helpottuneena siitä, ettei minun tarvinnut kohdata kreiviä. Syötyäni yritin tähyillä soittokelloa, kutsuakseni palvelusväkeä. Kuuluin toki itsekin palvelusväkeen, vaikka tunsinkin olevani enemmänkin kreivin vieras.
En löytänyt soittokelloa mistään; enkä osannut toimia itse, sillä kreivi ei ollut vielä esitellyt minulle taloa ja sen tapoja.
Katselin ympärilläni olevaa huonetta ja sen vaurauden merkkejä. Astiat olivat arvokkaita ja kullattuja. Ikkunaverhojen ja tuolien verhoiluun oli käytetty arvokkaan näköistä tummanpunaista kangasta, samaa kuin oleskeluhuoneen sohvaan ja sänkyyni. Seinillä oli maalauksia massiivisissa kehyksissä. Katsellessani ympärilleni mieleeni muistui muutama minua kummastuttanut asia. En ollut nähnyt talossa yhtään peiliä, sellaista ei ollut edes pukeutumispöydälläni. Minun oli käytettävä mukanani ollutta pientä kampauspeiliä siistiytyessäni. Minua myös kummeksutti se, etten ollut nähnyt vielä ainuttakaan palvelijaa, ajuria lukuun ottamatta.
Linna oli täysin hiljainen. En siis voinut muuta, kuin nousta pöydästä ja jättää astiat siihen. Yritin etsiä itselleni ajankuluksi jotain tekemistä ja päätin hieman kierrellä paikkoja. Aukaisin huoneen ovista yhden ja se johti eräänlaiseen kirjastoon. Huoneessa oli jokaisella seinällä massiiviset kirjahyllyt täynnä vanhannäköisiä kirjoja. Keskellä huonetta oli iso lukupöytä ja kauniisti verhoiltu nojatuli. Tutkin hyllyssä olevia kirjoja ja huomasin ilokseni, että siellä oli myös saksankielisiä opuksia. Muut kirjat olivat lähinnä romaniaksi, englanniksi, kreikaksi ja latinaksi. En osaa muita kieliä, mutta olen oppinut tunnistamaan ne. Saksankieliset kirjat käsittelivät historiaa, saksan kielioppia ja kansantarustoa.
Katsellessani kirjoja ovi avautui ja kreivi tuli sisään. Hän tervehti minua ja toivoi, että olen nukkunut yöni hyvin. Hänen mainitessaan yön, tunsin punan leviävän kasvoilleni ja käänsin katseeni pois. ”Nukuin oikein hyvin, kiitos kysymästä” vastasin. ”Tulin tänne kirjastoon odotellessani teitä, teidänhän oli tarkoitus opettaa minut tänään tehtävääni. Olen pahoillani, mikäli ylitin valtuuteni” sanoin nöyrästi. ”Ei mitään hätää” kreivi vastasi. ”Itseasiassa yksi tehtävänkuvistanne on juuri tämän kirjaston hoito. Kirjat tulisi järjestellä aakkosjärjestykseen ja aiheryhmittäin. Ne ovat nyt hieman sekaisin, kuten varmaan huomasitte. Voitte aloittaa tästä tehtävästä, eikä teidän tarvitse huolehtia muusta. Saatte toki myös vapaasti lukea kirjoja. Joukossa on muutama saksankielinen, kuten varmasti huomasitte. ”Kyllä vain” vastasin. ”Kiitos ystävällisyydestänne ja vieraanvaraisuudestanne. Olette ollut todella hyvä minua kohtaan ja tahdonkin kiittää teitä tästä mahdollisuudesta työskennellä teille. Teidän ei myöskään tarvitse teititellä minua, sillä olen vain työntekijänne ja alamaisenne”. Kreivi katsoi minuun hymyillen ja sanoi: ”Sillä onko aatelinen, bojaari, vai tavallinen maanmies-tai nainen, isäntä tai alamainen, ei ole minulle mitään merkitystä. Te olette sievä ja hyvätapainen nuori neiti ja tahdon osoittaa teille arvostusta osaltani. En ajattele teidän olevan alapuolellani ja olettehan te täällä vapaasta tahdostanne, vapaana lähtemään jos vain tahdotte” kreivi sanoi ja katsoi minuun lähes lempeästi. ”Kiitos, arvostan teitä kovasti kaikesta, mutta toivoisin että sinuttelisitte minua” sanoin arasti. ”Kuten tahdot, Annabel” kreivi sanoi ja hymyili kelmisti.”Minulla on muutama asia hoidettavana, joten jätän sinut työsi pariin. Onko sinulla kysyttävää?” . ”Aakkoset, en ole varma..” ehdin sanoa, kun kreivi jo vastasi: ”Pöydän laatikosta löydät aakkoset kaikilla kielillä”. ”Kyllä minä sitten pärjään, kiitos avustanne” vastasin. ” Hienoa! Olette reipas nuori neiti. Illallinen on katettuna yhdeksältä, nähkäämme silloin ruokasalissa. Näkemiin Annabel” kreivi sanoi ja poistui huoneesta.
Jäin työni pariin ja avasin kirjoituspöydän laatikon. Laatikosta löytyi kreivin lupaamat aakkoset ja lista aiheryhmistä saksaksi kirjoitettuna. Kreivi oli ilmeisesti tehnyt sen minua varten. Eikö hän olisi samalla vaivalla järjestellyt kirjat itse? Jouduin käyttämään puisia tikkaita yltääkseni ylimmille hyllyille, vaikka olin itsekin 175 senttiä pitkä.
Kirjojen parissa kului nopeasti tunti jos toinenkin ja pian huomasin kellon olevan jo kahdeksan. Olin aivan vanhojen kirjojen pölyssä, joten minun olisi peseydyttävä ennen illallista. Päätin siis lopettaa työt ja suuntasin huoneeseeni.
