Annabel Dracula osa 3

ANNABEL DRACULA

Kolmas osa:

Tuon karmean illan tapahtumista oli kulunut puolivuotta ja olin saanut paljon selville, siitä mitä kreiville tapahtui Lontoossa ja seikoista jotka johtivat hänen tuhoonsa.

Kipeintä minulle teki tieto siitä, että osasyynä oli William. Minun ei olisi koskaan pitänyt päästää häntä pakoon linnasta. Tämä kaikki oli osittain minun syytäni ja minun olisi elettävä asian kanssa.

William oli kertonut kotiin päästyään kreivistä kaiken ystävälleen tohtori Wardille, joka oli kutsunut hätiin ”noitatohtori” Vonn Helsingin. Yhdessä he olivat vainonneet kreiviä ja ajaneet hänet pois Carfax Abbeysta. Kreivillä oli Lontoossa toisia kiinteistöjä, mutta niiden paikantaminen ei ollut Williamille vaikeaa, sillä hän itse oli auttanut kreiviä kauppojen laatimisessa. William oli saanut jostain päähänsä, että kreivi oli aiheuttanut hänen morsiamensa ystävän kuoleman ja seuraavaksi aikoisi tuhota hänen morsiamensa.

Kreivin oli paettava Lontoosta, sillä hänellä ei ollut enää jäljellä paikkaa, jossa piileksiä. Miehet olivat tuhonneet hänen multalaatikkonsa ja näin ajaneet hänet lopullisesti pakosalle.

Kaikki nämä asiat hän oli ehtinyt kertoa mustalaisille ennen tuhoutumistaan. Tarkoitan hänen ruumiillista tuhoutumistaan. En käytä sanaa ”kuollut” , sillä hän ei ollut kuollut. Hän ei voinut kuolla, se oli hänen kirouksensa. Tunsin hänen läsnäolonsa linnassa edelleen ja kuulin hänet unissani. Tunsin hänen katkeruutensa, sillä hän tiesi..

Hän kuitenkin rakasti minua edelleen, tiedän sen. Muuten hän olisi jo aikaa sitten ajanut minut pois linnastaan. En tahtonut lähteä linnasta. Linnasta oli tullut ainut tuntemani koti. En tahtonut palata Saksaan. Täällä Transilvaniassa, hänen linnassaan, minulla oli edelleen vaurautta ja minulla oli hänet. Vaikkakin hyvin eri muodossa kuin ennen. En ollut millään lailla vapaa hänestä, tarvitsin häntä ja rakastin häntä edelleen. Elämäni oli yksinäistä, en edelleenkään voinut näyttäytyä kylässä, ilman että ihmiset kavahtaisivat minua.

Mustalaiset kävivät joskus viihdyttämässä minua, kertoivat tarinoita ja lauloivat. Palkaksiannoin heille muutaman kultarahan. Se oli pieni hinta siitä, että edes hetken, minun ei tarvinnut olla yksin...

Makasin sängylläni ja kuuntelin susien ulvontaa. Rakkaat yön lapset, ainoat lapset, joita minulla koskaan tulisi olemaan. Täysikuu valaisi huonetta aavemaisella valollaan. Ihailin sen kauneutta. Rakastin kuutamoa, rakastin yötä ja sen kauneutta. Kenties se oli hän minussa. Hän lupasi tehdä minusta yönkuningattaren.

En ollut unohtanut sitä ja kannoin osani. Olin yksinäinen yönkuningatar.

Nyt minä ymmärsin sen yksinäisyyden, erillisyyden ja surumielisyyden, jota aiemmin en kyennyt ymmärtämään. Nyt minä ymmärsin häntä.

Käännyin kyljelleni ja yritin nukahtaa.Tunsin hänen olevan jollain tasolla kanssani, mutta se ei riittänyt, kehoni kaipasi miehen kosketusta. Siitä oli niin kauan.

Juotuani hänen vertansa aistillisuuteni ja eroottisuuteni oli puhjennut kukkaan. Kehoni janosi lihallisia nautintoja. Eikä ollut ketään, joka nyt tyydyttäisi janoni.

Oma kosketukseni ei riittänyt. Puristin peittoa itseäni vasten rystyset valkoisina. Janoni ja kaipuuni oli niin kova, että minuun sattui.

