Luostarin paholainen

Ajatus tähän tarinaan syntyi lukiessani Francis X. Kingin kirjaa nimeltä Witchcraft and Demonology, johon hän on koonnut tiivistelmän vanhoista legendoista ja myyteistä. Kirjassa kerrottiin nunnasta nimeltä Madeleine de Demandoix Palud, joka 1600-luvun alkupuolella oli seksisuhteessa Louis Gaufridi nimisen papin kanssa. Tapaukseen liittyi paljon muutakin, mutta en paljasta esipuheessa tämän enempää, jotta en paljasta kertomuksen juonta.
Varoitan, että kertomus sisältää rohkeita eroottisia kohtauksia ja olen käyttänyt tarinassani "noitien sapattiin" liittyviä myyttejä, joita katolinen kirkko aikoinaan käytti pelotellakseen ihmisiä noituuden "vaaroista". Kyseiset myytit eivät kuitenkaan ole totta ja sapattien juhlinnassa ei oikeasti tehdä mitään tarinassa mainituista karmivista asioista.Käytänkin kertomuksessa sanontaa "musta sapatti", jotta ei syntyisi vääriä mielikuvia koskien sapatteja.

Luostarin Paholainen

Madeleine makasi sängyssä puristaen rukousnauhaansa tiukasti nyrkkinsä sisässä. Hänen otteensa oli niin tiukka, että hän tunsi pulssinsa sykkivän rukousnauhaa vasten. Hän ei tiennyt miksi hän puristi sitä, mutta hän ei osannut päästää irti.
Hänen ympäriltään kuului tasaista tuhinaa ja hiljaista kuorsausta. Kaikki muut 12 nukkuivat. Hän ei saanut unta. Aina ummistaessaan silmänsä hän näki miehen kasvot. Miehen tummissa silmissä oli pistävä katse ja kasvot näyttivät liikkuvan joka kerta lähemmäs. Hän tiesi kenelle kasvot kuuluivat. Ne kuuluivat miehelle, johon hänen tulisi luottaa, jota hänen tulisi kunnioittaa ja totella...kaikessa. Silmissä poltti se tuttu katse. Madeleine tiesi mitä se katse tarkoitti. Hän saattoi jo tuntea miehen karkean käden reidellään. Madeleine säpsähti ja avasi silmänsä. Hän oli irrottanut otteensa rukousnauhasta ja hänen pulssinsa sykki nyt alempana. Himo, pelko ja häpeä ottivat vuorotellen vallan, tai kenties jopa yhtä aikaa. Se oli Madeleinelle jo hyvin tuttu tunne, hänen ainainen kumppaninsa, jota hän kantoi mukanaan. Kaikesta huolimatta Madeleinen silmät tahtoivat lopulta painua kiinni ja väsymys alkoi ottaa vallan. Hän vaipui levottomaan uneen...


Auringonsäteet paistoivat Madeleinen silmiin, niin että sattui. Hän nosti peittoa suojakseen, mutta turhaan. Täällä noustiin varhain. Abbedissan askeleet luuluvat jo oven takaa. Nyt olisi noustava ylös, pedattava peti moitteettomasti, peseydyttävä ja mentävä aamurukoukseen.


Madeleine asteli arvokkaana muiden tyttöjen perässä kappeliin. Hänen kaapunsa oli hänelle hieman liian pitkä ja hänen oli nostettava sen helmaa hieman käsillään.
Madeleine istui kappelin kovalle penkille muiden tyttöjen viereen. Hän risti kätensä syliinsä.
Pitkä mies harmaassa kaavussa astui esiin ja alkoi rukoilla kumealla äänellä.


Madeleine katseli miestä vakavana. Miehen syvä ääni värisi hänen kehonsa ja sielunsa sopukoissa. Hän tunsi miestä kohtaan kunnioitusta, pelkoa ja himoa. Himo oli ollut hänelle vieras käsite ennen luostaria. Hän oli vain viisitoista, kun hänen vanhempiensa lähettivät hänet luostariin. Hän oli ollut puhdas ja viaton, juuri sellainen, joista hän piti. Nyt viattomuus oli mennyttä, eikä hän enää koskaan saisi sitä takaisin.


Aamurukouksen loputtua mies osoitti Madeleinea ja vaati häntä jäämään. Muut tytöt poistuivat kappelista. Madeleine jäi paikoilleen istumaan ja painoi katseensa maahan. ”Tiedäthän miksi vaadin sinua jäämään?” mies sanoi ja astui Madeleinen eteen. ”En, Isä Gardner” Madeleine vastasi nöyrästi katse edelleen maahan laskettuna. ”Sinulla on syntisiä ajatuksia, tyttäreni” ”Niin, niin on” Madeleine sanoi hiljaa. Mies tarttui häntä leuasta ja nosti hänen päätään ylös. ”Oletko valmis tunnustamaan syntisi?” ”Olen, Isä Gardner” Madeleine vastasi ääni väristen ja lähti seuraamaan miestä kohti rippituolia. Madeleine istui rippituolille ja mies istui tuolin toiselle puolelle. Mies, isä Gardner vaati kuulla kaikki Madeleinen lihanhimoiset ajatukset ja mitä nämä saivat tämän kehossa aikaan. Hän vaati kuulla, koskettiko Madeleine koskaan itseään. Madeleine kielsi asian, mutta mies ei uskonut. Mies nousi omalta tuoliltaan ja astui suoraan Madeleinen eteen. ”Älä valehtele syntinen pikku-narttu! Tiedän että olet koskettanut itseäsi ja nyt saat näyttää minulle miten!” mies sanoi tiukkaan sävyyn ja nosti Madeleinen kaavun helmaa. Hän tarttui rajusti kiinni Madeleinen alushousuihin ja repi ne alas. Madeleine levitti vaistonomaisesti hieman jalkojaan ja mies tiuskaisi ”Haluat sitä nytkin kiimainen pikku-narttu!” Madeleine ei tiennyt mitä tehdä. Mies tarttui hänen käteensä ja ohjasi sen tämän jalkojen väliin. Madeleine tunsi oman kosteutensa sormiansa vasten. Mies katsoi häntä pistävin silmin. Miehen hengitys oli kiivasta ja hänen kaapunsa alla oli kohouma. Mies huomasi Madeleinen pitkän katseen ja sanoi: ” Sehän sinulla on aina mielessä. Te olette samanlaisia kaikki naiset. Te saatte miehet lankeamaan lihan synteihin, katso nyt!” Madeleine katsoi yhä miestä pitkään. Hänen jalkovälissänsä sykki kuunottavasti, mutta hän ei edelleenkään tiennyt mitä tehdä sormillaan. ”No et sinä näytä osaavan. Anna kun minä näytän” mies sanoi ja työnsi rajusti sormensa Madeleinen märkään rakoon. Madeleine puri huultaan kivun viiltäessä hänen lävitsensä. Kipu muuttui kuitenkin pian mielihyvän lämpimiksi aalloiksi. Mies liikutti rytmikkäästi sormiaan Madeleinen sisällä ja hyväili samalla peukalollaan tämän ulkoisia osia. Miehen sormet olivat karkeat ja suuret. Tasainen litinä ja voihkinta alkoi kaikua kappelissa. Madeleine nautti miehen kosketuksesta, hän nautti alistumisesta ja nöyryyttävästä puheesta. Hän tahtoi kuulla olevansa likainen ja syntinen. Hän tiesi, että hän oli juuri sitä ja sen sanominen ääneen tuntui oikealta. Mies irrotti Madeleinesta ja astui askeleen kauemmaksi. Hän katseli Madeleinea, joka istui rippituolilla jalat edelleen levitettyinä. ”Tule tänne ja polvistu!” mies määräsi. Madeleine nousi polvet tutisten ja laskeutui miehen eteen. Mies tarttui kiinni hänen päästään ja työnsi sen kaapunsa alle. Madeleine tiesi käskemättäkin mitä tehdä ja hän otti miehen suuhunsa. Mies maistui suolaiselta, mutta ei pahalta. Madeleine alkoi liikuttaa suutaan ylös ja alas pitkin miehen vartta. Hänen leukoihinsa koski, sillä miehen elin oli paksu ja hän yritti varoa ettei osuisi siihen hampaillaan. Mies piti kiinni Madeleinen takaraivosta ja pakotti itseään syvemmälle. Madeleine tiesi, mitäs se tarkoittaa ja hän nopeutti tahtia. Miehen hengitys muuttui kiivaammaksi ja pian hän murahti tyytyväisenä. Lämmin suolainen neste täytti Madeleinen suun ja hän nieli sen.
”Poistu silmistäni!” mies määräsi ja jälleen Madeleine totteli.
Madeleine muisti ensimmäisen päivänsä luostarissa yhtä selkeästi kuin eilisen. Hän muisti ensimmäisen kerran, jolloin hän tapasi luostarissa rippi-isänä toimivan Victor Gardnerin. Mies teki häneen heti vaikutuksen. Hän oli pitkä ja komea, sekä hän huokui miehistä voimaa ja auktoriteettia. Madeleine muisti vatsanpohjassaan lentäneet perhoset aina nähdessään isä Garderin ja ne perhoset lensivät siellä yhä. Hän ihaili isä Gardneria tämän saarnatessa ja hän oli huomaavinaan miehen silmien kiinnittyvän välillä omiinsa. Hän punastui ja käänsi katseensa pois. Hän tunsi itsensä isä Gardnerin silmien edessä täysin alastomaksi. Hänestä tuntui kuin mies näkisi suoraan hänen sieluunsa ja hänen mieleensä. Tätä silmäpeliä oli jatkunut jonkin aikaa, kun isä Gardner pyysi häntä ensimmäistä kertaa jäämään. Hän vaati tyttöä ripittäytymään synneistään ja Madeleine joutui tilanteesta niin hämilleen, että hän tunnusti isä Gardnerille kaiken. Hän tunnusti salaiset tunteensa ja vannoi tekevänsä parannuksen. Hän vannoi, mutta ei tarkoittanut sitä. Ei hän voinut tunteilleen mitään, ne liekit roihusivat liian kuumina. Hän sai kokea ensimmäistä kertaa isä Gardnerin käden rankaisevan häntä ja hän jäi janoamaan lisää rangaistusta.


Madeleinen sisällä oli herännyt voima, jota hän ei pystynyt enää hallitsemaan. Se tuli ja otti hänen kehonsa valtaansa, milloin vain halusi. Se sai hänen sydämensä sykkeen ja hengityksensä kiihtymään, se sai hänen nänninsä kovettumaan, se sai hänen jalkovälinsä kostumaan ja sykkimään kiduttavasti. Isä Gardner oli ainut, joka pystyi hallitsemaan sitä voimaa.


Madeleine istui jälleen kappelin penkillä kuuntelemassa aamuhartautta. Muut tytöt katselivat polvilleen ristittyjä käsiään, mutta Madeleine katseli isä Gardneria ja kuoropoikia. Pojat olivat suurin piirtein saman ikäisiä kuin Madeleine itse. Isä Gardner huomasi Madeleinen harhailevat katseet ja katsoi tätä pistävästi. Tällä kertaa Madeleine ei kääntänyt päätään pois vaan vastasi katseeseen. Isä Gardner päätti hartauden tavallista aikaisemmin ja pyysi jälleen Madeleinea jäämään. Tämä oli jo toinen kerta tällä viikolla. Madeleinen keho kihelmöi jännityksestä. ”Huomasin kuinka katselit kuoropoikia. Onko sellainen mielestäsi sopivaa käytöstä kesken hartauden?” Isä Gardner ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan käänsi selkänsä ja poistui hetkeksi. Hän palasi pian kuoropojat mukanaan ja määräsi heidät riviin seisomaan. ”Kuka näistä?!” Madeleine ei sanonut mitään. ”Vastaa! Kuka näistä on se jota himokkain silmin katselit?” Madeleine osoittaa sormellaan tummahiuksista poikaa, joka on muita pidempi. ”Hän, häntä minä katselin.” Isä Gardner määrää muut kuoropojat poistumaan ja tummatukkaisen jäämään. Hän astuu pojan eteen ja nostaa tämän kaapua. ”Näytä pikku-nartulle mitä sinulla on” hän määrää. Poika muuttuu vaikean näköiseksi ja hänen poskilleen leviää puna. ”Tottele!” Isä Gardner korottaa ääntään ja läimäisee poikaa poskelle. Poika inahtaa ja alkaa vapisevin käsin avata housujaan. Isä Gardner riisuu pojan kaavun. Poika seisoo Madeleinen edessä housut nilkkoihin laskettuina ja päällään pelkkä aluspaita. Pojan kasvoilta paistaa häpeä, mutta samalla tilanne kiihottaa häntä ja hänen peniksensä alkaa jäykistyä. Isä Gardner katsoo vuoroin poikaa ja vuoroin Madeleinea. ”No, mitä pidät?” hän kysyy Madeleinelta. Madeleine ei vastaa mitään. Isä Gardner tarttuu kiinni tämän hartioihin ja työntää tämän lähemmäs poikaa. Hän jää Madeleinen taakse seisomaan ja alkaa riisua tätä rautaisin ottein. Poika kääntää hämmentyneenä katseensa pois, mutta se ei sovi isä Gardnerille. ”Katso niitä!” hän vaatii ja puristaa Madeleinen rinnat nyrkkeihinsä. Poika katsoo ja hänen poskensa punastuvat entisestään, ja hänen peniksensä kovettuu lisää. Isä Gardner liuúttaa käsiään alemmaksi Madeleinen vatsaa pitkin ja kouraisee tätä jalkojenvälistä. Hän astuu pojan eteen ja tarttuu poikaa kädestä. Hän pakottaa pojan käden Madeleinen jalkojen väliin ja sanoo käskevällä äänensävyllä: ”Koske sitä!” Poika tuntee Madeleinen kosteuden käsiään vasten ja antaa kätensä tunnustella hänelle vierasta paikkaa. Madeleine katsoo yhä maahan ja yrittää hillitä kiihtyvää hengitystään. Isä Gardner astuu Madeleinen taakse ja vetää tämän kiinni itseensä. Madeleine tuntee isä Gardnerin kovuuden takapuoltaan vasten. Isä Gardner nostaa Madeleinen oikeaa jalkaa, niin että pojalle avautuu suora reitti Madeleinen sisään. ”Yhdy häneen!” isä Gardner määrää. Poika näyttää avuttomalta, mutta tekee työtä käskettyä. Poika alkaa varovaisesti naida Madeleinea, mutta se ei miellytä isä Gardneria. ”Työnnä kovempaa!” hän määrää. Poika tottelee. Madeleine upottaa kyntensä pojan selkään. Hän alkaa nauttia pojan työnnöistä ja hänen hengityksensä kiihtyy. Isä Gardner työntyy varoittamatta Madeleinen anukseen ja tämä ulvahtaa tuskasta. Poika jatkaa samalla naimistaan ja Madeleine alkaa rentoutua. Isä Gardner ja poika naivat häntä eri tahtiin ja joka kerta, kun Madeleine alkaa tottua ja on lähellä orgasmia, isä Gardner vaihtaa tahtia. Poika laskee hikiset kasvonsa Madeleinen kaulaa vasten ja huohottaa villisti. Isä Gardner huohottaa Madeleinen korvaan ja näykkii tämän korvalehteä. Poika tulee ensimmäisenä, sitten Madeleine ja viimeisenä isä Gardner. ”Oletko nyt tyytyväinen kun sait meidät lankeamaan syntiin?” isä Gardner kysyy Madeleinelta kylmällä äänellä. ”En, antakaa anteeksi” Madeleine sanoo painaen katseensa alas, jottei kukaan näkisi hänen hymyään.