Riisuin pölyiset vaatteeni ja menin huoneeni yhteydessä olevaan pieneen pesuhuoneeseen, jossa oli pieni pesuamme ja muutama ämpärillinen lämmintä vettä. Istuin ammeeseen ja kaadoin ämpäristä vettä päälleni, otin ammeen reunalta saippuaa ja pesin pitkät mustat hiukseni. En ollut pessyt niitä muutamaan päivään ja ne tuntuivat jo rasvaisilta. Onneksi hiukseni olivat niin tuuheat, ettei rasvaisuus näkynyt helposti. Kaadoin lisää vettä päälleni ja saippuoin vartaloni.
Olin aina pitänyt vartalostani. Minulla oli hoikka vyötärö, litteä vatsa, leveät lanteet ja pyöreä takapuoli. Pidin kovasti myös täyteläisistä ja kiinteistä rinnoistani.
Ihoni oli sileä ja erittäin vaalea, mikä oli harvinaista ei-aateliselle.
Saippuoidessani itseäni minulle tuli kummallinen tunne, aivan kuin joku katsoisi minua. Ihoni nousi äkisti kananlihalle ja minua alkoi palella. Myös nännit muuttuivat kivikoviksi ja niitä alkoi pistellä. Huuhtelin itseni ja nousin nopeasti ylös. Heitin pyyhkeen ylleni ja käärin toisen hiuksiini. Kävelin huoneeni puolelle ja puin ylleni. Minulla oli kiire pukea, joten en pukenut aluskorsettiani. Heitin vain mekon päälleni. Käytin omia vaatteitani, sillä minulle ei oltu tarjottu palvelijan pukua. En saisi hiuksiani kuivumaan ennen illallista, joten päädyin vain heittämään ne tiukalle nutturalle. Se oli vaikeaa, sillä käytössäni oli vain pieni kampauspeili. En pitänyt hiuksistani niin, mutta onneksi mekkoni sentään oli näyttävä. Olin saanut sen vanhemmiltani lahjaksi täytettyäni 18-vuotta ja he olivat säästäneet sitä varten vuosia. Mekko oli verenpunainen ja pitsikoristeinen, helma pitkä ja suora, hihat olivat pitkät ja ohuempaa pitsiä, keskiosa oli paksumpaa kangasta, kaulus oli pitkä, ja siinä oli suurehko koristeneula keskellä. Mekon punainen väri korosti vaaleaa ihoani, mustia hiuksiani ja tumman vihreitä silmiäni. En tiedä miksi, mutta tahdoin näyttää sievältä illallista varten.
Astelin illallishuoneeseen, jossa kreivi jo odottikin minua. ”Annabel, näytät kauniilta. Käy toki pöytään. Minä olen jo ehtinyt syödä tavallista aikaisemmin, mutta istun toki seuraksesi, viiniä?”. ”Kiitos, entäs muut..Tarkoitan, en ole vielä tavannut toisia henkilöstöönne kuuluvia, koska tapaan heidät?”. ”Älä sinä heistä murehdi. Heillä on omat tehtävänsä ja sinulla omasi. Käyhän illallisen kimppuun, Annabel”. ”Ettekö ottaisi seurakseni edes lasillisen viiniä?” kysyin kreiviltä ja samassa mietin oliko se soveliasta. ”Pahoitteluni, mutta en ole viinin ystävä. En juuri koskaan juo..viiniä” kreivi sanoi pitäen pitkän tauon. Hän istui kuitenkin pöytään vastapäätä minua. Tunsin oloni hieman epämukavaksi hänen katsellessaan syömistäni kuivin suin. Illallinen oli mitä erinomaisin. Mureaa lihapaistia, muusattujen perunoiden ja lämpimien kasvisten kera. Lisäksi tarjolla oli punaista kastiketta, joka maistui makealta.
Minua hieman häiritsi, etten ollut nähnyt kreivin syövän tai juovan mitään, kenties hän ei halunnut syödä palvelusväen kanssa. Tosin minun oli vaikea uskoa sitä, sillä hän kohteli muuten minua niin tasavertaisena. Hän oli kyllä hyvin eriskummallinen mies!
Illallisen päätteeksi hän kutsui minut taas takkatulen äären. Hän kyseli maani tavoista ja tahtoi tietää, olisiko minulla kysyttävää hänen maansa tavoista. Minulla oli paljon kysyttävää lähinnä paikallisten taikauskoisuuteen liittyen. Kysyin risteistä tienvarsilla, taikauskoisista eleistä sekä puheista vampyyreista ja ihmissusista. Samassa muistin myös näkemäni ihmeellisen sinisen liekin ja kysyin siitä. Kreivi selitti, että tienvarsilla näkemäni ristit olivat pahantekijöiden ja itsemurhaajien hautoja, sillä heitä ei haudata pyhälle maalle, eli kristittyjen hautausmaille. Monet haudoista sijaitsivat risteyksissä, sillä taikauskon mukaan vainajien henkien noustessa yöllä haudoistaan, ne eivät osaa päättää mihin suuntaan lähtisivät ja jäävät näin vangiksi risteykseen. Paikalliset välttivät viimeiseen asti risteysalueita keskiyön jälkeen. Tämä selitti myös, miksi kanssamatkustajani tekivät ristinmerkkejä ohittaessamme tienvarrella olevan ristin. Sinisen liekin tarina oli vieläkin mielenkiintoisempi. Kreivi kertoi, että sininen liekki osoitti maahan muinaisessa taistelussa kätketyn aarteen paikan, tuo liekki tosin ilmaantui vain yhtenä yönä vuodessa, ja tuona yönä ei yksikään mies tässä maassa vapaaehtoisesti poistunut talostaan. Kyseinen yö, huhtikuun viimeinen yö, valpurin yö, oli juuri se yö, jolloin saavuin kreivin linnaan. Kysyin, mikä tässä kyseisessä yössä oli niin merkillistä ja kreivi vastasi ihmisten uskovan, että juuri tuona yönä kaikki maailman pahat henget riehuvat valtoimenaan kellon lyödessä kaksitoista. Naurahdin moiselle uskomukselle. Kreivi ihmetteli,miten en ollut ennen kuullut moista, sillä samainen uskomus on tunnettu myös Saksassa. Samaa pätee vampyyriuskoon ja tienvarsilla oleviin hautoihin. Totesin vain, ettei perheeni ollut taikauskoinen, eikä kovin uskonnollinen, ja että minulle ei oltu koskaan kerrottu moisista. Vanhempani opettivat minut lukemaan kotona ja he olivat hyvin tarkkoja siitä, millaisia kirjoja lukisin. He olivat ihmisiä, jotka uskoivat järkeen, logiikkaan ja tieteeseen.