Viimein nukahdin ja kuulin hänen puhuvan minulle: ”Tätäkö kaipaat? hän sanoi ja siveli hellästi ihoani. ”Kyllä, enemmän kuin mitään muuta” huokaisin. ”Et olisi pettänyt minua, niin olisin vielä kanssasi!” hän sanoi ja veti kätensä pois. ”Anna anteeksi!” sanoin ja kyynelet nousivat silmiini. ”Älä jätä minua!” . ”Olisit mietttinyt sitä silloin!” hän vastasi kylmästi.

Kurotin kättäni häntä kohden ja hän haihtui ilmaan. ”Tule takaisin, älä jätä minua!” huusin itkien. Huutoni kaikui tyhjille korville, sillä hän oli poissa. Todella poissa.

Aamuni, päiväni ja iltani vietin usvassa. Ne olivat harmaita ja vailla elämän värejä. Kaikki oli menettänyt merkityksensä. Yöt olivat vielä pahempia. Yöt, jolloin hän vieraili luonani, vain kiusatakseen minua ja jättääkseen minut taas yksin tähän harmauteen. En voinut syyttä häntä tai olla hänelle katkera, sillä se olin minä joka olin pettänyt hänet.

Vihasin hereillä oloa ja tietoisuutta tyhjyydestä. Vihasin myös nukkumista.

Se pieni hetki unissani, jolloin hän oli luonani ja kosketti minua. Se pieni hetki, jolloin muistin mitä onni on. Muistin vain, jotta voisin menettää sen uudellen ja uudelleen; yö toisensa jälkeen.

Ostin mustalaisilta unirohtoa, jotta se veisi unet pois. En tahtonut nähdä unia enää koskaan!

Join rohtoa ohjeistusta isomman määrän ja kaaduin sänkyyn. Minuutit kuluivat hitaasti. Lopulta aloin vajota pimeyteen. Voi, lohduttava pimeys. Tyhjyys. Leijuin hetken autuaassa tiedostamattomassa tilassa, tyhjässä painovoimattomassa avaruudessa. Tyhjyyden ja pimeyden halkaisi hänen äänensä. Epätoivo valtasi minut, en pääsisi koskaan pakoon häneltä. ”Annabel!” hän kutsui minua jämäkästi. En tahtonut vastata hänelle. ”Annabel, älä yritä. Tiedän, että kuulet minua. Sinä olet minulle velkaa, Annabel”. Annoin periksi ja sanoin epätoivoisena: ”Niin olen, enkä voi koskaan maksaa sitä velkaa”. ”Kyllä voit” hän vastasi ”Sano vain miten. Teen mitä vain, jotta saan sinut antamaan minulle anteeksi ja jotta saan sinut taas luokseni”. ”Todellakin teet..” hän vastasi. ”Niin teen! Mitä vain!” ”Mutta hinta on kova, Annabel”. ”Ei väliä, maksan sen ilo mielin”. ”Hyvä!”

”Kerro nyt, mitä minun pitää tehdä ”. ”Hyvä on. Sinun tulee kestitä vieraita” kreivi vastasi. ”Siis mitä?” sanon hämmentyneenä. ”Huomenna iltapäivällä lähetä hevosvankkuri Borgon solaan. Se saapuu takaisin kyydissään pariskunta. Sinä tarjoat heille illalista ja majoitat heidät yön yli”. ” Mutta miten se auttaa..”. ”Ei enempää kysymyksiä Annabel!” hän sanoi ja jätti minut yksin pimeyteen.

Seuraavan aamuna heräsin väsyneenä uuteen harmaaseen päivään. Kreivin sanat kaikuivat mielessäni. ”Sinun tulee kestitä vieraita...Lähetä vaunut iltapäivällä Borgon solaan...”

En ymmärtänyt, mitä kreivi sillä tarkoitti. Ymmärsin vain sen, etten pettäisi häntä toiste. Odotin hermostuneena iltapäivää ja aika kului hitaasti. Kellon lähestyessä kolmea, siirryin tallille ja laitoin hevoset valmiiksi. Kului kaksikymmentä minuuttia ja hevoset olivat valmiina. Lähetin ne matkaan. En voinut olla varma, tulisivatko ne takaisin. Kreivi oli kuitenkin luvannut niin ja tahdoin uskoa häntä.

Menin takaisin linnaan ja odottelin malttamattoma. Mieleeni muistui kreivin käsky tarjota heille illallista, joten aloin kokata. Tein kanapataa, jota kreivi oli tarjoillut minulle ensimmäisenä iltanani linnassa. Hain kellarista vanhaa punaviiniä. Kaadoin itselleni lasillisen odotellessani. Se oli hyvää ja täyteläistä, kuten hänen verensä oli ollut.