”Abbedissa tahtoo tavata teidät neiti Madeleine, hän odottaa teitä huoneessaan” sisar Matilda ilmoittaa Madeleinelle. ”Mitäköhän asia koskee?” Madeleine kysyy pelästyneenä. ”Ei hän kertonut. Hän sanoi vain, että tahtoo tavata teidät heti.” ”Selvä. Kiitos tiedosta sisar Matilda.”


Madeleine koputtaa abbedissan oveen sydän jännityksestä takoen. ”Sisään” kuuluu oven takaa. ”Tahdoitte tavata minut?” ”Kyllä vain, ole hyvä ja istu alas.” Madeleine istuu ja ristii kätensä polvillensa. ”Olemme päättäneet lähettää sinut pyhän Birgitin luostariin. Siirto tapahtuu ensi maanantaina.” ”Saanko kysyä miksi?” ”Korviimme on kantautunut ikäviä huhuja koskien sinua Madeleine. Emme voi tietää pitävätkö ne paikkansa, mutta päätimme, että meidän on kuitenkin paras toimia.” ”Sallitteko minun kysyä millaisia huhuja?” ”Onko sillä merkitystä? Me olemme jo tehneet päätöksemme. Voit poistua.” Madeleine poistui itkua pidätellen abbedissan huoneesta.


Madeleine ei voinut uskoa ettei hän enää tulisi näkemään isä Gardneria. Kuka nyt sammuttaisi hänen kehossaan roihuavat himon liekit? Madeleinen mieli oli täynnä kysymyksiä. Tiesikö joku hänestä ja isä Gerdnerista? Oliko joku nähnyt heidät? Olivatko he olleet liian varomattomia? Kysymyksiä joihin Madeleine ei tulisi saamaan vastausta.


Pyhän Birgitin luostari oli suurempi kuin luostari, josta Madeleine tuli. Hänet majoitettiin 15 tytön huoneeseen. Sisaret toivottivat Madeleinen lämpimästi tervetulleeksi, mutta Madeleine oli havaitsevinaan näiden välillä katsovan häntä pitkään. Oliko heille kerrottu jotain siirron syistä? Madeleine ei kuitenkaan välittänyt tarpeeksi ottaakseen asiasta selvää.
Madeleine tapasi uuden rippi-isänsä, hän ei ollut mitään Gardnerin rinnalla. Hän oli iäkäs, harmaa hiuksinen ja lempeä katseinen. Isä Ecbert oli hänen nimensä.
Madeleine ei tuntenut pienintäkään halua paljastaa tälle miehelle syntejään, hän ei tahtonut tämän miehen käden kurittavan häntä. Hän kaipasi isä Gardneria niin, että häneen sattui.


Ensimmäinen yö uudessa luostarissa oli vaikea. Madeleine tunsi sisimmässään tyhjyyttä, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut. Hän tunsi myös puristavan tunteen sydänalassaan. Hän ei tiennyt oliko se kaipuuta, syyllisyyttä, katumusta vai rakkautta. Hän tiesi, että hänen tulisi rukoilla, mutta hän ei enää pystynyt. Hän ei ollut pystynyt sen jälkeen, kun isä Gardner koski häneen ensimmäistä kertaa. Isä Gardnerista oli tullut hänen jumalansa ja nyt hänen jumalansa oli poissa.
Madeleinen oli täytynyt nukahtaa, sillä hän näki unta; tai ainakin hän uskoi, että se oli unta. Hän näki miehen hahmon seisovan pimeässä. Hahmo muistutti isä Gardneria. Mies astui lähemmäs ja Madeleine erotti hänen kasvonsa. Mies todella oli isä Gardner. ”Et kai luullut, että pääsisit minusta näin helpolla?” isä Gardner sanoi ja hymyili kylmästi. Hän astui Madeleinen sängyn viereen ja kumartui kuiskaamaan Madeleinen korvaan: ”Kuulin, että olet ollut tuhma tyttö...”


Tytöt istuivat kauniissa rivissä kappelin penkillä . Aamuhartaus oli juuri alkamassa. Isä Ecbert astui esiin ja aloitti rukouksen. Madeleine istui kämmenet polviensa päällä ja katsoi alaspäin. Rukouksen alkaessa hänen kätensä alkoivat täristä ja hän upotti kyntensä syvälle omaan nahkaansa. Hänen koko kehonsa alkoi kouristella ja hänen kyntensä raapivat omaa ihoaan. Hänen suustaan alkoi päästä rivouksia. Hänen äänensä oli hänelle vieras, eikä hän hallinnut omaa kieltään tai kehoaan. Lopulta ympäristö hävisi hänen ympäriltään ja hän menetti tajuntansa.


Madeleine heräsi lääkintäsisaren huoneesta. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa siitä, miten hän oli sinne päätynyt. ”Mitä tapahtui?” hän kysyi heikolla äänellä. ”Etkö muista mitään?” ”Muistan istuneeni kappelissa ja aamurukous oli juuri alkamassa. Sitten muistan pelkkää tyhjää.” ”Sait kohtauksen. Emme osaa vielä sanoa kohtauksen syytä, mutta...mutta tässä saattaa olla pahan voimat liikenteessä.” ”Pahan voimat?” ”Niin, sinä osoitit kohtauksesi aikana klassisia demonisen riivauksen merkkejä.” lääkintäsisar sanoi varoen ja jatkoi: ”Mutta mikään ei ole tietenkään varmaa. Isä Ecbert saa tutkia tapausta. Hän pyytää sinut kuulusteluun, kunhan saat ensin voimasi takaisin.” ”Millaisia riivauksen merkkejä? Olkaa kiltti ja kertokaa.” Madeleine aneli. ”Hyvä on. Sinä kouristelit ja raavit itseäsi. Sinä myös...” lääkintäsisar piti pienen tauon ja näytti kiusaantuneelta. ”Sinä puhuit rivouksia. Kerroit yksityiskohtia lihansynneistä, joita harrastit...” jälleen tauko, ”Joita harrastit isä Gardnerin kanssa Cambrain luostarissa.” Madeleine jäi katsomaan lääkintäsisarta kauhistuneena. ”En tietenkään voi tietää, olivatko ne kauheudet totta, mutta totisesti toivon etteivät olleet” lääkintäsisar sanoi ja käänsi Madeleinelle selkänsä.


Isä Ecbert kuulusteli Madeleine pitkään, mutta tämä ei paljastanut mitään. Hän tiesi kuitenkin olevansa sisarten ja isä Ecbertin tarkkailun alla. Hänen täytyisi varoa. Hän tahtoi isä Gardnerin vierailevan hänen luonaan, mutta hän ei halunnut saada enempää kohtauksia. Hän ei ymmärtänyt vielä, että asiat eivät olleet enää hänen hallinnassaan.


Seuraavana yönä Madeleine kääntyili levottomana sängyssään saamatta unta. Täysikuu hohti kirkasta valoaan ohuiden verhojen läpi. Muut tytöt nukkuivat valoisuudesta huolimatta. Madeleine yritti olla katsomatta ikkunaan päin, mutta hän tunsi kuun valon kutsuvan häntä. Se veti häntä puoleensa kuin magneetti. Madeleine nousi varovaisesti istumaan. Hän laski varpaansa kylmälle lattialle ja hiipi ikkunalle. Hänen kätensä hakeutuivat ikkunan kahvalle ja hän käänsi kahvasta. Ikkuna avautui lähes ääneti. Hän työnsi kasvonsa ulos ikkunasta ja haistoi ilmaa. Se haisi kirpeältä ja syksyiseltä. Hän hengitti ilmaa syvälle sieraimiinsa ja haistoi ilmassa mullan ja puista varisseet lehdet maatuvat lehdet. Haju sai hänet huumaantumaan. Hän janosi vapautta ja tahtoi hengittää yötä sisäänsä. Hän tahtoi juosta kuutamon valon alla ja haudata kätensä multaan. Hän tahtoi maistaa ja haistaa maata. Hän tahtoi olla osa sitä. Hän tahtoi haudata itsensä multaan ja syntyä uudelleen villinä ja vapaana. Hän kuuli kuinka hänen nimeään kutsuttiin jossain kaukana. Hän alkoi tuntea erkanevansa omasta kehostaan ja yö imi hänet sisäänsä. Hän lensi läpi mustan tähtitaivaan. Hän seurasi kuuta. Hän kuuli ääniä. Äänet lähenivät. Hän erotti musiikkia ja riemukasta melua. Tultuaan vielä lähemmäksi hän erotti nuotion ja sen ympärillä tanssivan ihmisjoukon. Kaikki olivat alasti. Tultuaan vielä lähemmäksi, hän erotti joukosta tutut kasvot. Ne olivat isä Gardnerin. Mies avasi sylinsä kutsuvasti ja korotti ääntään: ”Madeleine, rakas lapseni, tervetuloa!” Madeleine syöksyi alas suoraan isä Gardnerin syleilyyn ja hän huomasi samalla hetkellä olevansa itsekin alasti. Hän tunsi useiden käsiparien hivelevän hänen alastonta vartaloaan. Hän alkoi rentoutua ja antoi käsien vetää hänet mukaansa kiihkeään pyörteeseen, jossa kymmenet alastomat naisvartalot kiemurtelivat toisiaan vasten. He tanssivat kiihtyvän rumpumusiikin tahdissa. Isä Gardner seisoi ringin ulkopuolella ja vuorotellen naiset tulivat hänen eteensä. Hän kaatoi viiniä naisten suuhun ja näiden alastomalle vartalolle. Naiset nuolivat viiniä toistensa iholta ja päästivät eläimellisiä ääniä. Isä Gardner kuulutti juhlapöydän olevan katettu ja naiset kävivät kiinni pöydän antimiin. Ruoka oli iljettävää, veristä ja raakaa. Viini oli karvasta, paksua ja täynnä hyytymiä. Tarkemmin ajatellen se muistutti enemmän verta kuin viiniä. Se myös maistui vereltä ja jo muutama pisarallinen sitä humallutti. Yöllinen seurue mässäili useamman tunnin, mutta ruoka ei tuntunut loppuvan koskaan. Se ei myöskään täyttänyt. Saatuaan tarpeeksi mässäilystä, Gardner kutsui naiset luokseen. Hän yhtyi heihin mitä irvokkaimmilla tavoilla. Hänestä ei kuitenkaan riittänyt kaikille, ja pian paikalle saapui irvokkaita olentoja, jotka makasivat naiset kivuliaasti. Naiset huusivat hurmioituneina tuskissaan. Olennot eivät koskeneet Madeleineen, mutta isä Gardner otti hänet kyllästyttyään muihin naisiin. Hän oli rajumpi kuin yleensä ja Madeleinen naiselliset elimet alkoivat vuotaa verta. Kipu oli kova, mutta Madeleine nautti siitä. Hän ei tiennyt kuinka kauan sitä jatkui, mutta isä Gardnerin lopettaessa hän oli pettynyt. Hän olisi halunnut lisää. Isä Gardner nousi seisomaan suuren kiven päälle. Naiset muodostivat jonon hänen eteensä. ”Teidän on tullut aika osoittaa minulle uskollisuutenne ja kunnioituksenne! Minä edustan nyt häntä, jota me palvomme. Te saatte osoittaa minulle rakkautenne ja antaa minulle häpeällisen suudelman” hän lausui ja kääntyi ympäri. Hän kumartui hieman eteenpäin ja naiset vuorotellen suudella hänen anustaan. Madeleinen vuoron tullessa, hän empi hieman, mutta painoi lopulta huulensa miehen aukolle. Seuraavaksi naiset kokoontuivat hänen eteensä. Hän lausui joitain vieraskielisiä sanoja ja alkoi virtsata naisten päälle. Naiset ottivat haltioituneina suihkun vastaan ja jotkut avasivat jopa huuliaan antaen kitkerän nesteen valua suihinsa.
Aamu alkoi valjeta ja juhla päättyi. Madeleine lensi samaa reittiä takaisin ja löysi pian itsensä luostarin lattialta avonaisen ikkunan edestä. Hän nousi nopeasti ylös ja hiipi takaisin sänkyynsä. Oliko hän nähnyt taas unta?