”Nyt ette ole kotona, vaan minun luonani Transilvaniassa ja täällä saatatte kohdata asioita, joita tieteenne ja logiikkanne eivät pysty selittämään. Mielesi saattaa vielä avartua, Annabel” kreivi sanoi katsoen minuun lähes pistävästi. ”Mihin te uskotte, jos sallitte minun kysyä?” minun oli pakko kysyä, sillä minun oli vaikea uskoa, että kreivi olisi taikauskoinen. Vastaukseksi kreivi vain hymähti ja sanoi: ”Annabel, tarkoitan vain sitä, että olet vielä nuori ja nähnyt niin vähän, joten älä vielä julista mihin uskot ja mihin et”. Katse hänen silmissään lempeni. ”Ymmärrän” sanoin ja hymyilin nöyrästi. ”Minun pitäisi kai mennä nukkumaan, alkaa olla jo myöhä ja minulla on huomenna paljon tehtävää kirjastossanne” sanoin ja nousin sohvalta. Osa minusta ei olisi halunnut lähteä, sillä minua ei väsyttänyt nukuttuani niin myöhään ja osa minusta viihtyi liiankin hyvin kreivin seurassa. Nämä yölliset keskustelumme tuntuivat olevan ainut mahdollisuus tavata häntä, sillä hän ilmoitti taas olevansa päivällä tavoittamattomissa. Hän toivotti minulle hyvää yötä ja jäi istumaan takkatulen ääreen.
Avasin nutturani ja hiukseni laskeutuivat kiharaisina pitkin selkääni. Harjasin ne ja vaihdoin yömekon päälleni. Kävin maaten, mutta en saanut unta. Kierin hetken levottomana sängyssä ja lopulta nousin ylös. Avasin ikkunan ja katsoin alas laaksoon. Yö oli kirkas, sillä oli täysikuu. Sudet ulvoivat jossain kauempana. Omalla tavallaan niiden ”musiikki”, kuten kreivi sitä nimitti, kuulosti korviini kauniilta ja yksinäiseltä. Outo surumielisyys valtasi minut ja suljin ikkunan. Kömmin takaisin sänkyyn ja katsoin kelloa. Se näytti neljää. Minua alkoi palella ja vedin peiton korviini. Viimeinkin uni valtasi minut. Se alkoi kuten edellinenkin. Kreivi seisoi sänkyni vieressä ja kumartui ylleni. Tunsin taas hänen kylmät kätensä vartalollani ja kuuman hengityksensä kaulallani. Hänen hyväilynsä saivat minut kiemurtelemaan nautinnosta ja tunsin taas kuuman polttavan tunteen sisälläni. Hänen sormensa löysivät taas tiensä jalkojeni väliin ja nautintoni oli saavuttamassa huippunsa, kun tunsin pistävän kivun kaulallani. Kirkaisin ja rävähdin hereille. Sydämeni hakkasi niin lujaa, että se tuntui halkeavan. En tiedä kuvittelinko, mutta tunsin edelleen kipua kaulallani. Sivelin sitä kädelläni, iho tuntui aralta, mutta en tuntenut sen olevan rikki. Tunsin itseni typeräksi ja päätin jatkaa uniani. Sain kuin sainkin unenpäästä kiinni ja heräsin vasta keskipäivän auringonsäteiden valaistessa huoneeni. Makasin herättyäni hetken aikaa sängyssä, sillä tunsin oloni yhä heikoksi ja väsyneeksi.
Silmäni kiinnittyvät tyynylläni oleviin kahteen punaiseen pisaraan, jotka näyttivät vereltä. Säpsähdin ja nousin istumaan. Uneni muistui mieleeni ja hetken aikaa kaikki tuntui epätodelliselta. Rauhoittelin itseäni toteamalla, että olin varmasti vain raapaissut itseäni unissani, sillä keski-ja etusormessani oli hieman kuivunutta verta. Kummalista kyllä, en löytänyt rikkinäistä ihoa mistään.
Sain koottua itseni ja nousin ylös. Huuhtelin kasvoni pesualtaassa, harjasin hiukseni ja tein nopean kampauksen. Puin päälleni alus-ja päälihameen,sukkanauhat,aluskorsetin ja tumman vihreän puseron. Ripustin kaulaani saamani rukousnauhan.
Söin valmiiksi katetun runsaan aamiaisen ja syötyäni suuntasin kirjastoon aloittamaan työni. Kirjojen parissa aika kului kuin siivillä ja olin hyvin uppoutunut työhöni.
”Ahaa, yhä kirjojen parissa? Mainiota!” kreivin ääni kuului takaani. Käännyin ympäri ja tervehdin häntä. Hänen kasvojensa näkeminen palautti unen mieleeni. ”Mutta ethän sinä aina saa tehdä työtä, tulehan välissä ravitsemaan itsesi” kreivi sanoi hymyillen. ”Enhän minä..vastahan minä aloitin” mumisin takaisin. Katsoin samalla kelloa ja totesin, että olin työskennellyt neljä tuntia. ”No, kai minä voisin pienen tauon pitää” sanoin ja lähdin seuraamaan kreiviä saliin.