Siirryin viinilasin kanssa takkatulen äären ja katselin liekkeihin. Uposin ajatuksiini, mutta havahduin pian hereille. Kuulin hevosvaljakon lähestyvän linnaa. Nousin ylös ja kiiruhdin ovelle. Vaunut kaarsivat pihaan ja kyydistä astui kaunis nuori nainen ja häntä vanhempi mies. ”Anteeksi, puhutteko englantia?” mies kysyi. ”Kyllä” vastasin.”Hyvä! Kuulkaa, ajurimme hylkäsi meidät Borgon solaan ja ryösti arvotavaramme. Luulimme jo joutuvamme yöpymään taivasalla, mutta sitten näimme hevosvaljakon ilman ajuria ja katsoimme tilaisuutemme tulleen. Olisin ajanut hevoset suoraan Bistritaan, mutta ne eivät totelleet minua ja kaarsivat linnanne pihaan” mies selitti engalnniksi. ”Voi teitä. Olette kokeneet kovia. Enpä olisi uskonut, että noinkin epärehellisiä ajureita löytyy. Pahoittelen kansani puolesta. Mistä päin olette?”. ”Olemme Irlannista. Menimme naimisiin viime kuussa ja päätimme häämatkallamme lähteä kiertämään villiä eurooppa. Hah, villiä todellakin” mies naurahti. ”Aivan, vielä kerran pahoitteluni kokemastanne. Tämä saattaa kuulostaa teistä oudolta, mutta kaitselmus lienee ollut kanssanne, sillä hevosvaljakko kuuluu minulle. Ne karkasivat tänään iltapäivällä.”. ”Todellako?” mies hämmästeli. ”Kyllä vain. Minulla sattuisi muuten olemaan juuri illallinen pöydässä, maistuisko teille?”. ”No mikäs siinä, ei meitä muuallakaan odotella” mies naurahti. ”Hienoa! Menkää edeltä sisään. Minä käyn laittamassa hevoset talliin”.

Istuimme alas illalliselle ja esittelimme itsemme puolin ja toisin. Heidän nimensä olivat Arthur ja Suzanne Miller. Keskustelimme muodollisesti illalisen lomassa ja lupasin tarjota heille yöpaikan sekä aamulla kyydin kaupunkiin. Mies kiitteli kovasti, mutta nainen oli vastahakoisempi. ”Mutta kultaseni, ei meillä ole muutakaan paikkaa minne mennä” mies puolusteli. ”Hyvä on sitten, jäämme tänne” nainen sanoi. ”Olisit kiitollisempi emännällemme!” mies tiuskaisi. ” Missä muuten talon isäntä on?” mies kysyi yllättäin. ”Hän on kuollut” vastasin kylmästi. Pariskunta oli hetken hiljaa ja katsoi toisiaan. ”Voi, olen pahoillani. Hän oli varmasti suurenmoinen mies” Arthur sanoi katsellen ympärilleen. ”Niin oli” vastasin. ”Mikä hänen nimensä oli?” Arthur jatkoi kyselyään. ”Kreivi Dracula, Vladimir Dracula” vastasin. ”Kreivi Draculalle!” Arthur sanoi ja nosti maljan. ”Kreivi Draculalle!” minä ja Suzanne toistimme. Samassa kylmä tuulahdus tuntui kulkevan salin lävitse ja kynttilän liekit kaartuivat yhtäaikaa vasemmalle. Katsoimme tosiamme. ”Taitaa isännän henki olla läsnä” mies sanoi leikkillään. ”Kunpa tietäisit” ajattelin hiljaa.

Illalisen jälkeen ohjeistin heidät samaan huoneesen, jossa William oli majoittunut. Olin toki siistinyt huoneen hänen jäljiltään. Toivotin heille hyvää yötä ja poistuin omaan makuuhuoneeseeni. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä. ”Hae mattoveitsi ja laatikko, jossa on tuhkani” kreivin ääni sanoi pääni sisällä. ”Siis mitä?”.

”Älä epäröi, vaan toimi. Sinä lupasit!” Nousin ylös ja suuntasin kohti kreivin huonetta, jossa pidin tuhkia.

”Vie ne alas kappeliin” kreivin ääni sanoi. Laatikko oli painava, mutta tein työtä käskettyä ja aloin työntää laatikkoa alas rappusia. Laatikko piti kovaa ääntä osuessaan portaisiin ja pelkäsin herättäväni vieraani. Sain lopulta laatikon kappeliin asti. Olin hengästynyt ja hiki valui selkääni pitkin.

” Laske mattoveitsi ja mene takaisin ylös” Tottelin ja kiipesin kierreportaita pitkin takaisin ylös. Poistuin kreivin huoneesta ja jatkoin kulkuani käytävään. Ilmeisesti pitämäni meteli oli herättänyt pariskunnan, sillä törmäsin mieheen käytävässä. ”Onko jokin hätänä?” kysyin häneltä. ”Ei toki. Vaimoni kertoi kuulleensa kummalista ääntä ja patisti minut katsomaan mistä se tulee. Hän on niin säikky. Toisin kuin te, joka asutte täällä kummituslinnassa yksin” mies sanoi ja iski minulle silmää. Hän katseli minua tavalla, joka sai minut tuntemaan oloni epämukavaksi.

”Vie hänet kappeliin ja muista, että nyt ei ole aika esittää kysymyksiä” sanoi ääni päässäni.

”Nyt kun olette siinä, niin minulla olisi yksi juttu, jossa tarvitsisin miehen apua. Seuratkaa minua” sanoin viettelevästi. ”Kyllä vain” mies vastasi ja hymyili leveästi.

Johdatin hänet kreivin huoneeseen. Hänellä oli varmasti omat oletuksensa palveluksen laadusta, katsoessaan kreivin sänkyä.Toki olin johdattellut häntä, mutta en silti voinut ymmärtää miehen törkeyttä, sillä hänen tuore vaimonsa odotti häntä vierashuoneessa.

”Tuolla alhaalla” sanoin ja osoitin ovea. Mies katsoi minua hieman pettyneenä. ”Seuraa minua” sanoin. ”Ei, anna hänen mennä edeltä” kreivin ääni sanoi.

”Anteeksi, voisitteko sittenkin kävellä edelläni, sillä pelkään rottia” sanoin. ”Totta maar!” mies huikkasi ja oli ylpeä saadessaan esittää sankaria.

Kävelin muutaman askeleen hänen perässään. ”Nyt, työnnä!”. Epäröin.”Tottele!”.

Heitin painoni miehen selkää vasten ja työnsin molemmin käsin. Olin itsekin menettää tasapainoni. Mies horjahti ja kieri rappusia pitkin alas. Tullessaan maahan hän löi päänsä kappelin oveen ja menetti tajuntansa.

Tärisin järkytyksestä. ”Mitä nyt?” kysyin. En ollut varma halusinko edes tietää, sillä aavistin jo vastauksen.

”Pyydän, älä pakota minua tekemään sitä. Ei, en voi tehdä sitä!”. ”Annabel rakkaani, annan sinulle kaiken anteeksi. Tahdon päästä ottamaan sinut syliini, tahdon päästä suutelemaan sinua ja rakastelemaan sinua. Mutta sitä ennen, elämä elämästä. Olet sen minulle velkaa!”. ”Tiedän! Tiedän!” itkin.

Mies makasi edelleen maassa tajuttomana. Avasin kappelin oven ja tartuin hänen jalkaansa. Hän oli painava, mutta pinnistin kaikki voimani ja sain hänet raahattua sisään kappeliin. Lihakseni olivat maitohapoilla ja olin hengästynyt. Viimeinen ponnistus, ajattelin ja tartuin kiinni miehen ylävartaloon. Nostin viimeisillä voimillani. Sain hänen päänsä nostettua laatikon reunalle, laatikon jossa kreivin tuhkat lepäsivät. Poimin mattoveitsen käteeni. Puristin silmäni kiinni ja asetin veitsen miehen kaulalle. ”Sinun vuoksesi rakkaani, elämä elämästä!”.

Avasin miehen kurkun yhdellä nopealla viillolla. Veri suihkusi hänen suonistaan ja se virtasi tuhkien päälle.

Laatikossa alkoi tapahtua jotain. En pystynyt katsomaan ja käänsin katseeni. Itkin ja tärisin. Voi, mitä olin tehnyt!

Tunsin käden olkapäälläni ja käännyin. Katseeni kohtasi ruskeat silmät ja alastoman miehen, joka oli yltäpäältä veren tahrima. ” Nyt rakkaani, olet maksanut velkasi ja kaikki on annettu anteeksi!” hän sanoi ja suuteli minua. Hänen suudelmansa siirtyi kaulalleni ja hänen hampaansa lävistivät ihoni. Hän oli hyvin janoinen...