Madeleine istui kappelin penkillä ja yritti olla ajattelematta öisiä kokemuksiaan. Hän pelkäsi uutta kohtausta. Isä Ecbert astui esiin ja aloitti rukouksen. Madeleinen vieressä istuva tyttö alkoi vääntelehtiä levottomasti ja hänen kasvonsa vääntyivät rumaan irvistykseen. Hän alkoi rienata kovaan ääneen ja haukkui välissä kuin koira. Abbedissa syöksyi tytön luokse ja isä Ecbert tämän perässä. He kantoivat sätkivän tytön ulos kappelista. Madeleine jäi katsomaan heidän peräänsä.

Madeleine ei saanut kohtauksia kokonaiseen viikkoon ja hän oli huojentunut. Tyyneys kulki kuitenkin varsinaisen myrskyn edellä ja seuraavalla viikolla Madeleine alkoi saada erittäin rajuja kohtauksia. Hän ei voinut enää osallistua messuihin, rukouksiin tai saarnoihin, sillä hän ei kestänyt kuulla pyhää sanaa tai nähdä pyhiä symboleita. Ne laukaisivat joka kerta kohtauksen. Madeleine pidettiin eristyksissä ja isä Ecbert kuulusteli häntä joka päivää. Hän pysyi vaiti kuin muuri. Lähipäivinä eristyshuoneeseen tuotiin toisia tyttöjä, jotka olivat myös alkaneet oireilla rajusti. Pyhän Birgitin luostarissa oli puhjennut varsinainen epidemia.
Madeleine pysyi yhä hiljaa, mutta muut tytöt olivat alkaneet puhua. He kertoivat Madeleinen olevan syypää heidän oireisiinsa. He väittivät Madeleinea noidaksi ja osa kertoi isä Gardnerin vietelleen heidät. Isä Ecbert kysyi kuinka se oli mahdollista, sillä tytöt eivät olleet koskaan edes nähneet isä Gardneria. Hän epäili Madeleinen kertoneen heille isä Gardnerista ja saaneen muut tytöt uskomaan samojen kokemusten sattuneen heille. Tytöt väittivät etteivät he olleet kuulleet Garderista Madeleinelta, vaan että tämä oli ilmestynyt heille ja vietellyt heidät. He väittivät isä Gardnerin olevan velho ja Madeleinen olevan hänen palveluksessaan.


Tyttöjen puheisiin suhtauduttiin vakavasti ja isä Gardner otettiin kiinni. Häntä kuulusteltiin useaan otteeseen, mutta hän kielsi kaikki häntä vastaan esitetyt syytteet.
Madeleine sai kuulla isä Gardnerin vangitsemisesta ja hän ei tiedä, mikä häneen meni, mutta hän puhui. Hänestä tuntui kuin isä Gardnerin ote hänestä olisi hellittänyt.
Hän kertoi kuinka Gardner oli vietellyt tämän jo nuorena 16-vuotiaana tyttönä ja kuinka heillä oli ollut seksisuhde useita vuosia. Hän kertoi myös Gardnerin vierailuista luonaan ja öistä, jolloin hän poistui kehostaan ja liittyi Gardnerin, sekä muiden naisten seuraan tekemään mitä iljettävimpiä asioita.


Todisteet Gardneria vastaan alkoivat olla jo niin raskauttavia, että hänet altistettiin mitä kauheimmille kidutuskeinoille tunnustuksen saamiseksi. Gardner kesti kidutusta jonkin aikaa, mutta murtui lopulta. Hän tunnusti osallisuutensa mustaan taikuuteen, mustien sapattien viettoon ja hän tunnusti houkutelleensa Madeleinen noituuden polulle. Hän paljasti tarjonneensa mustissa sapateissa naisille ihmislihaa ja verta, sekä vietelleensä yli tuhat naista.
Gardner kirjoitti tunnustuksensa paperille ja asiasta seurasi muodollinen oikeudenkäynti. Oikeudessa Gardner veti tunnustuksensa takaisin ja kielsi kaiken. Hän väitti tunnustuksensa olleen valheellinen ja johtuneen kidutuksesta.
Madeleine ja muutama toinen tyttö kutsuttiin saliin todistamaan Gardneria vastaan. Tyttöjen ei tarvinnut lausua Gardneria vastaan sanaakaan, sillä näiden käytös paljasti jo kaiken tarvittavan. Tytöt saivat rajun orgasmin heti Gardnerin nähtyään ja alkoivat puhua rivouksia. Tuomari ei tarvinnut enempää todisteita Gardneria vastaan ja hän tuomitsi papin kuolemaan.


Madeleine ja muut riivatut tytöt olivat helpottuneita isä Gardnerin kuolemasta. Madeleinen oireet helpottivat, mutta eivät loppuneet kokonaan. Muut riivatut tytöt pääsivät kokonaan oireistaan. Tämä herätti epäilyksiä Madeleinea kohtaan, sillä tämä kuitenkin oli paljastanut osallistuneensa mustaan sapattiin ja tehneensä irvokkaita asioita. Hän oli tarkan seurannan alla vielä useita vuosia, kunnes lopulta hänet vaadittiin oikeuden eteen ja todettiin syylliseksi noituuteen. Hänen henkensä kuitenkin säästettiin, mutta hänet tuomittiin loppuelämäkseen vankeuteen.
Madeleine suhtautui asiaan tyynesti, sillä hän oli ollut vanki jo useita vuosia. Hän oli ollut vanki siitä päivästä lähtien, kun hän ensi kertaa ripittäytyi isä Gardnerille ja antoi tämän käden rangaista itseään. Hän oli ollut Gardnerin vanki, oman himonsa vanki ja lopulta omien painajaistensa vanki. Gardner ja osallistuminen mustaan sapattiin oli jättänyt hänen sieluunsa tahran, jonka vain yksi voisi pestä pois. Ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen Madeleine risti kätensä ja rukoili. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Hän pystyi siihen, hän pystyi rukoilemaan...Nyt hän oli oikeasti vapaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Hän löysi vapautensa vankilastaan. Vankilan seinät eivät kuitenkaan tulisi idättelemään häntä enää kauaa. Hän tunsi taas erkanevansa kehostaan, mutta tällä kertaa ei yö imaissut häntä sisäänsä, vaan hän kulki kohti valoa. Hän kulki kohti valoa ja hänen korvissaan soi kaunis musiikki. Hän oli jo lähellä, lähellä täydellistä vapautta...

Rakastaja

Ilman esipuheita, olkaa hyvät...

Rakastaja


Disco valot välkähtelivät Dayanan silmissä tämän hoiperrellessa baaritiskin suuntaan. ”Anteeksi” hän toisteli pujotellessaan juhlakansan joukossa. ”Valkovenäläinen” Dayana huikkasi baarimikolle päästyään viimein baaritiskille. ”7 euroa” baarimikko huusi metelin lävitse. ”Pidä loput” Dayana sanoi ojentaessaan kymmenen euron setelin.
Hän otti juomansa tiskiltä ja lähti kävelemään kohti seurueensa pöytää. Camilla ja Minerva istuivat pöydässä ja kommunikoivat keskenään huutaen musiikin päälle ja arvaillen toistensa sanoja. Sara ja Susanna olivat tanssilattialla ja heidän ympärillään pyöri kaksi keskenkasvuista poikalasta lökäpöksyissään.
Dayna imi valkovenäläistään pillin kautta ja katseli tanssilattialle. Hän katseli miehiä (tai poikia), jotka rytmitajuttomasti huojuivat ympäriinsä. Dayana tunsi vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä, mutta silti hän tahtoi miesten huomaavan hänet ja hän tahtoi miesten haluavan häntä. Vaikka hän tunsi vastenmielisyyttä miehiä kohtaan, hän tiesi taas lähtevänsä jonkun mukaan; jonkun, kenen tahansa. Ei sillä ollut merkitystä kenen kanssa, sillä ei se kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Hän janosi vain kokemuksia, hän tahtoi tuntea olevansa haluttu.
Hän muisti vielä liian hyvin vuodet rumana ankanpoikasena. Hän muisti yläaste vuodet, hän muisti miltä tuntui, kun kukaan ei halunnut häntä .Hän muisti miltä tuntui olla ujo ja hiljainen silmälasipäinen hiirulainen. Kahdeksannella luokalla asiat muuttuivat hieman paremmiksi, sillä hän ystävystyi Minervan kanssa. Minerva oli muuttanut lukuvuoden alussa toiselta paikkakunnalta ja hän alkoi hieroa tuttavuutta Dayanan kanssa. Minerva oli näkyvä ja värikäs persoona. Hänellä oli kirkkaan punaiset pitkät hiukset ja hän käytti voimakasta silmämeikkiä. Minervasta tuli pian kaikkien koulun poikien päiväuni, sillä hän oli kovin rintava ja käytti paljastavia tiukkoja paitoja. Minerva oli suosittu ja rohkea, kaikkea sitä mitä Dayana tahtoi olla. Dayana ihaili Minervaa ja koki tämän ystävyyden olevan unelmiensa täyttymys. Toisinaan hän kuitenkin ihmetteli, mitä Minerva näki hänessä, sillä hän olisi saanut ystäväkseen kenet vain. Minerva, tai kavereiden kesken Minttu, taas piti Dayanan aidosta luonteesta. Lisäksi häntä viehätti se, että Dayana oli syntynyt Lontoossa ja asunut siellä yläasteen alkuun asti.

Mintun ystävyys sai Dayanan tulemaan enemmän esiin kuorestaan. Hän alkoi käydä diskoissa ja kaupungilla. Hän joi siideriä ja poltti mentholi-tupakkaa. Hän hankki piilolasit, alkoi meikata ja pukeutua paremmin. Siitä huolimatta hän jäi aina seinäruusuksi. Minttu sai kaiken huomion pojilta, eikä kukaan ollut koskaan kiinnostunut Dayanasta. Jokaisen siiderinhuuruisen illan jälkeen hän kömpi pettyneenä sänkyynsä ja katsoi seinällään olevaa julistetta. Julisteessa komeili hänen unelmiensa mies, hänen suosikki yhtyeensä laulaja. Hän katsoi julistetta ja kyyneleet nousivat joka kerta hänen silmiinsä. ”Jälleen vain sinä ja minä...” Dayana kuiskasi ja tunsi sydämensä pakahtuvan halusta rakastaa ja olla rakastettu. Häntä ei oltu koskaan edes suudeltu...


”Hei, lähekkö tanssiin?” kuului humalainen ääni Dayanan korvan äärestä ja hän säpsähti hereille ajatuksistaan. Hänen edessään seisoi vaalea mitäänsanomattoman näköinen nuori mies. ”No mikäs siinä” Dayana sanoi ja joi lasinsa tyhjäksi. Hän nousi ylös ja lähti kohti tanssilattiaa. Mies tarttui häntä kädestä. ”Taas sitä mennään...” hän ajatteli huokaisten.


Dayana makasi selällään ja tuijotti kattoa. Ikkunasta tuleva katulamppujen valo loi kattoon varjoja. Mies, joka esittäytyi Janneksi, rynkytti hänen päällään. Miehen vartalo tuntui hikiseltä ja hänen hengityksensä haisi pistävästi alkoholilta ja tupakalta. He olivat nussineet jo varmaan ainakin tunnin. Sellaisia ne kännipanot yleensä olivat. Ne olivat kömpelöitä, kestivät liian pitkään, eivätkä ne lähes koskaan päättyneet kummankaan tulemiseen.
Janne jaksoi yhä sitkeästi painaa, mutta Dayana alkoi jo kyllästyä. ”Hei, eikö voitaisi jo lopetella? Mun ei paikat enää kestä.” Janne kierähti pois Dayanan päältä ja riisui kondomin puolikovasta vehkeestään. Se heitti sen lattialle. Dayana oli liian väsynyt välittääkseen, joten hän vain käänsi kylkeä ja alkoi nukkumaan. Hän toivoi sydämensä pohjasta, että tyyppi älyäisi lähteä heti aamulla. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin ne tyypit, jotka jäivät roikkumaan koko aamupäiväksi.