Pöydässä oli lihakeittoa ja leipää. Kreivi ilmoitti jo syöneensä, kuten tavallista. Tunsin oloni yllättävän nälkäiseksi vaikka ”aamiaisestani” ei ollut kulunut kauaa. Otin kaksi suurta kauhallista lihakeittoa ja aloin leikata itselleni leipää. Leipäveitsi oli todella terävä ja onnistuinkin viiltämään sillä haavan peukalooni. Kreivi katsoi minuun ja olin näkevinäni hänen silmissään kummallisen poltteen. ”Varo tekemästä haavaa! Ei ole turvallista vuotaa verta..” hän sanoi silmät kiinnittyneenä vuotavaan peukalooni. ”Olisiko laastaria?” kysyin. ”Toki” hän sanoi ja nousi pöydästä. Hän toi minulle laastarin ja jätti minut ruokailemaan yksin.
Syötyäni vietin vielä muutaman tunnin kirjastoa järjestellen. Kellon ollessa yhdeksän päätin lopettaa työskentelyn ja poistuin kirjastosta. En nähnyt kreiviä, tai ketään muutakaan missään, joten menin huoneeseeni. Huuhtelin pölyiset kasvoni pesualtaassa, sitten istuin pukeutumispöytäni ääreen ja kaivoin peilini esille. Aloin harjata hiuksiani ja katselin itseäni samalla peilistä. Yhtäkkiä tunsin käden olkapäälläni ja kuulin kreivin sanovan ”Älä pelästy, tulin vain kysymään haluatko illallista?” Vastattuani hänelle myöntävästi käännyin taas peiliin päin, enkä ollut uskoa silmiäni. Tiesin, että mies seisoi aivan takanani ja saatoin nähdä hänet olkapääni yli. Silti peilissä ei näkynyt hänen kuvajaistaan! Ennen kuin ehdin tajuta mitä tapahtui, hän otti peilin kädestäni ja laittoi sen nopeasti pöydän laatikkoon. ”Et tarvitse tuollaista kapistusta Annabel, se on naisellisen turhamaisuuden narrintunnustus!” Hän kääntyi ovelle ja sanoi: ”Ruoka on valmiina neljännestunnin kuluttua, tule alas kun olet valmis”. Jäin katsomaan hänen peräänsä epäuskoisena. Hänessä oli jotain niin kummallista ja tunsin oloni oudoksi hänen läheisyydessään. Tunnustan että hän veti minua puoleensa, vaikka olikin minua huomattavasti vanhempi. Hän oli silti mielestäni todella komea. Samalla hänessä oli jotain julmaa, kovaa ja pelottavaa. En osaa tarkalleen sanoa mitä, sillä hän yleensä käyttäytyi todella ystävällisesti. Kenties se johtui hänen silmistään..Niissä oli jotain julmaa ja ne tuntuivat porautuvan syvälle sieluun asti.
Astelin ruokasaliin hieman etuajassa, enkä nähnyt kreiviä missään. Erään oven takaa kuului kolinaa ja arvelin, että sen täytyi olla keittiö. Mieleni teki avata ovi ja kurkistaa sisään. Jokin kuitenkin esti minua tekemästä niin. En tiedä miksi, mutta hiivin kirjastoon ja jätin oven raolleen. Oven raosta näin kreivin kantavan illallisen pöytään.
Minulle valkeni, ettei tässä linnassa ollut muuta henkilökuntaa. Samassa tajusin, miten paljon kreivissä ja ajurissa oli samaa ja totesin heidän olevan yksi ja sama henkilö.
Aukaisin oven ja annoin kreivin nähdä minut. ”Annabel!” hän sanoi ja katsoi minuun lähes säikähtänyt ilme kasvoillaan. Suljin kirjaston oven ja kävelin salin puolelle. Istuin pöytään sanomatta sanaakaan. ”Mitä on illalliseksi?” sanoin hiljaa katsomatta kreiviin. ”Paprikakanaa ja lämpimiä kasviksia” kreivi vastasi. ”Sinäkö sen valmistit?” kysyin ja nostin katseeni kreiviin. ”Ei täällä ole ketään muita,eihän?”. Kreivi asetteli tarjoiluastiat pöytään ja oli hetken vaiti. Hän istui alas vakavan ja surumielisen näköisenä. ”Ei” hän vastasi. ”Miksi valehtelit?” kysyin. ”En halunnut, että tulet epäluuloiseksi. Olisin kyllä kertonut sinulle, kunhan ensin alat luottaa minuun.” ”Mitä tarkoitat?” kysyin ihmeissäni. ”Annabel hyvä, älä ole pettynyt minuun, kaikki selviää sinulle kyllä aikanaan. Syö nyt.” Aloin kerätä ruokaa lautaselleni, en ottanut paljoa, sillä ruokahaluni oli kadonnut. ”Anna kun arvaan, sinä olet jo syönyt” sanoin jäätävästi. Kreivi jätti kysymykseni huomioimatta. ”Syö rauhassa Annabel ja tule sitten takan ääreen” hän sanoi ja poistui pöydästä.
Söin pienen annokseni nopeasti ja liityin kreivin seuraan. Tahdoin saada selityksen tähän kaikkeen. Voi miten toivoinkaan, että tähän kaikkeen olisi hyvä selitys! Kreivi tuijotti vakavana takkaa ja nosti katseensa minuun istuessani alas. ”Täällä ei ole ollut palvelusväkeä muutamaan vuoteen. Olen yksinäinen mies, enkä vaadi paljoa. Miksi pitäisin palvelusväkeä suotta? Selviän hyvin yksinkin siitä mistä pitää, enkä kaipaa tänne ketään ylimääräistä”. ”Entä sitten minä?” kysyin hämmentyneenä. ”Tiedätkö sinä Annabel, miksi vanhempasi ylipäätänsä lähettivät sinut ulkomaisen aatelisen palvelukseen?” hän kysyi katsoen minua silmiin. ”En tiedä muuta kuin sen, että he eivät pystyneet elättämään minua ja että kotikaupungissani ei ollut juurikaan rehellistä työtä tarjolla” vastasin. Kreivi jatkoi: ”Eräs minulle tuttu romanialaismies, joka käy usein Saksassa omilla liikeasioillaan tapasi isäsi paikallisessa juottolassa. Isälläsi oli sinun kuvasi mukanaan lompakossaan ja romanialainen kai mieltyi kauneuteesi, sillä hän varasti kuvan. Katsos, mies tarjoutui hakemaan tiskiltä oluen ja isäsi tarjosi hänelle lompakkoaan. Hän sai näin tilaisuuden viedä kuvan, eikä humaltunut isäsi huomannut mitään. Palattuaan matkoiltaan, hän esitteli kuvaa minulle ja kertoi sinun olevan rahavaikeuksista kärsivän kaupunkilaisparin tytär. Maksoin miehelle, jotta hän palaisi Saksaan samaan juottolaan ja ehdottaisi isällesi, että palkkaisin sinut avukseni.” ”Mutta miksi!?” kysyin. ” En tiedä..Kun näin sinut...Olen elänyt jo kauan yksin ja ajattelin, että kaltaisesi nuoren kauniin neidin seura olisi tervetullutta”. Hänen vastauksensa hämmensi minua entisestään. ”Mutta mikä minä sitten olen sinulle?”. ” Olet kirjastonhoitajani, seuralaiseni ja elämäni ainut ilo”. En tiennyt mitä sanoa. ”Ei tässä ole mitään sen kummallisempaa, olet aivan turvassa täällä minun kanssani ja vapaa lähtemään jos haluat” kreivi sanoi ja katsoi minuun ystävällisesti. ”En minä tahdo lähteä” sanoin ja jatkoin: ” Anteeksi, mutta minun on pakko kysyä, miten kaltaisenne aatelisherrasmies on päätynyt yksinäiseen elämään?”. ”En minä aina ole ollut yksin. Olen myös rakastanut, mutta elämä vei hänet minulta. Ei siitä sen enempää, turha jäädä menneitä suremaan. Siitä tuntuu olevan niin kauan, kuin olisi kulunut monta elinikää...” kreivi sanoi ja käänsi katseensa maahan. Häntä näytti ympäröivän sellainen yksinäisyys ja surumielisyys, joka oli käsityskykyni ulkopuolella. Sydänalaani riipaisi ja minun teki mieli syleillä häntä. Laskin varovasti käteni hänen olkapäälleen ja hän nosti katseensa minuun. Hänen silmissään oli lämmin katse. Hän silitti poskeani ja sanoi: ”Olet niin kaunis ja hyväsydäminen Annabel”. Hänen silmänsä olivat edelleen kiinnittyneet omiini. Tunsin outoa kutinaa vatsani pohjassa ja minun teki mieli suudella häntä. Hänen kätensä laskeutui kaulalleni ja osui rukousnauhaani. Kreivi irrotti minusta ja siirtyi äkisti kauemmaksi. ”Mikä tuo on kaulassasi? Luulin ettet ole uskonnollinen!” hän sanoi ja silmien julmuus palasi. ”En olekaan” sanoin, otin nauhan kaulastani ja heitin sen sivummalle. Kreivi siirtyi taas lähemmäksi minua. ”No niin, mihinkäs me jäimmekään?” hän sanoi ja laittoi kätensä kasvojeni ympärille. Lämpö palasi hänen silmiinsä, mutta hänen kätensä olivat jääkylmät, kuten kädet unissani.
Tunsin kreivin huulet huulillani ja vastasin hänen suudelmaansa. Hän suuteli ensin hellästi,sitten rajummin. Hänen kätensä olivat nyt hiuksissani ja laskeutuivat sieltä selkääni. Hän hyväili selkääni suudelmiensa rytmissä.
Minut alkoi vallata sama lämmin tunne kuin unessani. Janosin hänen läheisyyttään ja kosketustaan. Hänen huumaava miehekäs tuoksunsa ja vahvat kätensä saivat minut täysin hänen valtaansa. Hän lopetti äkisti suutelemiseni ja katsoi taas minua. ”Annabel, oletko koskaan rakastellut miehen kanssa?” hän kysyi. ”En” vastasin ja poskiani alkoi kuumottaa. Se oli totuus. En välttämättä ollut säästellyt itseäni tarkoituksella, mutta en ollut tavannut ketään, kenelle olisin halunnut antaa itseni.