Jannen kuorsaus häiritsi Dayanan unta. Lisäksi se haisi pahalle. Dayanaa ällötti koko mies. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin häntä ällötti jokainen mies, jota hän oli pannut. Hän ei ollut koskaan nauttinut näistä yhden illan jutuista, eikä hän ollut koskaan seurustellut. Niin, hän oli 19 ja hän ei ollut koskaan seurustellut. Hän ei ollut seurustellut, sillä hän ei ollut löytänyt sellaista miestä, jota hän jaksaisi katsella yhtä iltaa pidempään. Asia painoi Dayanaa, sillä hän olisi halunnut rakastua ja hän olisi halunnut seurustella. Hän ei vain voinut tyytyä vähempään, kuin jalat alta vievään suureen rakkauteen. Hän halusi miehen, joka saisi hänen vatsanpohjansa kihelmöimään ja joka voisi nostaa hänet toisiin sfääreihin. Hän tiesi, että sellainen tunne oli olemassa. Hän tiesi, sillä hän tunsi sen unissaan. Unessa hän oli tuntenut polttavaa himoa ja riuduttavaa rakkautta. Hänen rakkaallaan ei ollut kasvoja, mutta silti Dayana näki hänet. Dayana näki hänen kasvonsa, mutta herätessä ne haihtuivat pois. Ne muuttuivat sumeaksi, mutta silti hän tiesi. Hän tunsi miehen kasvot jossain syvemmällä, syvemmällä sielussaan...ja ne kasvot olivat hänen mielessään hänen vaipuessaan uneen...


Aamulla Dayana heräsi jyskyttävään tunteeseen ohimoillaan ja vatsassa kiertävään pahaan oloon. Hänen suutaan kuivasi. Janne nukkui yhä hänen vierellään. Dayana nousi ylös ja käveli keittiöön. Hän joi lasillisen vettä ja jäi katsomaan ikkunasta ulos. Ulkona paistoi aurinko ja naapuritalojen lapset olivat pihalla leikkimässä. Dayana olisi halunnut olla yhtä vapaa ja huoleton. Pahaolo väänsi yhä hänen vatsassaan. Syöminen auttaisi, mutta ensin hän halusi päästä Jannesta eroon.
”Janne, herätys! Sun täytyy lähtee. Mun porukat on tulossa kylään, ne on ihan just täällä.” Dayana valehteli. Janne alkoi hitaasti kammeta ylös sängystä. Dayana lähti keittiön puolelle keittämään kahvia, jotta Janne saisi pukeutua rauhassa. ”Moro!” Kuului lopulta ovelta ja Janne lähti. Dayana huokaisi helpotuksesta.


Dayana vietti krapulapäivää maaten sohvalla herkkujen ympäröimänä  katsoen elokuvia. Hän söi vuorotellen suolaista ja makeaa. Hän yritti keskittyä katsomaansa elokuvaan, mutta hänen mielensä harhaili. Se harhaili haavemaailmassa, eroottisissa fantasioissa. Miksi seksi oli niin hyvää siellä muttei tosielämässä? Hän sulki silmänsä ja antoi lämpimän virran viedä...

Mies makaa hänen takanaan sohvalla ja suutelee Dayanan kaulaa. Miehen kädet hyväilevät rintoja ja lantionkaarta. Polttava himo kuumottaa Dayanan sisällä. Mies osaa koskettaa häntä oikein, aivan kuin lukien Dayanan ajatukset ja toiveet. Hän pitkittää kiusallisesti Dayanan nautintoa. Hän koskettelee Dayanaa kaikkialta muualta, kuin sieltä missä hän eniten kosketusta kaipaisi. Odotus vain lisää nautintoa ja juuri kun Dayanan olo on käymässä sietämättömäksi, hän sujauttaa kätensä tämän jalkoväliin. Hän hyväilee kevyesti alushousujen päältä ja jokainen hänen kosketuksensa lähettää sähköiskuja pitkin Dayanan kehoa. Dayanan silmät kostuvat nautinnosta. Lopulta mies löytäää tiensä alushousujen alle ja Dayanan sisään. Hän saa Dayanan laukeamaan kerta toisensa jälkeen, kunnes Dayanan sydän hakkaa niin villisti ettei hän enää kestä.  Lopulta mies häviää ja uni päättyy.

Dayana makaa sohvalla sydän takoen. Hän on edelleen unen ja valveen rajamailla. Veri humisee hänen korvissaan. Hän tahtoo nousta ylös, mutta häntä väsyttää. Väsyttää niin...


Klo 0:00 ja edessä liskojen yö. Dayana oli jo varautunut kääntyilemään koko yön hikisenä lakanoissaan saamatta silmällistäkään lepoa. Se oli Dayanalle jo tuttu tunne, eikä vain krapulassa vaan muutenkin. Monena yönä hän oli nähnyt villejä unia unelmiensa rakastajasta ja herännyt aamulla väsyneenä, kuoleman väsyneenä.
Tulisiko hän tänä yönä?


Klo 04:00 Dayana herää unettomasta unesta. Hänen suutaan kuivaa ja hän käy keittiössä juomassa vettä. Hän menee takaisin sänkyyn ja makaa pimeydessä kattoa tuijottaen. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Kyyneleet tulvivat väkisin hänen silmiinsä ja hänen kurkkuaan kuristaa. Hän vihasi näitä valvottuja aamuyön tunteja. Hän tunsi olevansa ainut hereillä oleva ihminen nukkuvassa maailmassa, hän tunsi olevansa yksin, täydellisen yksin...


Päivät olivat helppoja. Päivisin hän ei ajatellut juurikaan yksinäisyyttään. Hän piti huolen siitä, että päivisin hänellä ei ollut aikaa ajatella. Hän täytti elämänsä työllä paikallisessa vanhustentalossa, ystävillä ja harrastuksilla. Viikonloput hän juhli Mintun kanssa. Ei häntä monesti edes kiinnostanut lähteä meluisaan baariin juomaan päätänsä kipeäksi ja kukkaroa tyhjäksi. Hän vaan ei tiennyt mitä muutakaan tekisi. Hän ei voinut kuvitellakaan jäävänsä yksin kotiin. Hän etsi ja kaipasi rakkautta, joka viikonloppu hän toivoi löytävänsä ”sen oikean”. Miehen joka veisi häneltä jalat alta, ja joka saisi hänet tuntemaan samoin kuin mies, jota hän näki unissa. Joka viikonloppu hän joutui kuitenkin pettymään.



Dayana makaa sängyllä ja katselee edessään seisovaa alastonta miestä. Mies on pitkä, hoikka ja sutjakan lihaksikas. Hänen tummat pitkät ja paksut hiuksensa laskeutuvat hänen olkapäilleen. Miehen silmissä on vangitseva katse ja hänen suupielensä ovat kääntyneet hymyyn. Hänen hymyssään on jotain paholaismaista. Mies astuu lähemmäs ja Dayanan silmät lukittuvat miehen silmiin. Vihertävän siniset kirkkaat silmät...Muu maailma katoaa ympäriltä...Nuo silmät, nuo tutut silmät...

Dayana makaa sängyllään sydän villisti takoen. Hänen kehonsa on voimaton ja hänen mielensä on tyhjä. Hän tuntee olevansa tyhjä kuiviin imetty kuori, mutta mies ei anna hänelle lepoa. Hän tulee uudestaan.


Mies on jälleen Dayanan luona. Hän makaa Dayanan päällä ja hänen kasvonsa ovat Dayanan kasvojen yllä. Miehen vartalo tuntuu kuumalta ja hikiseltä. Hän katsoo Dayanaa syvälle silmiin ja pyyhkäisee hiustukon pois Dayanan kasvoilta. Hän painaa kauniit täyteläiset huulensa Dayanan huulille ja suutelee tätä villisti. Suudelma on räjäyttää Dayanan tajunnan. Hän leikittelee, näykkii ja imee. Hänen suudelmansa laskeutuvat kaulalle ja siitä rinnoille. Hän suutelee niitä vuorotellen hellästi ja rajusti. Dayana hautaa kätensä miehen hiuksiin. Mies imee Dayanan nännejä ja työntää sormensa tämän sisään. Hän liikuttaa sormiansa suunsa tahdissa. Dayana huutaa nautinnosta.
Mies pitää yhä sormensa sisällä ja laskeutuu samalla nuolemaan Dayanaa.
Dayanan koko keho värisee, hiki pisarat valuvat hänen ihollaan, kyyneleet nousevat silmiin ja sydän hakkaa haljetakseen. Hänestä tuntuu ettei hän kestä enää, mutta hän tietää, että mies ei ole vielä lopettanut. Hän ei lopettaisi ennen kuin aamu valkenee. Mies työntyy Dayanan sisään ja alkaa naida tätä rytmikkäästi...rytmikkääästi ja taidokaasti. Miehen penis on kooltaan ja muodoltaan kuin tehty Dayanaa varten. Se täyttää hänet kokonaan ja stimuloi juuri oikeita hermopisteitä jokaisella liikkeellä. Dayana saa räjähdysmäisiä orgasmeja kerta kerran jälkeen, hän saa kunnes anoo armoa...

Dayanasta tuntui, kuin hän heräisi joka aamu aina vain väsyneempänä. Hän oli väsynyt ja ärtyisä koko päivän. Hänen keskittymiskykynsä ja kiinnostus harrastuksia kohtaan väheni päivä päivältä. Hän tunsi olevansa automaatiolla toimiva robotti, joka oli ohjelmoitu toimittamaan päivän askareet. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi oman itsensä varjo, joka vain seurasi vierestä hänen elämäänsä. Työ, ystävät ja harrastukset eivät enää antaneet hänelle nautintoa. Hän nautti enää vain siitä, kun hän sai olla uniensa miehen kanssa. Hän ei tarvinnut enää mitään muuta.


”Miten niin et lähde tänään ulos? Tänään on ne vaahtobileet!” Mintun ääni mesoaa puhelimessa. ”En mä jaksa lähteä. Eikä mulla ole rahaakaan.” ”Mutta me ollaan sovittu! Et sä voi tehdä mulle ohareita nyt. Hei oikeesti, Sara ja Susannakaan ei pääse kun niillä on ne hemmetin sukujuhlat.” ”No, kai sulla nyt on joku jota voit pyytä?” ”No, ei ole!” ”Mee jonkun jätkän kanssa.” ”No, en todellakaan!” ”Hm, mä nyt joka tapauksessa jään tänään kotiin. Mä olen perseaukinen ja mulla sattuu pää. Mä meinaan nyt nukkua univelat pois. Sori” Dayana sanoo ja sulkee puhelun ennen kuin minttu ehtii esittää vastalauseita. Hän tuntee pienen piston omatunnossaan tehdessään Mintulle oharit, mutta hän ei aio välittää. Hän kääntää musiikin täysille ja kaataa itselleen lasin punaviiniä. Hän tahtoo vain maata kynttilänvalossa, kuunnella musiikkia, sulkea silmänsä ja unelmoida...

Dayana makaa sohvalla rakkaansa sylissä siemaillen punaviiniä. Mies silittää Dayanan hiuksia ja lukee tälle rakkausrunoja. Kauniita ja traagisia runoja, jotka kuulostavat todella vanhoilta.
Dayana tuntee miehen sydämen sykkeen kehoansa vasten ja hänet täyttää riuduttava rakkauden tunne. Hän ei voi saada tarpeekseen tästä miehestä, hän tahtoisi päästä miehen ihon alle, koskettaa tämän sielua ja virrata hänen sisällään kuin veri, jota miehen sydän pumppaa. Hänestä tuntuu kuin mies olisi jo tehnyt kaiken tämän hänelle. Hänestä tuntuu kuin mies virtaisi hänen sisällään, hänen veressään, täyttäen hänestä jokaisen kolkan...Ja hän tahtoo pitää miehen sisällään ikuisesti.

Ovikellon ääni saa Dayanan heräämään unelmistaan. Sen julma renkutus saa miehen katoamaan ja lämmin hyvän olon tunne poistuu Dayanan sisältä jättäen tilalle kylmyyden. Daynana nousee hiljaa ylös ja hiipi ovelle. ”Kuka hitto siellä voi olla?” hän kiroaa mielessään. Hän katsoo ovisilmästä ja näkee Mintun seisovan käytävässä valkkari pullo kädessään. ”Voi perkele, mitä se nyt täällä tekee?!” Dayana tuskailee mielessään ja käy sisäistää kamppailua siitä, että avaako hän oven. Ovikello soi uudestaan ja vaativammin. ”Dayana mä tiedän, että sä olet siellä! Mikset sä avaa?” Mintun ääni kuuluu oven takaa. Dayana huokaisee syvään ja avaa oven. ”Sori, mä olin päikkäreillä” ”Ai” Minttu tokaisee ja astuu pyytämättä sisään. Dayana vain katsoo häntä hämmentyneenä. Minttu kävelee suoraan olohuoneseen ja kääntää hiljaa soineen musiikin täysille. ”Mitä ihmettä sä oikein kuuntelet?” Minttu naurahtaa kuullessaan My Dying Briden Aaronin tunteellista tulkintaa. ”En mitään” Dayana sanoo happamasti ja vaihtaa musiikin Mintulle sopivammaksi. ”Parempi!” Minttu huudahtaa keittiöstä, jossa hän on hakemassa viinilaseja. Dayana istuu sohvalle huokaisten. Minttu istuu Dayanan viereen ja kaataa heille lasilliset. ”Vaivaako sua jokin?” Minttu kysyy. ”Ei, kuin niin?” ”En mä tiedä.. sä vaikutat jotenkin oudolta” ”No, mähän heräsin just päikkäreiltä” Dayana puolustautuu. ”Ei, vaan mä tarkoitan sitä, että sä olet ollut outo jo jonkin aikaa” ”Miten niin?” Dayana naurahtaa hermostuneesti. ”No, musta tuntuu, että sä välttelet mua ja sä tunnut jotenkin etäiseltä” ”Jaa” Dayana vastaa, sillä hän ei osaa sanoa muutakaan. ”Onko sulla joku mies? Joku salasuhde?” Minttu heittää puolitosissaan. ”No ei!” ”Ootko nyt ihan varma? Kumminki tapailet jotain ukkomiestä” Minttu sanoo lyöden asian leikiksi.
”No, olen kyllä ihan varma” Dayana sanoo ja hymyilee jo itsekin. ”Hyvä! Sitten lähdetään baariin etsimään sulle mies! Pistä itsesi kuntoon, niiin mennään” Minttu määrää ja kaataa itselleen toista lasillista. ”Mikäs siinä kun ilta on jo pilalla” Dayana ajattelee synkästi ja lähtee vaihtamaan vaatteita.