”Haluaisitko?”hän kysyi ja kosketti minua hellästi. ”Kyllä” vastasin, sillä halusin miellyttää isäntääni ja vartaloni janosi hänen kosketustaan. Hän suuteli minua uudestaan ja hänen kätensä löysivät tiensä puseroni alle. Hän alkoi taidokkaasti avata aluskorsettini nyörejä. Hänen suudelmansa muuttuivat kiihkeämmiksi ja siirtyivät kaulalleni. Annoin pääni pudota taakse ja nautin hänen huulistaan kaulani herkällä iholla. Hän veti puseroni pois päältäni ja teki saman avatulle korsetilleni. Istuin nyt hänen edessään rinnat paljaina. Hän katsoi niitä ensin ihaillen ja alkoi sitten hyväillä niitä kädellään. ”Sinulla on kaunis vartalo Annabel” hän sanoi ja siirsi huulensa rinnalleni. Hän suuteli sitä ensin hellästi, sitten rajummin ja näykkien. Suljin silmäni ja annoin uusien tuntemusten vallata kehoni. Hän painoi minut hellästi makuuasentoon ja suuteli vatsaani. ”Niin pehmeä ja lämmin..” hän mumisi ja siirsi kätensä hameeni alle reidelleni. Hän silitteli sitä hellästi edestakaisin, mutta ei mennyt ylös asti. Kylmät ja kuumat väreet juoksivat pitkin kehoani. Jalkojeni välissä alkoi tuntua kuuma sykkivä tunne ja toivoin hänen käsiensä jatkavan ylemmäs. Lopulta hän riisui hameeni sekä alushameeni ja avasi sukkanauhani. Jalassani olivat enää alushousuni, joihin oli valunut jotain lämmintä ja märkää. Hän otti ne hitaasti pois jalastani ja makasin nyt täysin alastomana hänen edessään. En kuitenkaan tuntenut häpeää ja näin hänen silmistään, että hän piti näkemästään. Hän suuteli sisäreisieni herkkää ihoa ja hänen huulensa jatkoivat matkaa ylöspäin kohti sykkivää jalkoväliäni. Vavahdin tahtomattani. Hän nosti päätään ja katsoi minuun. ”Ei mitään hätää” hän sanoi pehmeästi. ”Tahdon tehdä sinulle hyvää” hän sanoi ja painoi päänsä takaisin alas. Hän levitti jalkojani hieman lisää ja painoi huulensa niiden väliin. Hänen kielensä alkoi liikkua hellästi ylös ja alas sekä ympyrää. Puristin silmäni kiinni ja aloin kiemurrella hengitykseni kiihtyessä. Hänen kielensä jatkoi työskentelyään, toisen käden noustessa hyväilemään rintojani ja toisen käden sormen hän liutti sisääni. Vaikka olinkin neitsyt, sormi luikahti sisääni helposti, eikä sattunut. Hän jatkoi hetken yhdellä sormella, kunnes hän työnsi toisenkin sormen sisääni. Hänen kielensä liikkeet yhdistettynä pitkien sormien rytmikkääseen hyväilyyn, saivat minut puristamaan sohvan reunaa, sillä minusta alkoi tuntua kuin räjähtäisin. Hengitin yhä kiivaammin ja pieniä tahattomia voihkauksia alkoi nousta kurkustani. Hyvän olon tunne voimistui ja kasvoi sisälläni, kunnes minusta tuntui kuin jotain olisi räjähtänyt sisälläni, räjähtävä hyvän olon tunne levisi päästä varpaisiin ja kehoni alkoi vapista. Tunsin lihani sykkivän hänen sormiensa ympärillä, kunnes hän veti ne ulos minusta. Hän nosti päätään ja katsoi minuun hymyillen. Katsoin häntä odottavasti, enkä tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuisi. ”Piditkö siitä, taisit pitää?” hän sanoi. ”Sitten on minun vuoroni..” hän sanoi ja alkoi avata housujensa miehustaa. Tunsin kiihkon nousevan sisälläni uudestaan. Kiihkoon sekoittui myös pelkoa, sillä hänen miehinen elimensä oli pitkä ja paksu,paljon suurempi kuin hänen sormensa. ”Älä pelkää, en minä satuta sinua Annabel” hän sanoi, kuin olisi lukenut ajatukseni. Hän kumartui suutelemaan minua ja suudelma maistui suolaiselta. Hän laskeutui päälleni paino käsiensä varassa. Tunsin hänet suuaukollani ja hän työntyi hitaasti sisään. Hetkellisesti se sattui ja vihlaisi, mutta ei kovin pahasti. Hän alkoi liikkua hitaasti ja rytmikkäästi. Se vähäkin tuntemani kipu, alkoi vaihtua miellyttäväksi ja lämpimäksi tunteeksi. Hänen tahtinsa muuttui hieman nopeammaksi, samalla lämmin ja miellyttävä tunne sisälläni kasvoi. ”Taidat alkaa pitää tästä..” hän sanoi. ”Niin alan” huokaisin ja hän nopeutti taas tahtiaan. Hänen rytmikkäät, nopeutuvat liikkeensä sisälläni yhdistettynä hänen painoonsa vasten herkimpiä paikkojani, saivat minut taas räjähtämään. Tartuin käsilläni hänen hiuksiinsa ja voihkin äänekkäästi. Siinä samassa hän painoi huulensa kaulalleni, seurasi kipu ja pimeys...
Heräsin huoneestani auringon paistaessa silmiini, niin että sen valo teki kipeää. Kurkkuuni sattui ja raajani tuntuivat veltoilta. Vilkaisin kelloon, se oli neljännestä yli yksi päivällä. Nousin hitaasti ylös ja vihlova kipu tuntui ohimoillani. Suutani kuivasi ja join yhdellä kulauksella puolen karahvia tyhjäksi. Mieleeni alkoi tulla muistikuvia kreivistä, olinko taas nähnyt unta?
Ylläni oli yömekko ja eilisen päivän vaatteet olivat viikattuna pukeutumispöytäni tuolilla. Rukousnauhaa ei näkynyt missään. Nousin ylös ja kävelin huoneeni ovelle. Muistin ettei päälläni ollut kuin ohut ja lähes läpikuultava yömekko, joten heitin aamutakin päälleni. Olin liian heikko ja väsynyt pukeutuakseni, jokin kuitenkin ajoi minua ulos huoneestani. Saavuin ruokasalin viereiseen huoneeseen, jossa oli vielä hiillos eilisestä takkatulesta. Lattialla oli jotain..rukousnauhani! Se ei siis ollut unta! Poimin sen ylös, puristin sitä rintaani vasten ja sujautin sen aamutakkini taskuun. Katseeni kiinnittyi huoneen toisessa päässä olevaan oveen. Kokeilin sitä ja totesin sen olevan lukossa. Poistuin ruokasaliin, jossa aamiaispöytä tapansa mukaan notkui katettuna, lisäksi pöydällä oli maljakossa krysanteemi kimppu. Kukat olivat kauniita, mutta olin aina pitänyt krysanteemia hautajaiskukkana. Poimin pöydästä omenan ja haukkasin siitä palan. Laskin sen kuitenkin, takaisin pöydälle, sillä minun ei tehnyt mieli syödä. Aloin tutkia linnaa, joka oli minulle vielä perin pohjin vieras. Totesin, että kaikki muut linnan ovet olivat lukossa paitsi ruokasali, sen viereinen oleskeluhuone, kirjasto ja minun oma huoneeni. Se oli mielestäni sangen kummallista. Minulla ei myöskään ollut aavistustakaan, siitä missä kreivin huone sijaitsi. Päätin lähteä etsimään sitä, oli se sitten järkevää tai ei.
Löysin vain lukittuja ovia. Palasin ruokasaliin ja jatkoin matkaani kohti käytävää, jota pitkin olin ensimmäistä kertaa linnaan astellut. Kokeilin käytävän päässä olevaa ulko-ovea, vain kurkistaakseni ulos. En ollut vielä tutustunut linnan pihaan, tai niin ollen käynyt ulkona ollenkaan. Havaitsin senkin olevan lukossa, eikä avainta ollut missään. Aloin tuntea itseni vangiksi, sillä olin yksin keskellä lukittuja ovia, enkä löytänyt kreiviä mistään. Missä ihmeessä hän luurasi kaikki päivät ja mitä ihmettä se eilinen oikein oli?!
Laahustin takaisin ruokasaliin ja minua alkoi huimata rajusti. Kenties minun pitäisi sittenkin syödä jotain. Istuin alas ja haukkasin jo aloittamastani omenasta. Nieleminen sattui.
Join lasin tuoremehua ja hain kahvia takassa riippuvasta pannusta. Kaadoin sen joukkoon kermaa. Istuin aloillani ja join suhteettoman kauan pientä kahvi kuppostani. Ajatukseni takkuilivat ja oloni oli kumma. Osa minusta tunsi olevansa ansaan ajettu eläin ja tahtoi paeta. Toinen osa taas tahtoi jäädä ja olla kreivin läheisyydessä. Palasin huoneeseeni, mutta en vieläkään pukenut päälleni. Tähyilin ulos ikkunasta laaksoon ja kaipasin vapautta. Kaukaa kuului suden ulvonta, vapauden ääni. Minä en ollut vapaa, kuten ne.
Katseeni osui ikkunaan linnan toisella ulkosivulla ja sain jostain päähäni, että sen täytyi olla kreivin huone. Ikkuna oli suurempi kuin muut ja sitä koristivat hienot tummat verhot, jotka oli vedetty kiinni. Ikkunan perusteella minun oli helppo päätellä kreivin huoneen oven sijainti. Poistuin huoneestani ja lähdin etsimään huonetta. Olin tietoinen siitä, että olin edelleen aamutakissani, mutta minun oli löydettävä kreivi. Minun oli pakko saada tietää, mitä viime yönä oikeasti tapahtui! Löysin oven, jonka päättelin olevan kreivin huoneen ovi ja koputin siihen. ”Kreivi, oletteko siellä?” huhuilin ovella, ensin hiljaa ja sitten lujempaa: ”Kreivi! Kreivi, oletteko siellä?”. Ei vastausta. Otin kaksi hiuspinniä hiuksistani. Tiesin ettei minulla ollut oikeutta, mutta minulla oli pakottava tarve päästä huoneeseen. Ahersin lukon kanssa kauan ja juuri kun olin luovuttamassa, se aukesi. Avasin oven varovasti ja kurkistin sisään. Huone oli pimeä. Suljetut tummat verhot pitivät auringonvalon poissa. Huoneessa ei ollut ketään. Massiivinen parvellinen sänky oli koskematon. Tutkin huonetta. Sen nurkassa oli kauniisti verhoiltu kookas nojatuoli, keskimmäisellä seinällä oli kreivin pukeutumispöytä, perimmäisellä pieni lipasto, jonka päällä oli vanhoja rahoja. Seinillä oli tauluja hienoissa kehyksissä. Taulujen aiheet vaihtelivat sodasta eroottiseen taiteeseen. Eräässä tauluista näytti olevan kreivi itse, mutta hän oli sotilasasussa. Kenties se esitti jotakuta hänen esi-isistään.