Dayana istui jälleen baarissa ja katseli humalaisilla silmillä sumuista tanssilattiaa. Minttu flirttaili baaritiskillä jonkun jätkän kanssa. Dayana ei tahtonut olla siellä, hän tahtoi lähteä kotiin. Häntä ahdistavat muut ihmiset ja lujaa soiva huono musiikki. Hän joi lisää, vaikka oli jo todella humalassa. Ympäristö alkoi menettää merkityksensä ja se tuntui haihtuvan pois. Hänestä tuntui aivan kuin joku tai jokin vetäisi häntä irti nykyhetkestä ja todellisuudesta. ”Se on hän..hän kutsuu minua..hän kaipaa minua” ajatus sai vallan Dayanan humalaisissa aivoissa. Minttu oli tullut istumaan hänen viereensä ja puhui hänelle, mutta hän ei pystynyt enää keskittymään. Hän ei edes kuullut koko Minttua. Hän tahtoi vain kotiin rakkaansa luo.


Dayanan ”uni-prinssi” valtasi yhä enemmän tämän ajatuksia ja elämää. Dayana ei enää itkenyt yksinäisyyttään, eikä kaivannut elämäänsä toista miestä. Kuinka hän edes olisi voinut rakastaa toista miestä!? Toisinaan Dayanasta tuntui, että hän leijaili seitsemännessä taivaassa ja toisinaan hän paloi helvetissä, jossa polttivat intohimon liekit. Hän tiesi, ettei hän voisi kertoa tästä rakkaudesta kenelleekkään, ei edes Mintulle. Ei kukaan ymmärtäisi kuitenkaan. Dayana koki olevansa etuoikeutetussa asemassa, sillä hän ymmärsi. Tämä kaikki oli hänelle totisinta totta, eikä kukaan voisi ottaa sitä häneltä pois.

Dayanan voihke kaikuu hänen kaksiossaan, hänen rakastellessa taas salaisen rakastajansa kanssa. Mies saa koko hänen kehonsa ja tajuntansa räjähtämään kerta toisensa jälkeen. Hänestä tuntuu, kuin hän hajoaisi pieniksi atomeiksi, jotka leviävät kaikkialle huoneilmaan. Hän näkee oman itsensä värikkäinä ilmassa leijuvissa hiukkasissa. Hän tuntee voimiensa uupuvan. Mies hengittää häntä sisäänsä.

Aamu koittaa ja mies on poissa. Ainut mitä hänestä on jäänyt jäljelle, on sumea muistikuva hänen kasvoistaan Dayanan aivoissa. Dayanan olo on tyhjä. Häntä väsyttää, eikä hänellä ole pienintäkään halua nousta sängystä. Hänestä tuntuu, kuin hänen sisällään olisi ontto tyhjiö. Hän sulkee silmänsä ja jää sänkyyn makaamaan. Miksi nousta ylös, sillä pian siellä on kaikki mitä hän tarvitsee. ”Tule jo takaisin rakas...”

Dayana tarkkailee miehen kasvoja. Ne ovat henkeäsalpaavan kauniit, hän ei ole ennen nähnyt niitä niin selvästi. Nyt hän näkee ne täysin kirkkaana ja todellisena. Tummat lievästi kihartuvat hiukset, kirkkaat sinisen vihreät silmät...toisinaan ne näyttävät enemmän sinisiltä ja toisinaan vihreiltä, veistoksellisen kauniit kasvonpiirteet, täyteläiset huulet ja sievä nenä. Dayana sivelee kädellään miehen kasvoja. ”Kuka sä olet? Mikä sun nimi on?” Dayana uskaltautuu viimein kysymään. ”Mikä tahtoisit sen olevan?” mies vastaa syvällä ja pehmeällä äänellä. ”Daniel” Dayana kuulee oman äänensä sanovan. ”Sitten minä olen Daniel. Tiesit vastauksen jo sisimmässäsi,eikö niin?” mies sanoo ja hyväilee Dayanan kasvoja. ”Miten mä voin tuntea sut...mä en tiedä, mutta musta tuntuu että tunnen” Mies hymyili. ”Oletko sä valinnut mut vai mä sut?” ”Sä kutsuit mua, sä halusit että mä tulen...” mies vastasi ja suuteli Dayanaa. ”Tulet mistä? Oletko sä olemassa vai olenko mä keksinyt sut?” ”Tunnunko mä todelliselta?” mies sanoo ja työntyy Dayanan sisään. ”Tunnut....” Dayana huokaisee.


He olivat nyt yhdessä yöt ja päivät. Dayana ei halunnut viettää enää sekuntiakaan ilman Danielia. Dayana ei mennyt töihin, ei harrastuksiin eikä tavannut ystäviään. Hän ei tarvinnut enää mitään eikä ketään, paitsi Danielia. He olivat sulautuneet toisiinsa ja he olivat yksi kokonainen ihminen. Dayana ei tiennyt Danielista juuri mitään, mutta se ei haitannut häntä. Hän uskoi silti tuntevansa Danielin. Daniel ei kertonut itsestään mitään, mutta hän puhui paljon rakkaudesta ja Danielin rakkaudenvuodatukset olivat hunajaa Dayanan raastetulle itsetunnolle.
”Mä rakastan sua” Dayana kuiskasi miehen korvaan. ”Sun rakkautesi on ainut armo, jota sieluni saa osaksensa. Sun rakkautes armoo polttaa..” Daniel jätti lauseensa kesken. ”Ja mä rakastan sua niin että sattuu...” Dayana jatkoi. Daniel katsoi häntä lämpimästi ja sanoi: ”Tämän lähemmäksi taivasta mä en ikinä pääse.” ”Se että me ollaan yhdessä on taivas” Dayana vastasi. ”Sä et tiedä mistä sä puhut” Daniel sanoi ja nousi istumaan. ”Mitä nyt? Sanoinko mä jotakin väärin?” Dayana kysyi huolestuneena. ”Et...Uskotko sä taivaaseen tai helvettiin?” ”En mä tiedä...ehkä mä ajattelen, että taivas ja helvetti on täällä maanpäällä” ”Mutta jos olisi olemassa kuoleman jälkeinen taivas ja helvetti, jossa joutuisi olemaan ikuisesti, kestäisitkö joutua eroon rakkaistasi? Jos sä menisit taivaaseen ja toiset helvettiin, tai toisinpäin” ”Sä kyselet outoja, mutta kai mun on pakko vastata, että rakkaista eroon joutuminen olisi helvetti...ainakin jos mä joutuisin eroon susta” ”Tarkoitatko sä sitä oikeasti? Tulisitko sä mun perässä helvettiin?” ”Tulisin” Dayana vastasi empimättä. Daniel käänsi katseensa pois, jottei Dayana näkisi hänen verisiä kyyneleitään.


Daniel oli aiemminkin maannut ihmisen tytärten kanssa, sillä hän piti heitä kauniina. Hän oli maannut heidän kanssaan, käyttänyt hyväksi heidän inhimillistä elinvoimaansa ja sitten hylännyt nämä. Hän ei ollut koskaan rakastanut heitä. Hän ei edes tiennyt pystyisikö hän vielä rakastamaan, mutta nyt hänestä tuntui siltä. Hänestä tuntui, että hän rakasti Dayanaa. Ensimmäistä kertaa tuhansiin vuosiin hän tunsi katumusta ja inhimillistä heikkoutta. Hän oli tuntenut vihaa, surua, epätoivoa ja kaipuuta takaisin valoon, mutta ei koskaan katumusta. Hän katui, että oli rakastunut ihmiseen, sillä ihminen tulisi kuolemaan. Ihminen kuolisi ja...minne hän menisi? Pystyisikö Daniel viemään hänet helvettiin? Hän tiesi ettei ihminen voisi elää siellä, ei ihminen kuulu sinne. Pystyisikö hän sitten antamaan Dayanan kuoleman erottaa heidät? Ei ja ei.


Daniel tarvitsi aikaa miettiä asiaa ja hän jätti Dayanan muutamaksi päiväksi yksin. Hän tapasi kaltaisiaan ja lankeamattomia. Hän kertoi kaltaisilleen tilanteestaan, mutta heistä kukaan ei ollut kokenut vastaavaa. He väittivät etteivät he voi rakastaa, saatikka sitten rakastaa ihmistä! Ihmistä, joka oli korotettu heidän yläpuolelleen ja jolle oli annettu heiltä evätty lahja. Ihminen ei ansainnut sitä eikä ihminen ansainnut rakkautta. Danielin kaltaiset olivat sitä mieltä, että ihminen kuului helvettiin, jossa hänet asetettaisiin heidän alapuolelleen. Niinhän sen olisi pitänyt alusta asti olla!
Lankeamattomat olivat eri mieltä. Heidän mielestään ihminen ei kuulunut helvettiin ja Danielin pitäisi unohtaa ihminen. Daniel tiesi ettei hän voisi enää koskaan kuulua lankeamattomien joukkoon, mutta yllättäen hän ei enää halunnut olla tekemisissä kaltaistensa kanssa.
Hän palasi Dayanan luo maahan.


”Missä sä olet ollut? Mun on ollut ikävä sua. Mä luulin,että sä olet hylännyt mut.”
”En ole hylännyt sua, vaikka ehkä mun pitäisi.” Pakokauhu kouristi Dayanan sydäntä. ”Miten niin? Mitä sä tarkoitat?” ”Dayana, sä et tunne mua. Sä et tiedä kuka mä olen. Sä et edes tiedä olenko mä todellinen vai oletko sä keksinyt mut, mutta mä voi kertoa että olen todellinen. Olen yhtä todellinen kuin sinäkin” ”Tiedän, sillä jos olisin keksinyt sut, niin hallitsisin sua...ja silloin sä et ikinä jättäisi mua” ”Dayana, mun on pakko kertoa sulle jotakin. En tiedä miten tulet reagoimaan, mutta en voi enää salata sitä sulta.” ”Sä voit kertoa mulle mitä vaan.” ”Okei, no oletko koskaan miettinyt kuka tai mikä mä olen?” ”Ei sillä ole mulle väliä.” ”Eikö?” ”Ei, mutta kerro sitten...kuka sä olet Daniel? Miä sun nimi on oikeasti?” ”Kuka mä olen...en aina itsekkään tiedä..en enää. Siitä on kauan aikaa kun mulla on ollut nimi.” ”Mitä ihmettä sä tarkoitat? Miten kauan aikaa? Kuinka vanha sä sitten olet ja miksi ihmeessä sulla ei muka ole enää nimeä?” ”En ole jaksanut laskea vuosia enää pitkään aikaan, mutta voin kertoa, että olen ollut olemassa aina. Maailman aamuhämärästä lähtien, mutta silloin olin erillainen.En ollut tämän maailman asukas.” ”En ymmärrä...väitätkö sä, että sä olet joku Lucifer tai jotain?” ”Lucifer? No en nyt sentään, mutta yksi langenneista.” ”Siis langennut enkeli?” ”Ymmärrän kyllä jos et usko mua, mutta kyllä langennut enkeli.” ”Eli oletko sä joku demoni?” ”Kai mua voisi sellaiseksikin kutsua. Hermiel oli mun nimi silloin kun asuin Eedenissä. Elämä siellä oli ihanaa kunnes ihminen saapui ja sota syttyi.” ”Mikä sota?” ”Sota valtaistuimesta. Kaikki alkoi ihmisestä ja siitä, kun Eedenin valtias esitteli meille ihmisen ja käski kumartamaan häntä. Osa kumarsi, mutta Lucifer ei suostunut, sillä ihminen oli luotu vasta meidän jälkeemme ja ihminen on heikompi. Valtias kuitenkin suosi ihmistä, sillä hän oli tehnyt ihmisen omaksi kuvakseen. Lucifer suuttui tästä ja tahtoi kaapata valtaistuimen. Hän tahtoi uudeksi Eedenin valtiaaksi ja osa meistä, myös minä, taistelimme hänen puolellaan. Me kuitenkin hävisimme sodan ja meidät ajettiin alas Eedenistä. Samalla menetimme nimemme. Emme olleet enää mitään. Vaelsimme tyhjässä avaruudessa monia vuosia, kunnes päätimme tulla maahan. Emme kuitenkaan voineet olla maassa kuin pieniä aikoja kerrallan ja meidän oli aina palattava vaeltamaan autioissa avaruuksissa. Tätä jatkui useita vuosia, kunnes ymmärsimme ihmisten olevan avain tähän maailmaan. Meidän tarvitsi vain löytää ihminen, joka toivotti meidät tervetulleeksi ja pystyimme hänen kauttaan jäämään. Ymmärsimme myös, että täällä me voisimme hallita ihmistä ja ihminen olisi meidän alapuolellamme.”
”Olenko mä sulle sellainen ihminen?” ”Kyllä. Sä päästit mut luoksesi ja sä tarvitsit mua, niin kuin mäkin sua. Et ole ensimmäinen, mulla on ollut useita ihmisrakastajia, mutta kukaan ei ole koskaan merkinnyt mulle mitään...mutta sä merkitset, kai sä uskot mua?” ”En tiedä...en mä tiedä mitä ajatella. Tämä kaikki kuulostaa niin uskomattomalta! ” ”Ymmärrän.” ”Sä sanoit, että te haluatte hallita ihmisiä ja että te vihaatte ihmisiä, vai käsitinkö väärin? Miksi sä menit siihen sotaan mukaan?” ”Emme me kaikki ole samanlaisia. Osa vihaa ihmisiä enemmän ja osa vähemmän. Minä vihaan joitakin ihmisiä, sillä seurattuani ihmiskuntaa vuosituhansien ajan, olen huomannut että te olette melkein pahempia kuin me. Te kohtelette toisianne ja tätä maailmaa todella huonosti. Teitäkin on kuitenkin monenlaisia, eivätkä kaikki ole pahoja. Sä et ole paha, Dayana, en mä vihaa sua. Mä välitän susta. Mä tarvitsen sua ihan yhtä paljon, kuin säkin mua. Enkä mä halua hallita suo. Mä haluan, että sä olet mun kanssa omasta vapaasta tahdosta.” Dayana ei tiennyt mitä sanoa. ”Haluatko sä vielä mut?” ”En tiedä...tai siis joo..haluan, mutta mun on niin vaikea uskoa tätä. Mä luulin kaikkia niitä tarinoita vaan saduksi.” ”Niin moni muukin ihminen luulee” ”No, mä yritän uskoa sua. Ei kai sulla olisi mitään syytä valehdella mulle ja sun tarinasi on liian uskomaton ollakseen keksitty.” Dayana istui alas ja huokaisi syvään. ”Miksi mä kutsun sua? Danieliksi vai Hermieliksi?” ”Danieliksi. En ole enää Hermiel.” ”Miksikä ne muut naiset kutsui sua ja onko sulla vielä muita naisia?” ”He saivat itse päättää, niin kuin säkin. Sä olet ainut tällä hetkellä.” ”Kuinka monta sulla on ollut?” ”Mulla on ollut noin tuhat ihmisrakastajatarta. Se kuulostaa varmasti susta hurjalta, mutta muista, että mä olen elänyt kauan.” ”Muistatko sä vielä ne kaikki?” ”En, muistan vain osan. Muistan ne, joista pidin eniten. En mä niitä kuitenkaan rakastanut, niin kuin jo kerroin.” ”Rakastatko sä mua?” ”En tiedä. En tiedä osaanko enää rakastaa, mutta tahdon osata.” ”Okei, no ainakin sä olet rehellinen.” ”Ja nyt mä haluan, että sä olet rehellinen mulle. Oletko sä valmis luopumaan tavallisesta elämästä mun takia? Mä en usko, että olet, joten mulle on ok, jos sä haluat hankkia aviomiehen ja lapsia. Mä voin silti käydä tapaamassa sua.” ”Mä en halua muita!” Dayana parkaisee ja syöksyy Danielin syleilyyn.


Daniel ei ollut edelleenkään varma siitä, että pystyikö hän rakastamaan. Hän ei ollut varma oliko hänellä enää omatuntoa, mutta jokin ei tuntunut oikealta. Hän tiesi koituvansa Dayanan tuhoksi. Hän ei ollut kertonut Dayanalle koko totuutta. Hän ei ollut kertonut, että kaikki hänen ihmisrakastajansa kuolivat nuorena. He kuolivat, sillä Daniel kulutti heidät loppuun. Hän imi tahtomattaankin ihmisestä elinvoimaa. Hän sai heidät tuntemaan sellaista kiihkoa, rakkautta ja kaipuuta, että kynttilän tavoin he paloivat loppuun. Heidän elämänlankansa katkesi kesken. Osalla oli ollut aviomies ja lapsia. Daniel kävi mielessään läpi niin monta naista kuin muisti. Hän pääsi kuuteensataan asti. Osa oli väkisinkin unohtunut. Hän tulisi kuitenkin vielä näkemään kaikki nämä naiset, sillä he olivat kuollessaan Danielin omia. He tulisivat viettämään ikuisuutensa Danielin kanssa, mutta siitä ikuisuudesta ei tulisi kaunis.


Daniel katsoi itseään peilistä. Hän katsoi kasvoja, jotka oli valinnut Dayanaa varten. Ne olivat kauniit, mutta ne eivät olleet hänen omansa. Hän ei tahtonut näyttää Dayanalle omia kasvojaan, sillä ne olivat rujot. Ne olivat hirviön kasvot. Oliko hän hirviö? Hän ei tiennyt vastausta. Hän tiesi kuitenkin, että kauniista naamarista huolimatta, hirviön kasvot olivat yhä läsnä. Ne olivat naamarin alla, eikä hän koskaan voisi peittää niitä itseltään. Hän oli tahtomattaankin hirviö.
Lentäessään avaruudessa hän ei pitänyt naamaria, sillä siellä hän pystyi näyttämään todelliset kasvonsa. Helvetissä ei kukaan pystynyt pitämään naamaria, vaan siellä jokainen joutui paljastamaan todelliset hirviön kasvonsa; niin ihmiset kuin demonitkin.
Naamari alkoi tuntua raskaalta Danielin kasvoilla. Hän riisui sen . Hän lähti kohti aikaa ja paikkaa, jossa hänen ei tarvinnut piiloutua. Kohti paikkaa, jossa hän sai olla oma hirviönkasvoinen itsensä. Hän lensi autioon avaruuteen kaltaistensa joukkoon ja päätti ettei hän tulisi maahan vähään aikaan. Hän vaelsi pimeässä avaruudessa, vapaana mutta sidottuna ja siellä hän tulisi vaeltamaan kunnes oli aika palata rikinkatkuiseen kotiin, tuhannen rakastajattaren syliin, ilman naamioita.

Dayana ei enää koskaan nähnyt rakastajaansa. Hän odotti yö toisensa jälkeen, kunnes toivo alkoi hiipua pois. Hän tiesi ettei hän tulisi näkemään Danielia enää koskaan. Danielin kasvot säilyivät hänen mielessään kirkkaana joitakin vuosia, mutta alkoivat lopulta haalistua pois.
Kuitenkin öinä, joina Dayana seisoi ikkunan edessä katsellen pimeää taivasta, jossa hohtivat miljoonat pienet valot, hän saattoi nähdä Danielin kasvot. Ne kasvot heijastuivat avaruudesta hänen ikkunalasiansa vasten, mutta ne kasvot olivat hirviön kasvot.

Kreivitär

Pienen tauon jälkeen tarjoan teille uuden tarinan nimeltä "Kreivitär". Tarina perustuu Unkarilaisen kreivitär Erzebeth Bathoryn (1560-1614) elämään. Olen hieman muutellut nimiä ja yksityiskohtia, mutta muutoin tarina seuraa melko uskollisesti kreivittären elämänvaiheita.

 

                                          Kreivitär


Nainen katsoi itseään peilistä, tämä nainen oli vaaleahiuksinen ja hänen ihonsa oli kermanvaalea.
Hiustensa vaaleudesta hän sai tosin kiittää toistuvia vaalennuskäsittelyjä ja kasvonsa hän varjeli tarkoin auringonvalolta, sekä käytti lukuisia eri voiteita. Hänen vaaleat kiharansa oli koottu korkealle hänen otsansa ylle ja niissä oli helmikoristeita.
Hänen kalpeilta kasvoiltaan loisti kirkas silmäpari ja punatut huulet. Hän hymyili peilikuvalleen.
Totta puhuen, Elisabetin tullessa tähän maailman, hän oli kaikkea muuta kuin täydellinen. Hän muistutti ennemminkin metsään syntynyttä susilasta, kuin hoviin syntynyttä kreivitärtä.
Elisabetin ja ”normaalin” maailman välillä vaikutti aina olevan tyhjiö, joka imaisi Elisabetin sisäänsä, omaan yksityiseen vankilaansa. Silmät peilissä todistivat sen; hän tahtoi haalia, mutta ei tohtinut koskettaa. Hän tahtoi elää muttei olla elossa, hänen verenhimonsa oli sen seurausta. Himo toisten vereen: kenties tämä salaisuus oli kirjoitettu häneen jo hänen syntymästään lähtien...


Hän ei kuitenkaan elänyt haavemaailmassa, tavallisen elämän huolet ja ahdistukset koskettivat myös häntä; toistuvat askareet, turhamaisuus, avioelämä ja konfliktit perhesuhteissa. Kaiken tavanomaisen ahdistuksen pohjalla piili vielä pimeämpi, julmempi ja synkempi virta, joka muistutti olemassa olostaan ja yritti lakkaamatta nousta pintaan.
Hänellä oli perinteisesti aviomies ja lapsia, joiden kohtalosta Elisabet kantoi huolta; aivan kuin kuka tahansa äiti, hän tahtoi lapsilleen parasta.


Karpaattien vuoristo ja Dacian villi luonto ympäröivät heidän linnansa, yhden niistä kuudestatoista. Muinainen Dacia oli edelleen pakanallinen maa ja se oli kaksi vuosisataa jäljessä länsimaalaista Eurooppaa. Siellä hallitsi salaperäinen jumalatar Mielliki, jonka johtamana Elisabet hallitsi metsän voimia ja kansaansa. Vain vähän matkaa länteen sijaitsi vuori nimeltä Nadan, jossa asui muinainen Isten, jonka apuun Elisabet myös turvasi. Taikauskon värittämässä Karpaattien vuoristossa asui myös erityinen paholainen nimeltä Ördög, jonka apureina toimivat noidat, koirat ja mustat kissat. Vuoristossa uskottiin edelleen luonnossa asuviin suuriin henkiin ja keijuihin. Niistä tunnetuimmat olivat Delibab, kuu-keiju ja tuulen henki sekä vesiputouksen neitsyt, joka kampaili vetisiä hiuksiaan.
Suurten mäntyjen ja kuusten muodostamissa ringeissä, näitä olentoja edelleen palvottiin.
Totta tai ei, yhä kerrottiin tarinoita susista, lohikäärmeistä ja vampyyreista, jotka asuivat metsän siimeksessä; ja joita velhot ja noidat kutsuivat avukseen. Mustaa taikuutta harrastettiin alituiseen ja metsässä kerrottiin ratsastavan henkiä, jotka eivät tunteneet pelkoa tai katumusta.


Siellä, noituuden pesässä ja Unkarin kruunun varjossa, syntyi Elisabet. Hän ei tavallisen naisen tapaan tuntenut pelkoa pimeää tai hirviöitä kohtaan. Hänessä itsessään asui hirviö, se asui hänen suurten tummien silmiensä syvyyksissä.
Elisabet oli saanut syntyä aateliseen perheeseen ja hän oli saanut mitä parhaimman koulutuksen: hän oli lukenut Raamattua ja Unkarin historiaa latinaksi. Hänen vanhempansa tahtoivat hänen saavuttavan suuria. He eivät aavistaneet, mitkä suuret vastakkaiset voimat jo hallitsivat Elisabetin elämää. Elisabetin äiti ei ollut koskaan ollut kiinnostunut henkimaailman asioista ja hänen jalkansa olivat tukevasti maanpinnalla.
Elisabetin isä kuoli tytön ollessa kymmenenvuotias ja siitä eteenpäin Elisabet oli virallisesti luvattu Ferenz Nadasdyn vaimoksi. Hänen äitinsä oli nyt yksin ja hänelle jäi vielä kaksi tytärtä naitettavaksi.
Elisabetin äiti kuoli vuosia myöhemmin ja jätti lapsilleen hulppean omaisuuden.


Elisabetilla riitti maallista mammonaa äitinsä perinnön sekä aviomiehensä rikkauden puolesta.
Elisabet uskoi vakaasti omiin oikeuksiinsa ja omaan vaikutusvaltaansa, sekä maalliseen että mystiseen. Hän uskoi miesten olevan voimattomia hänen yrtti- ja veritaikojaan vastaan. Muut naiset eivät olleet mitään verrattuna häneen, sillä hän oli sekä siniverinen että villi. Jos hän vain olisi ollut aidosti onnellinen, kaikki olisi mennyt toisin. Elisabetin kaltaisen naisen kanssa ei voi tehdä muuta, kuin palvoa häntä kaukaa.
Metsien mahdikkain velhotar näytti Elisabetille maailman, jolla ei ollut mitään yhteistä tavallisen miehen tai naisen kanssa. Elisabet halusi osansa tuosta tavallisesta maailmasta ja silloin hänen ajatuksensa kääntyivät nuoriin naisiin. ”Heidän verensä ei tule palvelemaan heitä pitkään, se olen nyt minä, joka tulee elämään sen kautta. Nuoruuteni tulee jatkumaan sen kautta. Minun kauneuteni säilövät nuo kukoistavien neitosten nesteet” sanoi niin julma, niin mielenvikainen ja niin röyhkeä Elisabet.


Elisabet oli syntynyt erikoisten tähtien alla, ja astrologit uskoivat hänen kohtalonsa olleen sinetöity, jo hänen syntymästään lähtien. Hänen verenhimoisen sadisminsa sanottiin johtuvan kuusta, joka oli Marsin ja Merkuriuksen pahansuovan vaikutuksen alla. Hänen kauneutensa sanottiin johtuvan Venuksen ja Saturnuksen suhteesta toisiinsa.
The Opusculum Of The Secrets Of The Moon niminen painos oli julkaistu Elisabetin syntymän aikoina. Se ei oikeastaan ollut runokirja eikä loitsukirja; silti se oli omistettu kuulle, joka asutti yötaivaan ja oli sekä hyvien että pahojen maahan koskevien vaikutusten takana. Kirjassa kerrottiin kuun ja auringon suhteesta toisiinsa, sekä planeettoihin, jotka ympäröivät niitä. Kuun kerrottiin olevan feminiininen, kuten hellä äiti maakin. Se ei selvästikään ollut tämä kuu, jonka alla Elisabet syntyi; vaan pikemminkin se, joka saa miehen muuttumaan pedoksi. Sitä kuuta Elisabet ihaili yksinäisillä kävelyillään metsään, jossa hän asettui Lady Dianan, itse kuun suojaavan kuvun alle.
Elisabetin haalea, tuhoisa tähti, joka haalisti verhot ja tuhosi kaiken koskettamansa, joka tuhosi sadot ja tappoi karjan, johdatti Elisabetia yön pimeimpinä tunteina. Johdatti läpi metsän, jossa liikkuivat sen vaikutusten alla syntyneet pedot; sudet, lepakot, saalistaja linnut, hiiret, rotat ja Elisabet. Elisabet kulki kalpea kasvoisena ja suden hampaisena melankolian mustassa valossa. Se melankolia oli rutto, joka sairastutti Elisabetin hysteerisen mielen, johon oli sekoitettu suuri annos julmuutta.


Elisabetia ympäröivä maailma oli täynnä luksusta ja yltäkylläisyyttä, siinä missä hulluutta ja ahneuttakin. Elisabetin äärimmäinen narsistisuus esti häntä juurtumasta ympäröivään maailmaan. Kenties kohtaamiset velhottaren mökissä , palavien belladonnan lehtien kitkerässä käryssä, johdattivat hänen lopullisesti villiin ja alkukantaiseen maailmaan, jonka kaipuu paloi hänen silmissään. Elisabet tahtoi kulkea omaa polkuaan. Hän ei tuntenut katumusta eikä empatiaa. Hän ei koskaan Gilles de Raisin tavoin, kierinyt omatunnon tuskissaan rikostensa jälkeen. Hän ei itkenyt eikä hän rukoillut anteeksiantamusta. Hänen hulluutensa oli hänen syntymäoikeutensa.
Hän ei muuttanut mieltään edes elämänsä viimeisinä vuosina, jolloin hän joutui kärsimän nöyryytyksensä.


Elisabetin maallinen elämä oli täynnä tanssiaisia ja muodollista seurustelua seurapiirien kerman kanssa. Pysyäkseen itsevarmana, Elisabetin oli jatkuvasti kuultava ulkonäkönsä ylistystä.
Hän osti jatkuvasti uusia iltapukuja ja vaihtoi mekkoaan arkipäivisinkin viisi kertaa päivässä. Hän kulutti useita tunteja päivässä istumalla suuren peilinsä edessä ja ihaillen kauneuttaan.
Hän arvosti vain feminiinistä kauneutta. Hänellä oli sadististen taipumustensa lisäksi vahvoja homoseksuaalisia taipumuksia.
Hän ei nauttinut suorittaessaan aviollisia velvollisuuksiaan miehensä kanssa. Hänellä oli vain julmia ja epäluonnollisia haluja, joita hän toteutti palvelusneitojensa kanssa.
Hänen sotilas aviomiehensä palatessa kotiin taistelujen väillä, Elisabet tunsi olonsa huomioiduksi, mutta myös häirityksi. Hän otti miehensä vastaan kerta toisensa jälkeen aina vain kalpeampana ja kauniimpana. Hänen miehensä ollessa kotona linnassa vallitsi erillainen tunnelma, sekä koti-elämet että palvelusväki ilahtuivat suuresti isännän tullessa kotiin.
Ferentz, isäntä itse, ilahtui aina nähdessään kauniin vaimonsa, mutta häntä huolestutti Elisabetin kalpeus. Pian Ferentz kuitenkin unohti huolensa hukuttamalla ne viiniin ja lihallisiin iloihin.
Elisabet suoriutui aviollisista velvollisuuksistaan mainiosti, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänellä oli toinen elämä ja hän kaipasi sitä. Hänen mielensä oli kiusattu ja hän alkoi saada päänsärkykohtauksia. Kohtaus saattoi iskeä milloin vain ja silloin hänen palvelijattarensa valelivat hänen ihoaan kostutetuilla sienillä ja juottivat hänelle yrttijuomaa. Yksikään lääkäri ei löytänyt syytä tai parannuskeinoa kohtauksille.
Elisabetilla itsellään oli oma mielipiteensä asiasta. Hän tunsi verensä polttavan ja kiehuvan hänen suonissaan. Hän tunsi veressään vaikuttavat julmat voimat, jotka olivat vastuussa hänen erityislaatuisesta sensuaalisuudestaan ja verenhimostaan. Veren pistävä haju, joka leijui hänen linnansa uumenissa sijaitsevissa kidutuskammioissa ei saanut häntä voimaan pahoin vaan päinvastoin.
Omassa makuukamarissaan hän poltti lampussa öljyä ja jasmiinia, mutta noina öinä, jolloin hänen miehensä oli poissa, huoneessa leijui tuoreen veren tuoksu. Veren, joka oli vuotanut hänen kamarineidoistaan, hänen purressaan ja viiltäessään heitä.
Hänen veressään vaikuttavat pimeät voimat olivat muuttuneet osaksi hänen persoonaansa. Hän tunsi rikoksensa oikeutetuiksi, sillä ne tuottivat hänelle mielihyvää ja hänen mielihyvänsä oli muiden ihmisten yläpuolella. Hän halusi naisensa nuorina ja kauniina, sekä hoikkina ja pitkinä.
Elisabet eli miehensä poissa ollessa täysin feminiinisessä maailmassa. Linna kuhisi nuoria palvelustyttöjä, joukossa oli myös muutama kypsempi naisihminen.
Elisabet ei suorittanut veritekojaan yksin, häntä avusti muutama luottonainen. Nämä naiset veivät leipää ja vettä linnan salaisiin pimeisiin kolkkiin, jossa alastomat nuoret naiset seisoivat kahlittuina. Jokaisessa Elisabetin omistamassa linnassa oli hänen erityislaatuisille harrastuksilleen suunnitellut tilat.


Vaikka Elisabetin mielihalut kohdistuivat lähinnä naisiin, oli hänellä lyhyt seksisuhde nuoren maanviljelijän kanssa. Elisabet tuli raskaaksi miehelle, mutta hän keskeytti raskauden myrkyllisillä yrteillä. Hän valehteli kamarineidoilleen olevansa sairastunut, jotta asia ei koskaan kiirisi hänen miehensä korviin. Elisabetin oli suojeltava kunniaansa kaikin keinoin,
Hän päätti suhteen maanviljelijän kanssa heti tapahtuman jälkeen.
Elisabetin eroottinen sadismi kohdistui vain naisiin, miesten kanssa hän ei koskaan harrastanut mitään erikoista, eikä hän koskaan fantasioinut miehistä. Hän harrasti ihan tavallista sukupuoliyhdyntää miesten kanssa, josta hän ei saanut lainkaan nautintoa.
Usein oltuaan miesten kanssa, hän koki olonsa tylsistyneeksi ja pian hän kutsuikin jonkun palvelusneidoistaan huoneeseensa. Hän antautui haluilleen ja työnsi palvelusneidon kynsien alle neuloja, kunnes nämä huusivat tuskasta. Toisinaan toisenlainen mielihalu sai hänet valtaansa ja hän poltti palvelustytön sukupuolielimiä kynttilällä. Hänen rikoskumppaninsa Dorco ja Illona pitivät uhria paikoillaan Elisabetia varten. Kidutusten välissä Elisabet kulki hermostuneena ympäri huonetta ja raivosi. Lopulta hän nauroi karmivasti ja hänen viimeiset sanansa, ennen grande finalea olivat ”Lisää, lisää, vielä lujempaa!”


Pian Elisabetille valkeni, että oli vielä jännittävämpää ottaa leikkiin mukaan toinen nainen, jonka kanssa kiduttaa alastonta tyttöraukkaa. Hänen kumppaninsa jakoi hänen mielenvikaiset fantasiansa ja yhdessä heidän luovuutensa pääsi valloilleen. Julmia mielitekojaan tyydyttäessään he keksivät repiä kiduttamansa naisen rinnat riekaleiksi. Näyttämönä näille hirvittäville teoille toimi syrjäinen linnan huone, mutta siitä huolimatta he tulivat ajoittain nähdyiksi. Näkijänä toimi usein piika, joka sattui kulkemaan huoneen ohi tai palveluspoika, joka oli toimittamassa askareitaan. Silminnäkijät katsoivat kauhistuneena toiseen suuntaan ja puhuivat näkemästään vasta vuosia myöhemmin oikeudenkäynnissä. Elisabet kyllästyi lopulta rikoskumppaniinsa ja jatkoi yksin.

Toisinaan piika tai palveluspoika löysi luurangon linnan maanalaisilta käytäviltä, mutta ei uskaltanut hiiskua siitä sanaakaan. Dorco ja Illona vastasivat ruumiiden hävittämisestä ja yleensä he hautasivat ruumiit puutarhaan, sillä he uskoivat ruumiiden tuovan onnea ja hedelmöittävän maaperän. Linnaa ympäröivässä puutarhassa kukoistivat erilaiset hedelmäpuut, marjapensaat ja kauniit kukkaistutelmat. Elisabet rakasti kauneutta ja vaati sitä myös elinympäristöltään.
Hänen linnansa olivat sisältäpäin viimeisenpäälle sisustettuja. Hänen huonekalunsa olivat tummasti verhoiltuja ja niitä ympäröivät massiiviset paikallisen puusepän muotoilemat puiset reunat. Seinät olivat täynnä kuuluisia maalauksia ja kauniita tummia seinäkankaita. Verhot olivat kalleinta karmiininpunaista silkkiä mitä Unkarista löytyi.
Elisabetin makuuhuoneessa karmiininpunaista silkkiä oli käytetty verhojen lisäksi myös päiväpeitteeseen ja sänkyparven verhoiluun. Makuuhuoneessa oli kaksi takkaa ja se oli linnan lämpimin huone.


Elisabet nautti öistä, jotka hän sai viettää makuuhuoneessaan yksin. Ajoittain hänen oli kuitenkin jaettava pyhättönsä miehensä kanssa. Ferenzin saapuessa Elisabet katsoi miehensä tummaa pitkää partaa, tummia suuria silmiä ja tummunutta ihoa. Hän ei pitänyt miestään viehättävänä,moni nainen olisi varmasti asiasta eri mieltä. Ferenz oli hyvin maskuliininen. Hänen kasvonpiirteensä olivat komeat, hän oli pitkä ja lihaksikas, mutta Elisabetilla oli silmää vain feminiiniselle kauneudelle. Hän piti miehiä epäeroottisina ja rujoina. Miehet haisivat hieltä ja olivat likaisia. He ahmivat ruokansa ahneesti ja he olivat karkeita.
Elisabetin oli kuitenkin annettava Ferenzille, mitä tämä halusi, mutta onneksi Ferenz antoi jotain vastalahjaksi. Se oli Ferenz, joka opetti Elisabetin rankaisemaan laiskoja palvelijattaria polttamalla öljyttyä paperinpalaa näiden varpaiden välissä. Ferenz käytti samaa rankaisumenetelmää sotilaidensa kanssa, mutta muutoin hänellä ei ollut sadistisia taipumuksia, eikä hän koskaan nauttinut teoistaan.
Ferenz oli tietoinen hänen vaimonsa kovista menettelytavoista palvelijoidensa kanssa, mutta hän ei kokenut tehtäväkseen puuttua asiaan.
Kerran hän näki kävelyllä ollessaan puutarhassa puuhun sidotun alastoman palvelustytön. Tytön vartalo oli sivelty hunajalla ja hänen silmistään valui kyyneleitä. Hunaja oli houkuttanut paikalle muurahaisia, mehiläisiä ja kärpäsiä, jotka lähes peittivät tytön vartalon.
Ferenz kysyi asiasta vaimoltaan ja tämä selitti palvelustytön varastaneen hedelmiä. Ferenz hyväksyi vaimonsa selityksen,eikä hänellä ollut halua puuttua vaimonsa puuhiin. Elisabet itse piti tekoaan huvittavana.
Ferenz rakasti ja kunnioitti vaimoaan, mutta samalla myös pelkäsi tätä. Tämä suuri soturi vaistosi kauniissa vaimossaan jotain sellaista voimaa ja vahvuutta, jota vastaan hänen karski sotilaanvoimansa ei tehonnut. Mikä se voima oli, sitä Ferenz ei osannut sanoa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että hänen lastensa äiti vietti päivänsä velhottaren luolassa tehden talismaaneja ja lukien merkkejä mustan kukon verestä. Ferenz ei ollut tietoinen edes siitä, että heidän makuuhuoneessaan oli eläinten luita, sarvia ja erillaisia jauhettuja yrttejä.
Ferenz tiesi vain sen, että hän aikoi nauttia jokaista hetkestä, jonka sai olla kauniin vaimonsa kanssa ennen uuteen sotaan lähtöä. Seuraavasta sodasta turkkilaisia vastaan tulisi pitkä.


Elisabet tunsi olonsa ikävystyneeksi. Hän osasi kyllä lukea ja kirjoittaa, mutta harvat kirjat löysivät tiensä näin syrjäiseen maahan. Ainoat kirjat, jotka sallittiin linnaan olivat psalmeja ja virsiä tai sodasta kertovia kirjoja. Elisabet ei ollut kiinnostunut niistä. Niinpä Elisabet vaihtoi asuaan ja korujaan nyt jopa kuudesti päivässä. Joka aamu hän maalautti kasvonsa huolella ja hänen joka iltaisiin kauneusrituaaleihinsa kului aikaa. Hänen kylpyhuoneensa oli täynnä erilaisia yrttejä ja voiteita. Hän kärsi edelleen päänsärkykohtauksista ja sellaisen iskiessä, hän oli vuoteenomana koko päivän. Ollessaan pedissään hän ympäröi itsensä palvelijoilla ja pyysi tyttöjä tulemaan lähemmäksi, jolloin hän iski hampaansa näiden pehmeään lihaan. Kuunnellessaan uhriensa tuskan huutoja, hänen oma kipunsa hälveni.


Osa palvelustytöistä oli epätoivossaan kertonut Ferenzille Elisabetin julmuuksista, mutta Ferenz ei tahtonut kuulla asiasta. Hän ei tahtonut Elisabetin ja palvelustyttöjen välisiä asioita omaksi murheekseen. Hän oli hyväksynyt puuhun sidotun tytön ja hän vain kohautti hartioitaan kuullessaan puremisesta ja kynsien alle työnnetyistä neuloista.
Hän vietti niin suuren osan ajastaan taistelukentillä poissa vaimonsa luota, että kotona ollessaan hän tahtoi nähdä vain vaimonsa kauneuden.
Ollessaan sotimassa hän lähetti vaimolleen lemmenkirjeitä, joihin tämä vastasi kunnioittavasti. Elisabetin kirjeet antoivat hänelle voimaa ja hän todella rakasti vaimoaan. Hän ei tahtonut nähdä vaimonsa pimeää puolta.
Hän nautti saadessaan esitellä kaunista vaimoaan tanssiaisissa ja illalliskutsuissa, joihin heidät usein kutsuttiin. Kutsuihin vastasi yleensä itse Elisabet; ”Tulemme, mikäli terveyteni sallii...”, ja usein se ei sallinut. Elisabetin jäädessä kotiin, oli Ferenzin edustettava yksin ilman kaunista vaimoaan.
Miehensä ollessa sotimassa Elisabet ei koskaan osallistunut sosiaalisiin tapahtumiin. Hän oli kotona linnassaan, vankina lumotussa piirissään. Hän uneksi elämästä, mutta ei elänyt...


Elisabetin pahasta maineesta huolimatta jono uusia palvelustyttöjä saapui linnaan iloisesti laulellen. Tytöt olivat kauniita blondeja, joilla oli ruskettunut iho. Tytöt olivat tietämättömiä ja osasivat hädin tuskin kirjoittaa omat nimikirjaimensa. Tytöt olivat kotoisin köyhästä kylästä, jossa ihmiset olivat typerämpiä ja oppimattomampia kuin viereisissä kylissä. Elisabetin värvääjän ei ollut tarvinnut luvata tyttöjen isille kuin uusi päällistakki, kun nämä jo luopuivat ilomielin tyttäristään.
Elisabetin värvääjänä toimi ruma kyttyräselkäinen poika nimeltä Urvari. Hän oli ollut Elisabetin palveluksessa pitkään ja oli onnistunut värväämään Elisabetille tusinoittain uusia palvelusneitoja lähikylistä. Hän oli Elisabetin luottopalvelijoita.
Elisabetin uskollisin naispalvelija taas oli Illona, joka täytti Elisabetin jokaisen toiveen. Hän kantoi Elisabetillle sänkyyn rohtoja päänsärkyyn ja saattoi palvelustyttöjä Elisabetin sängynvierustalle purtavaksi. Illona oli suurikokoinen ja karun näköinen nainen, jota ei hyvällä tahdollakaan voisi sanoa kauniiksi ja sama päti Dorcoon. Kenties juuri heidän epäviehättävyytensä vuoksi he säästyivät joutumasta Elisabetin kierojen mielitekojen kohteeksi.


Vuodet kuluivat ja Ferenz alkoi ikääntyä. Hän alkoi viihtyä enemmän kotona kuin taistelukentillä ja alkoi turvata suuresti uskontoon. Hän oli protestantti, kuten Elisabetkin virallisesti.
Ferenz vietti joka päivä tuntikausia rukoillen ja hiljentyen. Elisabet ei ollut koskaan osoittanut erityistä mielenkiintoa kristilliseen hengelliseen elämään, joten hän ja Ferenz etääntyivät toisistaan.
Ferenzin terveydentila heikkeni heikkenemistään, kunnes eräänä yönä hän kuoli nukkuessaan.
Elisabet järjesti miehellensä kunniakkaat kristilliset hautajaiset ja pukeutui surupukuun.
Mustassa surupuvussaan hän kulki seuraavat puolivuotta, sureva leski, neljän lapsen äiti, joka kävi neljännettäkymmenettä vuotta. Hän suri sitä, ettei hän enää loistaisi miehensä rinnalla tanssiaisissa,eikä hän enää loistanut muutenkaan niin kauniina ja kalpeana kuin ennen.
Katsoessaan peiliin, hän kuuli miehensä äänen sanovan: ”Ei mene enää kauan, kunnes sinulle käy kuten minulle.” ”EI!” Adelle huusi. ”Niin ei käy minulle!” Silti hän kavahti kauhusta, ”Entä jos yrtit ja loitsut eivät riitä sittenkään?”
Hän kutsui lisää velhottaria metsästä luokseen ja ympäröi itsensä heidän mustalla taikuudellaan.
Yö saapui lopullisesti hänen sieluunsa.


Pastori Ponikeus kutsuttiin usein siunaamaan salaperäiseen tappavaan tautiin menehtyneitä palvelustyttöjä, joille Elisabet järjesti kunnolliset hautajaiset.
Erään tytön kohdalla Elisabet vaati pastoria julistamaan, että tyttö oli kuollut tottelemattomuuden seurauksensa. Pastorille heräsi epäilys tytön kuolinsyyn luonteesta ja hän kieltäytyi pitämästä koko seremoniaa. Pastorin ja Elisabetin välille tuli välirikko.
Pastorin mieltä alkoi painaa epäilys toisten tyttöjen kuolinsyystä ja hän puhui epäilyksistään eteenpäin. Puheet kantautuivat Elisabetin korviin ja se huononsi heidän välejään entisestään.
Ponikeus aikoi vakaasti paneutua asiaan tarkemmin. Hän kohtasi kuitenkin huomattavia esteitä ja pysyi hiljaa oikeudenkäyntiin asti.


Elisabet oli aina huolehtinut siitä, että hänen lapsensa eivät saaneet tietää hänen julmista tavoistaan.
Hänen aikuisen tyttärensä Annan tullessa aviomiehensä kanssa vierailulle, Elisabet lähetti pahoinpidellyt palvelustyttönsä toiseen omistamaansa pienempään linnaan, joka sijaitsi kauempana laaksossa. Annan vierailu kesti yleensä seitsemän päivää ja koko sen ajan, karkotetut palvelustytöt olivat ilman ruokaa ja vettä.
Tyttärensä lähdettyä Elisabet määräsi Illonan katsomaan, oliko ainutkaan tytöistä selvinnyt hengissä. Illonaa odotti linnassa vain makea mädäntynyt tuoksu ja viiden palvelustytön ruumiit.
Elisabet tilasi arkut ja järjesti hautajaiset jokaiselle tytölle ja vaati, ettei heidän kuolinsyistään puhuta. Hautajaismenot suoritti nuorempi pastori Berthoni, joka ei ollut kiinnostunut tyttöjen kohtalosta. Hautaaminen tapahtui yöllä kaikessa hiljaisuudessa.


Vuodet vierivät, veri virtasi ja epäilykset Elisabetin pirullisesta luonnosta kasvoivat. Pastori Ponikeus ei ollut enää ainut, joka aavisteli pahaa. Juorut levisivät kylässä kulovalkean lailla, ensin työläisten ja maanviljelijöiden keskuudessa, sitten ylemmän kastin keskuudessa.
Elisabet tiesi, että hänestä puhuttiin, mutta se ei ollut hänen suurin huolen aiheensa, sillä hän oli alkanut ikääntyä. Hän seisoi peilin edessä katsoen kuihtuvaa kauneuttaan ja huusi: ”Sinä valehtelit minulle! Sinä olet kurjin kurjista, neuvosi eivät ikinä toimi! Eivät toimi edes kylvyt neitojen veressä, saatikka sitten yrtit. Yrteistä ei ole mihinkään! Ne eivät saa kauneuttani takaisin, eiväthän ne edes hidasta kuihtumistani! Keksi parannus tähän tai minä tapan sinut!”
Noita joka seisoi hänen takanaan vastasi: ”Minä vannon, että puhuttelen sinua helvetin syövereistä tänä päivänä vuoden päästä, mikäli en keksi parannusta vaivoihisi! Uskon että verikylvyt eivät ole auttaneet, sillä veri on kuulunut alhaiselle kastille. Ne tytöt eivät ole jalompia kuin metsän eläimet! Sinistä verta sinä tarvitset. Aatelisten, kaltaistesi verta!”
Elisabet ymmärsi asian heti ja seuraavalle saalistusretkelle lähtiessään Urvari sai tehtäväkseen etsiä aatelisten perillisiä. Elisabet ymmärsi, että riskit olivat suuremmat, mutta unelma hänen kauneutensa palauttamisesta otti vallan epäilyksiltä. Noita oli sanonut kauneuden palaavan muutamassa kuukaudessa, mikäli verikylvyt ovat säännöllisiä.


Elisabet makasi selkä kylmää posliinia vasten silmät suljettuina. Hänen kätensä lepäsivät ammeen reunoilla. Amme oli ympyröity kynttilöillä. Hän hengitti syvään nenänsä kautta ja rautainen tuoksu valui hänen sieraimiinsa. Hän avasi hitaasti silmänsä ja katsoi ylös. Itkuiset lasittuneet silmät katsoivat häntä takaisin. Silmissä ei enää ollut elämää, mutta kauhu ja pelko olivat tallentuneet niiden taakse. ”Seuraava!” Elisabet huusi ja napsautti sormiaan. Hän sulki jälleen silmänsä. Alkoi kuulua kettinkien kitinää Dorcon hinatessa tytön ruumista alas rautahampaista; rautahampaiksi sitä kutsuttiin, Elisabetin rakennuttamaa kidutuslaitetta. Se oli laatikkomainen rautainen laite, jonka sai hinattua Elisabetin ammeen yläpuolelle. Laatikon molemmin puolin oli suuret rautaiset piikit, jotka laatikon sulkeutuessa lävistivät neidon lihan ja Elisabet sai nauttia virkistävästä suihkusta.
Elisabet makasi edelleen silmät suljettuina ja kuunteli kuinka Dorco retuutti uutta neitokaista kohti rautahammasta. Kuului huutoa,itkua ja luja läimäytys, Dorcon lyödessä tytöltä hampaat kurkkuun. Tyttö lakkasi huutamasta ja enää kuului vain hiljaista nyyhkytystä. Kuului kettinkien kilinää ja pian tyttö parkaisi lujaa. Elisabetin sydän alkoi hakata lujempaa, hänen rintakehänsä kohoili kiihkeästi ja hän raotti huuliaan. Hän tunsi kuinka lämpimät pisarat alkoivat juosta vuolaana hänen ihollaan ja valua hänen avoimien huuliensa välistä hänen nieluunsa.
Raudan maku ja tuoksu huumasivat hänet. Hän tunsi vaipuvansa syvään euforiseen unitilaan ja pian hänen ympärillään oli hiljaista...


Elisabet kävi yhä rohkeammaksi ja vaati aina vain lisää uhreja. Nuorten naisten virta linnaan ja linnalta puutarhan lannoitteeksi oli loputon. Oli enää vain ajan kysymys milloin Elisabet jäisi kiinni. Kylässä puhuttiin, monet tiesivät tai ainakin epäilivät. Arvoitukseksi jää kuka heistä lopulta puhui ja miten tarvittavat todisteet saatiin kasaan, mutta lopulta koitti päivä, jolloin Elisabet otettiin kuulustetavaksi. Kuulusteluun joutuivat myös hänen palvelijansa Dorco ja Illona, jotka lopulta paljastivat kaiken. He myönsivät osallisuutensa hirmutekoihin, mutta heidän henkensä säästettiin tunnustusta vastaan. Oikeudenkäynti kesti useamman päivän ja sinä aikana moni kyläläinen kertoi epäilyistään ja todistamistaan oudoista tapahtumista.
Tuomarin päätös Elisabetin kohtalosta ei ollut helppo, sillä Elisabet oli kaikesta huolimatta jalosukuinen nainen. Lopulta tuomari päätyi määräämään Elisabetin ikuiseen vankeuteen omaan linnaansa.
Elisabet selvisi jotain vuosia, mutta sisimmässään hän oli jo luovuttanut ensimmäisestä päivästä lähtien. Hänen ulkomuotonsa muuttui pian vanhaksi ja luhistuneeksi. Hän piti ikkunoita auki yötä päivää. Ikkunat olivat hänen ainut mahdollisuutensa haistaa puhdasta vuoristoilmaa, haistaa vapautta. Yöt olivat kovin koleita ja Elisabet sairastui lopulta keuhkokuumeeseen, joka lopulta päätyi hänen kuolemakseen. Hän oli lopulta vapaa. Vapaa vankeudesta ja vapaa niistä voimista, jotka vangitsivat hänet sisältäpäin.