Huomioni kiinnittyi huoneen nurkassa olevaan jykevään oveen. Kokeilin sitä ja suureksi yllätyksekseni se aukesi samantein. Silmieni eteen avautui pimeä kivitetty käytävä ja alaspäin laskeutuvat jyrkät kierreportaat. Käytävässä haisi ummehtunut maan haju, joka toi mieleeni hautaholvin. Vaistoni sanoi, että minun ei todellakaan pitäisi jatkaa eteenpäin, mutta en osannut enää perääntyä. Laskeuduin alas portaita. Sydämeni hakkasi villisti rintaani vasten ja sen lyönnit humisivat korvissani. Minun oli vaikea nähdä pimeässä portaikossa, joten etenin varovasti. Ummehtunut haju kävi vahvemmaksi, mitä pidemmälle etenin. Lopulta jalkani tavoittivat tasaista maata ja näin edessäni suuren oven. Vedin salvasta ja ovi avautui naristen. Huomasin tulleeni vanhaan raunioituneeseen kappeliin, jota oli ilmeisesti käytetty rukoushuoneena tai hautajaiskappelina. Kappeli oli täynnä suuria mustia laatikoita täynnä multaa. Jatkoin kierrostani kappelissa, kunnes saavuin erään suuren laatikon luokse, jonka päällä oli kansi. Kansi peitti laatikon vain osittain ja kurkistin lähempää nähdäkseni sisään. Näky sai minut hyppäämään säikähtäen taaksepäin. Olin näkevinäni kreivin kasvot ja avonaiset silmät, jotka katsoivat minuun. Kännyin ympäri ja aloin paniikin vallassa juosta ovelle päin. Ennen kuin käteni tavoitti oven salpaa, tunsin kylmän käden olkapäälläni. En uskaltanut kääntyä ympäri. ”Annabel” sanoi tuttu ja matala ääni. Katsoin yhä ovea kuin paikoilleni naulittuna. Pelko oli halvaannuttanut minut. ”Voi, Annabel rakas, ei sinun tarvitse pelätä. Minä se vain olen. Tuoksusi ja sydämesi lyöntien äänet herättivät minut” matala ääni jatkoi. ”Kreivi?” sain sanottua. ”Niin” hän vastasi. Hän laski kätensä silmilleni ja sanoi: ”Mene rauhassa, unohda tämä kaikki”
Havahduin todellisuuteen huoneessani. Makasin sängyllä sikiöasennossa aamutakissani. En tiedä olinko nukahtanut, vai mitä oli tapahtunut. Olin luultavasti nähnyt painajaista, sillä olin hikinen, poskillani oli kyyneleitä ja hiukseni olivat sekaisin. Niistä puuttui pinnejä. Aamutakkini taskusta roikkui rukousnauha. Nousin hitaasti ylös ja katseeni osui ovellani henkarissa roikkuvaan kauniiseen iltapukuun. Iltapukuun oli kiinnitetty hakaneulalla lappu: Pue tämä päällesi ja liity seuraani illalliselle kello yhdeksän.D. Vilkaisin kelloon, se oli neljännestä yli kahdeksan. Aloin kiireellä peseytyä, ja pukeutua sekä laittaa hiuksiani. Sain itseni nopeasti valmiiksi ja siirryin kohti ruokasalia. En tiennyt mitä odottaa.
Ruokasalissa minua odotti kauniisti katettu pöytä kynttilöineen. Kreivi veti tuolini pöydän alta ja istuin alas. Hän kaatoi minulle lasillisen viiniä ja kehotti käymään kiinni pöydän antimiin. Keräsin lautaselleni hirvipaistia, perunoita ja puolukkasurvosta. Epätavallista kyllä, kreivi kaatoi itselleen lasin viiniä ja otti ruokaa lautaselleen. ”Kuinka voit Annabel?” hän kysyi minulta. ”Hyvin..kai..” vastasin. ”Mitä tarkoitat?” kreivi kysyi huolestuneena. ”Heräsin noin tunti sitten huoneestani huono vointisena, enkä muistanut ollenkaan, miten olin sinne joutunut. Minulla oli ylläni vain yömekko ja aamutakki.” ”Niinkö?” kreivi sanoi silmät pyöreänä. ”Mutta vaikka koko päivä onkin karannut minulta, muistan silti viime yön” sain lopulta sanotuksi. ”Ja mitä ajattelet siitä?” kreivi kysyi odottavana. ”En tiedä...En tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa. Oletko rakastunut minuun? Miksi annoit minulle tämän kauniin iltapuvun ja..Ja mitä sinä haluat minusta?”. ”Annabel” kreivi sanoi ja nousi ylös. Hän käveli viereeni ja tarttui minua kädestä. ”Tule” hän sanoi ja johdatti minut viereiseen huoneeseen. Huone oli valaistu kynttilöin ja takassa roihusi tuli. Kuun valo loisti suuresta ikkunasta sisään ja yön lapset soittivat musiikkiaan. Kreivi johdatti minut ikkunalle, osoitti ulos ja sanoi: ”Tämä kaikki voi olla sinun Annabel. Voin tehdä sinusta yön kuningattaren, minun kuningattareni” Hän tarttui kaksin käsin käsiini ja nosti ne rintansa korkeudelle. Hän suuteli niitä ja katsoi minua silmiin. ”Kysymys kuuluu tahdotko?”. Olin hiljaa ja katsoin hänen tummiin silmiinsä. Näin niistä oman heijastukseni ja näytin hänen silmiensä kautta kauniilta. Hetkessä oli jotain mahtavaa taikaa ja vastasin: ”Tahdon”. Sillä hetkellä minusta tuntui, että tahtoisin olla hänen kanssaan aina ja ikuisesti. Millään muulla ei ollut merkitystä. Olin valmis antamaan hänelle koko elämäni ja kuolemani. Koko ruumiini, mieleni, sieluni, sydämeni ja vereni... ”Toivottavasti tarkoitat sitä Annabel” hän sanoi, vaikka en ollut puhunut ääneen. ”Luin ajatuksesi Annabel, sillä sinä olet minun. Olet yhtä kanssani ja veresi virtaa suonissani. Annathan sen virrata lisää...” hän sanoi ja upotti hampaansa kaulaani. Tunsin tutun viiltävän kivun kaulallani, sitten tunsin ikään kuin kelluvani lämpimän virran mukana ja korvissani alkoi soida. Raukeus valtasi kehoni ja nojasin häntä vasten. ”Nyt rakkaani, minun vereni, minun lihani, minun morsiameni..” hän sanoi ja viilsi kynnellään solisluunsa alapuolelle verta vuotavan haavan. Hän tarttui kiinni päästäni ja painoi sen hellästi haavaa vasten. ”Juo” hän kuiskasi. Avasin huuleni ja annoin suolaisen nesteen valua kurkkuuni. Samaa lihaa, samaa verta..nyt ja aina!
Ja siihen päättyi ensimmäinen osa. Lue toki, kuinka tarina jatkuu, sillä paljon tapahtumia on vielä edessä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti