Rakastaja
Disco valot välkähtelivät Dayanan silmissä tämän hoiperrellessa baaritiskin suuntaan. ”Anteeksi” hän toisteli pujotellessaan juhlakansan joukossa. ”Valkovenäläinen” Dayana huikkasi baarimikolle päästyään viimein baaritiskille. ”7 euroa” baarimikko huusi metelin lävitse. ”Pidä loput” Dayana sanoi ojentaessaan kymmenen euron setelin.
Hän otti juomansa tiskiltä ja lähti kävelemään kohti seurueensa pöytää. Camilla ja Minerva istuivat pöydässä ja kommunikoivat keskenään huutaen musiikin päälle ja arvaillen toistensa sanoja. Sara ja Susanna olivat tanssilattialla ja heidän ympärillään pyöri kaksi keskenkasvuista poikalasta lökäpöksyissään.
Dayna imi valkovenäläistään pillin kautta ja katseli tanssilattialle. Hän katseli miehiä (tai poikia), jotka rytmitajuttomasti huojuivat ympäriinsä. Dayana tunsi vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä, mutta silti hän tahtoi miesten huomaavan hänet ja hän tahtoi miesten haluavan häntä. Vaikka hän tunsi vastenmielisyyttä miehiä kohtaan, hän tiesi taas lähtevänsä jonkun mukaan; jonkun, kenen tahansa. Ei sillä ollut merkitystä kenen kanssa, sillä ei se kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Hän janosi vain kokemuksia, hän tahtoi tuntea olevansa haluttu.
Hän muisti vielä liian hyvin vuodet rumana ankanpoikasena. Hän muisti yläaste vuodet, hän muisti miltä tuntui, kun kukaan ei halunnut häntä .Hän muisti miltä tuntui olla ujo ja hiljainen silmälasipäinen hiirulainen. Kahdeksannella luokalla asiat muuttuivat hieman paremmiksi, sillä hän ystävystyi Minervan kanssa. Minerva oli muuttanut lukuvuoden alussa toiselta paikkakunnalta ja hän alkoi hieroa tuttavuutta Dayanan kanssa. Minerva oli näkyvä ja värikäs persoona. Hänellä oli kirkkaan punaiset pitkät hiukset ja hän käytti voimakasta silmämeikkiä. Minervasta tuli pian kaikkien koulun poikien päiväuni, sillä hän oli kovin rintava ja käytti paljastavia tiukkoja paitoja. Minerva oli suosittu ja rohkea, kaikkea sitä mitä Dayana tahtoi olla. Dayana ihaili Minervaa ja koki tämän ystävyyden olevan unelmiensa täyttymys. Toisinaan hän kuitenkin ihmetteli, mitä Minerva näki hänessä, sillä hän olisi saanut ystäväkseen kenet vain. Minerva, tai kavereiden kesken Minttu, taas piti Dayanan aidosta luonteesta. Lisäksi häntä viehätti se, että Dayana oli syntynyt Lontoossa ja asunut siellä yläasteen alkuun asti.
Mintun ystävyys sai Dayanan tulemaan enemmän esiin kuorestaan. Hän alkoi käydä diskoissa ja kaupungilla. Hän joi siideriä ja poltti mentholi-tupakkaa. Hän hankki piilolasit, alkoi meikata ja pukeutua paremmin. Siitä huolimatta hän jäi aina seinäruusuksi. Minttu sai kaiken huomion pojilta, eikä kukaan ollut koskaan kiinnostunut Dayanasta. Jokaisen siiderinhuuruisen illan jälkeen hän kömpi pettyneenä sänkyynsä ja katsoi seinällään olevaa julistetta. Julisteessa komeili hänen unelmiensa mies, hänen suosikki yhtyeensä laulaja. Hän katsoi julistetta ja kyyneleet nousivat joka kerta hänen silmiinsä. ”Jälleen vain sinä ja minä...” Dayana kuiskasi ja tunsi sydämensä pakahtuvan halusta rakastaa ja olla rakastettu. Häntä ei oltu koskaan edes suudeltu...
”Hei, lähekkö tanssiin?” kuului humalainen ääni Dayanan korvan äärestä ja hän säpsähti hereille ajatuksistaan. Hänen edessään seisoi vaalea mitäänsanomattoman näköinen nuori mies. ”No mikäs siinä” Dayana sanoi ja joi lasinsa tyhjäksi. Hän nousi ylös ja lähti kohti tanssilattiaa. Mies tarttui häntä kädestä. ”Taas sitä mennään...” hän ajatteli huokaisten.
Dayana makasi selällään ja tuijotti kattoa. Ikkunasta tuleva katulamppujen valo loi kattoon varjoja. Mies, joka esittäytyi Janneksi, rynkytti hänen päällään. Miehen vartalo tuntui hikiseltä ja hänen hengityksensä haisi pistävästi alkoholilta ja tupakalta. He olivat nussineet jo varmaan ainakin tunnin. Sellaisia ne kännipanot yleensä olivat. Ne olivat kömpelöitä, kestivät liian pitkään, eivätkä ne lähes koskaan päättyneet kummankaan tulemiseen.
Janne jaksoi yhä sitkeästi painaa, mutta Dayana alkoi jo kyllästyä. ”Hei, eikö voitaisi jo lopetella? Mun ei paikat enää kestä.” Janne kierähti pois Dayanan päältä ja riisui kondomin puolikovasta vehkeestään. Se heitti sen lattialle. Dayana oli liian väsynyt välittääkseen, joten hän vain käänsi kylkeä ja alkoi nukkumaan. Hän toivoi sydämensä pohjasta, että tyyppi älyäisi lähteä heti aamulla. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin ne tyypit, jotka jäivät roikkumaan koko aamupäiväksi.
Jannen kuorsaus häiritsi Dayanan unta. Lisäksi se haisi pahalle. Dayanaa ällötti koko mies. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin häntä ällötti jokainen mies, jota hän oli pannut. Hän ei ollut koskaan nauttinut näistä yhden illan jutuista, eikä hän ollut koskaan seurustellut. Niin, hän oli 19 ja hän ei ollut koskaan seurustellut. Hän ei ollut seurustellut, sillä hän ei ollut löytänyt sellaista miestä, jota hän jaksaisi katsella yhtä iltaa pidempään. Asia painoi Dayanaa, sillä hän olisi halunnut rakastua ja hän olisi halunnut seurustella. Hän ei vain voinut tyytyä vähempään, kuin jalat alta vievään suureen rakkauteen. Hän halusi miehen, joka saisi hänen vatsanpohjansa kihelmöimään ja joka voisi nostaa hänet toisiin sfääreihin. Hän tiesi, että sellainen tunne oli olemassa. Hän tiesi, sillä hän tunsi sen unissaan. Unessa hän oli tuntenut polttavaa himoa ja riuduttavaa rakkautta. Hänen rakkaallaan ei ollut kasvoja, mutta silti Dayana näki hänet. Dayana näki hänen kasvonsa, mutta herätessä ne haihtuivat pois. Ne muuttuivat sumeaksi, mutta silti hän tiesi. Hän tunsi miehen kasvot jossain syvemmällä, syvemmällä sielussaan...ja ne kasvot olivat hänen mielessään hänen vaipuessaan uneen...
Aamulla Dayana heräsi jyskyttävään tunteeseen ohimoillaan ja vatsassa kiertävään pahaan oloon. Hänen suutaan kuivasi. Janne nukkui yhä hänen vierellään. Dayana nousi ylös ja käveli keittiöön. Hän joi lasillisen vettä ja jäi katsomaan ikkunasta ulos. Ulkona paistoi aurinko ja naapuritalojen lapset olivat pihalla leikkimässä. Dayana olisi halunnut olla yhtä vapaa ja huoleton. Pahaolo väänsi yhä hänen vatsassaan. Syöminen auttaisi, mutta ensin hän halusi päästä Jannesta eroon.
”Janne, herätys! Sun täytyy lähtee. Mun porukat on tulossa kylään, ne on ihan just täällä.” Dayana valehteli. Janne alkoi hitaasti kammeta ylös sängystä. Dayana lähti keittiön puolelle keittämään kahvia, jotta Janne saisi pukeutua rauhassa. ”Moro!” Kuului lopulta ovelta ja Janne lähti. Dayana huokaisi helpotuksesta.
Dayana vietti krapulapäivää maaten sohvalla herkkujen ympäröimänä katsoen elokuvia. Hän söi vuorotellen suolaista ja makeaa. Hän yritti keskittyä katsomaansa elokuvaan, mutta hänen mielensä harhaili. Se harhaili haavemaailmassa, eroottisissa fantasioissa. Miksi seksi oli niin hyvää siellä muttei tosielämässä? Hän sulki silmänsä ja antoi lämpimän virran viedä...
Mies makaa hänen takanaan sohvalla ja suutelee Dayanan kaulaa. Miehen kädet hyväilevät rintoja ja lantionkaarta. Polttava himo kuumottaa Dayanan sisällä. Mies osaa koskettaa häntä oikein, aivan kuin lukien Dayanan ajatukset ja toiveet. Hän pitkittää kiusallisesti Dayanan nautintoa. Hän koskettelee Dayanaa kaikkialta muualta, kuin sieltä missä hän eniten kosketusta kaipaisi. Odotus vain lisää nautintoa ja juuri kun Dayanan olo on käymässä sietämättömäksi, hän sujauttaa kätensä tämän jalkoväliin. Hän hyväilee kevyesti alushousujen päältä ja jokainen hänen kosketuksensa lähettää sähköiskuja pitkin Dayanan kehoa. Dayanan silmät kostuvat nautinnosta. Lopulta mies löytäää tiensä alushousujen alle ja Dayanan sisään. Hän saa Dayanan laukeamaan kerta toisensa jälkeen, kunnes Dayanan sydän hakkaa niin villisti ettei hän enää kestä. Lopulta mies häviää ja uni päättyy.
Dayana makaa sohvalla sydän takoen. Hän on edelleen unen ja valveen rajamailla. Veri humisee hänen korvissaan. Hän tahtoo nousta ylös, mutta häntä väsyttää. Väsyttää niin...
Klo 0:00 ja edessä liskojen yö. Dayana oli jo varautunut kääntyilemään koko yön hikisenä lakanoissaan saamatta silmällistäkään lepoa. Se oli Dayanalle jo tuttu tunne, eikä vain krapulassa vaan muutenkin. Monena yönä hän oli nähnyt villejä unia unelmiensa rakastajasta ja herännyt aamulla väsyneenä, kuoleman väsyneenä.
Tulisiko hän tänä yönä?
Klo 04:00 Dayana herää unettomasta unesta. Hänen suutaan kuivaa ja hän käy keittiössä juomassa vettä. Hän menee takaisin sänkyyn ja makaa pimeydessä kattoa tuijottaen. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Kyyneleet tulvivat väkisin hänen silmiinsä ja hänen kurkkuaan kuristaa. Hän vihasi näitä valvottuja aamuyön tunteja. Hän tunsi olevansa ainut hereillä oleva ihminen nukkuvassa maailmassa, hän tunsi olevansa yksin, täydellisen yksin...
Päivät olivat helppoja. Päivisin hän ei ajatellut juurikaan yksinäisyyttään. Hän piti huolen siitä, että päivisin hänellä ei ollut aikaa ajatella. Hän täytti elämänsä työllä paikallisessa vanhustentalossa, ystävillä ja harrastuksilla. Viikonloput hän juhli Mintun kanssa. Ei häntä monesti edes kiinnostanut lähteä meluisaan baariin juomaan päätänsä kipeäksi ja kukkaroa tyhjäksi. Hän vaan ei tiennyt mitä muutakaan tekisi. Hän ei voinut kuvitellakaan jäävänsä yksin kotiin. Hän etsi ja kaipasi rakkautta, joka viikonloppu hän toivoi löytävänsä ”sen oikean”. Miehen joka veisi häneltä jalat alta, ja joka saisi hänet tuntemaan samoin kuin mies, jota hän näki unissa. Joka viikonloppu hän joutui kuitenkin pettymään.
Dayana makaa sängyllä ja katselee edessään seisovaa alastonta miestä. Mies on pitkä, hoikka ja sutjakan lihaksikas. Hänen tummat pitkät ja paksut hiuksensa laskeutuvat hänen olkapäilleen. Miehen silmissä on vangitseva katse ja hänen suupielensä ovat kääntyneet hymyyn. Hänen hymyssään on jotain paholaismaista. Mies astuu lähemmäs ja Dayanan silmät lukittuvat miehen silmiin. Vihertävän siniset kirkkaat silmät...Muu maailma katoaa ympäriltä...Nuo silmät, nuo tutut silmät...
Dayana makaa sängyllään sydän villisti takoen. Hänen kehonsa on voimaton ja hänen mielensä on tyhjä. Hän tuntee olevansa tyhjä kuiviin imetty kuori, mutta mies ei anna hänelle lepoa. Hän tulee uudestaan.
Mies on jälleen Dayanan luona. Hän makaa Dayanan päällä ja hänen kasvonsa ovat Dayanan kasvojen yllä. Miehen vartalo tuntuu kuumalta ja hikiseltä. Hän katsoo Dayanaa syvälle silmiin ja pyyhkäisee hiustukon pois Dayanan kasvoilta. Hän painaa kauniit täyteläiset huulensa Dayanan huulille ja suutelee tätä villisti. Suudelma on räjäyttää Dayanan tajunnan. Hän leikittelee, näykkii ja imee. Hänen suudelmansa laskeutuvat kaulalle ja siitä rinnoille. Hän suutelee niitä vuorotellen hellästi ja rajusti. Dayana hautaa kätensä miehen hiuksiin. Mies imee Dayanan nännejä ja työntää sormensa tämän sisään. Hän liikuttaa sormiansa suunsa tahdissa. Dayana huutaa nautinnosta.
Mies pitää yhä sormensa sisällä ja laskeutuu samalla nuolemaan Dayanaa.
Dayanan koko keho värisee, hiki pisarat valuvat hänen ihollaan, kyyneleet nousevat silmiin ja sydän hakkaa haljetakseen. Hänestä tuntuu ettei hän kestä enää, mutta hän tietää, että mies ei ole vielä lopettanut. Hän ei lopettaisi ennen kuin aamu valkenee. Mies työntyy Dayanan sisään ja alkaa naida tätä rytmikkäästi...rytmikkääästi ja taidokaasti. Miehen penis on kooltaan ja muodoltaan kuin tehty Dayanaa varten. Se täyttää hänet kokonaan ja stimuloi juuri oikeita hermopisteitä jokaisella liikkeellä. Dayana saa räjähdysmäisiä orgasmeja kerta kerran jälkeen, hän saa kunnes anoo armoa...
Dayanasta tuntui, kuin hän heräisi joka aamu aina vain väsyneempänä. Hän oli väsynyt ja ärtyisä koko päivän. Hänen keskittymiskykynsä ja kiinnostus harrastuksia kohtaan väheni päivä päivältä. Hän tunsi olevansa automaatiolla toimiva robotti, joka oli ohjelmoitu toimittamaan päivän askareet. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi oman itsensä varjo, joka vain seurasi vierestä hänen elämäänsä. Työ, ystävät ja harrastukset eivät enää antaneet hänelle nautintoa. Hän nautti enää vain siitä, kun hän sai olla uniensa miehen kanssa. Hän ei tarvinnut enää mitään muuta.
”Miten niin et lähde tänään ulos? Tänään on ne vaahtobileet!” Mintun ääni mesoaa puhelimessa. ”En mä jaksa lähteä. Eikä mulla ole rahaakaan.” ”Mutta me ollaan sovittu! Et sä voi tehdä mulle ohareita nyt. Hei oikeesti, Sara ja Susannakaan ei pääse kun niillä on ne hemmetin sukujuhlat.” ”No, kai sulla nyt on joku jota voit pyytä?” ”No, ei ole!” ”Mee jonkun jätkän kanssa.” ”No, en todellakaan!” ”Hm, mä nyt joka tapauksessa jään tänään kotiin. Mä olen perseaukinen ja mulla sattuu pää. Mä meinaan nyt nukkua univelat pois. Sori” Dayana sanoo ja sulkee puhelun ennen kuin minttu ehtii esittää vastalauseita. Hän tuntee pienen piston omatunnossaan tehdessään Mintulle oharit, mutta hän ei aio välittää. Hän kääntää musiikin täysille ja kaataa itselleen lasin punaviiniä. Hän tahtoo vain maata kynttilänvalossa, kuunnella musiikkia, sulkea silmänsä ja unelmoida...
Dayana makaa sohvalla rakkaansa sylissä siemaillen punaviiniä. Mies silittää Dayanan hiuksia ja lukee tälle rakkausrunoja. Kauniita ja traagisia runoja, jotka kuulostavat todella vanhoilta.
Dayana tuntee miehen sydämen sykkeen kehoansa vasten ja hänet täyttää riuduttava rakkauden tunne. Hän ei voi saada tarpeekseen tästä miehestä, hän tahtoisi päästä miehen ihon alle, koskettaa tämän sielua ja virrata hänen sisällään kuin veri, jota miehen sydän pumppaa. Hänestä tuntuu kuin mies olisi jo tehnyt kaiken tämän hänelle. Hänestä tuntuu kuin mies virtaisi hänen sisällään, hänen veressään, täyttäen hänestä jokaisen kolkan...Ja hän tahtoo pitää miehen sisällään ikuisesti.
Ovikellon ääni saa Dayanan heräämään unelmistaan. Sen julma renkutus saa miehen katoamaan ja lämmin hyvän olon tunne poistuu Dayanan sisältä jättäen tilalle kylmyyden. Daynana nousee hiljaa ylös ja hiipi ovelle. ”Kuka hitto siellä voi olla?” hän kiroaa mielessään. Hän katsoo ovisilmästä ja näkee Mintun seisovan käytävässä valkkari pullo kädessään. ”Voi perkele, mitä se nyt täällä tekee?!” Dayana tuskailee mielessään ja käy sisäistää kamppailua siitä, että avaako hän oven. Ovikello soi uudestaan ja vaativammin. ”Dayana mä tiedän, että sä olet siellä! Mikset sä avaa?” Mintun ääni kuuluu oven takaa. Dayana huokaisee syvään ja avaa oven. ”Sori, mä olin päikkäreillä” ”Ai” Minttu tokaisee ja astuu pyytämättä sisään. Dayana vain katsoo häntä hämmentyneenä. Minttu kävelee suoraan olohuoneseen ja kääntää hiljaa soineen musiikin täysille. ”Mitä ihmettä sä oikein kuuntelet?” Minttu naurahtaa kuullessaan My Dying Briden Aaronin tunteellista tulkintaa. ”En mitään” Dayana sanoo happamasti ja vaihtaa musiikin Mintulle sopivammaksi. ”Parempi!” Minttu huudahtaa keittiöstä, jossa hän on hakemassa viinilaseja. Dayana istuu sohvalle huokaisten. Minttu istuu Dayanan viereen ja kaataa heille lasilliset. ”Vaivaako sua jokin?” Minttu kysyy. ”Ei, kuin niin?” ”En mä tiedä.. sä vaikutat jotenkin oudolta” ”No, mähän heräsin just päikkäreiltä” Dayana puolustautuu. ”Ei, vaan mä tarkoitan sitä, että sä olet ollut outo jo jonkin aikaa” ”Miten niin?” Dayana naurahtaa hermostuneesti. ”No, musta tuntuu, että sä välttelet mua ja sä tunnut jotenkin etäiseltä” ”Jaa” Dayana vastaa, sillä hän ei osaa sanoa muutakaan. ”Onko sulla joku mies? Joku salasuhde?” Minttu heittää puolitosissaan. ”No ei!” ”Ootko nyt ihan varma? Kumminki tapailet jotain ukkomiestä” Minttu sanoo lyöden asian leikiksi.
”No, olen kyllä ihan varma” Dayana sanoo ja hymyilee jo itsekin. ”Hyvä! Sitten lähdetään baariin etsimään sulle mies! Pistä itsesi kuntoon, niiin mennään” Minttu määrää ja kaataa itselleen toista lasillista. ”Mikäs siinä kun ilta on jo pilalla” Dayana ajattelee synkästi ja lähtee vaihtamaan vaatteita.
Dayana istui jälleen baarissa ja katseli humalaisilla silmillä sumuista tanssilattiaa. Minttu flirttaili baaritiskillä jonkun jätkän kanssa. Dayana ei tahtonut olla siellä, hän tahtoi lähteä kotiin. Häntä ahdistavat muut ihmiset ja lujaa soiva huono musiikki. Hän joi lisää, vaikka oli jo todella humalassa. Ympäristö alkoi menettää merkityksensä ja se tuntui haihtuvan pois. Hänestä tuntui aivan kuin joku tai jokin vetäisi häntä irti nykyhetkestä ja todellisuudesta. ”Se on hän..hän kutsuu minua..hän kaipaa minua” ajatus sai vallan Dayanan humalaisissa aivoissa. Minttu oli tullut istumaan hänen viereensä ja puhui hänelle, mutta hän ei pystynyt enää keskittymään. Hän ei edes kuullut koko Minttua. Hän tahtoi vain kotiin rakkaansa luo.
Dayanan ”uni-prinssi” valtasi yhä enemmän tämän ajatuksia ja elämää. Dayana ei enää itkenyt yksinäisyyttään, eikä kaivannut elämäänsä toista miestä. Kuinka hän edes olisi voinut rakastaa toista miestä!? Toisinaan Dayanasta tuntui, että hän leijaili seitsemännessä taivaassa ja toisinaan hän paloi helvetissä, jossa polttivat intohimon liekit. Hän tiesi, ettei hän voisi kertoa tästä rakkaudesta kenelleekkään, ei edes Mintulle. Ei kukaan ymmärtäisi kuitenkaan. Dayana koki olevansa etuoikeutetussa asemassa, sillä hän ymmärsi. Tämä kaikki oli hänelle totisinta totta, eikä kukaan voisi ottaa sitä häneltä pois.
Dayanan voihke kaikuu hänen kaksiossaan, hänen rakastellessa taas salaisen rakastajansa kanssa. Mies saa koko hänen kehonsa ja tajuntansa räjähtämään kerta toisensa jälkeen. Hänestä tuntuu, kuin hän hajoaisi pieniksi atomeiksi, jotka leviävät kaikkialle huoneilmaan. Hän näkee oman itsensä värikkäinä ilmassa leijuvissa hiukkasissa. Hän tuntee voimiensa uupuvan. Mies hengittää häntä sisäänsä.
Aamu koittaa ja mies on poissa. Ainut mitä hänestä on jäänyt jäljelle, on sumea muistikuva hänen kasvoistaan Dayanan aivoissa. Dayanan olo on tyhjä. Häntä väsyttää, eikä hänellä ole pienintäkään halua nousta sängystä. Hänestä tuntuu, kuin hänen sisällään olisi ontto tyhjiö. Hän sulkee silmänsä ja jää sänkyyn makaamaan. Miksi nousta ylös, sillä pian siellä on kaikki mitä hän tarvitsee. ”Tule jo takaisin rakas...”
Dayana tarkkailee miehen kasvoja. Ne ovat henkeäsalpaavan kauniit, hän ei ole ennen nähnyt niitä niin selvästi. Nyt hän näkee ne täysin kirkkaana ja todellisena. Tummat lievästi kihartuvat hiukset, kirkkaat sinisen vihreät silmät...toisinaan ne näyttävät enemmän sinisiltä ja toisinaan vihreiltä, veistoksellisen kauniit kasvonpiirteet, täyteläiset huulet ja sievä nenä. Dayana sivelee kädellään miehen kasvoja. ”Kuka sä olet? Mikä sun nimi on?” Dayana uskaltautuu viimein kysymään. ”Mikä tahtoisit sen olevan?” mies vastaa syvällä ja pehmeällä äänellä. ”Daniel” Dayana kuulee oman äänensä sanovan. ”Sitten minä olen Daniel. Tiesit vastauksen jo sisimmässäsi,eikö niin?” mies sanoo ja hyväilee Dayanan kasvoja. ”Miten mä voin tuntea sut...mä en tiedä, mutta musta tuntuu että tunnen” Mies hymyili. ”Oletko sä valinnut mut vai mä sut?” ”Sä kutsuit mua, sä halusit että mä tulen...” mies vastasi ja suuteli Dayanaa. ”Tulet mistä? Oletko sä olemassa vai olenko mä keksinyt sut?” ”Tunnunko mä todelliselta?” mies sanoo ja työntyy Dayanan sisään. ”Tunnut....” Dayana huokaisee.
He olivat nyt yhdessä yöt ja päivät. Dayana ei halunnut viettää enää sekuntiakaan ilman Danielia. Dayana ei mennyt töihin, ei harrastuksiin eikä tavannut ystäviään. Hän ei tarvinnut enää mitään eikä ketään, paitsi Danielia. He olivat sulautuneet toisiinsa ja he olivat yksi kokonainen ihminen. Dayana ei tiennyt Danielista juuri mitään, mutta se ei haitannut häntä. Hän uskoi silti tuntevansa Danielin. Daniel ei kertonut itsestään mitään, mutta hän puhui paljon rakkaudesta ja Danielin rakkaudenvuodatukset olivat hunajaa Dayanan raastetulle itsetunnolle.
”Mä rakastan sua” Dayana kuiskasi miehen korvaan. ”Sun rakkautesi on ainut armo, jota sieluni saa osaksensa. Sun rakkautes armoo polttaa..” Daniel jätti lauseensa kesken. ”Ja mä rakastan sua niin että sattuu...” Dayana jatkoi. Daniel katsoi häntä lämpimästi ja sanoi: ”Tämän lähemmäksi taivasta mä en ikinä pääse.” ”Se että me ollaan yhdessä on taivas” Dayana vastasi. ”Sä et tiedä mistä sä puhut” Daniel sanoi ja nousi istumaan. ”Mitä nyt? Sanoinko mä jotakin väärin?” Dayana kysyi huolestuneena. ”Et...Uskotko sä taivaaseen tai helvettiin?” ”En mä tiedä...ehkä mä ajattelen, että taivas ja helvetti on täällä maanpäällä” ”Mutta jos olisi olemassa kuoleman jälkeinen taivas ja helvetti, jossa joutuisi olemaan ikuisesti, kestäisitkö joutua eroon rakkaistasi? Jos sä menisit taivaaseen ja toiset helvettiin, tai toisinpäin” ”Sä kyselet outoja, mutta kai mun on pakko vastata, että rakkaista eroon joutuminen olisi helvetti...ainakin jos mä joutuisin eroon susta” ”Tarkoitatko sä sitä oikeasti? Tulisitko sä mun perässä helvettiin?” ”Tulisin” Dayana vastasi empimättä. Daniel käänsi katseensa pois, jottei Dayana näkisi hänen verisiä kyyneleitään.
Daniel oli aiemminkin maannut ihmisen tytärten kanssa, sillä hän piti heitä kauniina. Hän oli maannut heidän kanssaan, käyttänyt hyväksi heidän inhimillistä elinvoimaansa ja sitten hylännyt nämä. Hän ei ollut koskaan rakastanut heitä. Hän ei edes tiennyt pystyisikö hän vielä rakastamaan, mutta nyt hänestä tuntui siltä. Hänestä tuntui, että hän rakasti Dayanaa. Ensimmäistä kertaa tuhansiin vuosiin hän tunsi katumusta ja inhimillistä heikkoutta. Hän oli tuntenut vihaa, surua, epätoivoa ja kaipuuta takaisin valoon, mutta ei koskaan katumusta. Hän katui, että oli rakastunut ihmiseen, sillä ihminen tulisi kuolemaan. Ihminen kuolisi ja...minne hän menisi? Pystyisikö Daniel viemään hänet helvettiin? Hän tiesi ettei ihminen voisi elää siellä, ei ihminen kuulu sinne. Pystyisikö hän sitten antamaan Dayanan kuoleman erottaa heidät? Ei ja ei.
Daniel tarvitsi aikaa miettiä asiaa ja hän jätti Dayanan muutamaksi päiväksi yksin. Hän tapasi kaltaisiaan ja lankeamattomia. Hän kertoi kaltaisilleen tilanteestaan, mutta heistä kukaan ei ollut kokenut vastaavaa. He väittivät etteivät he voi rakastaa, saatikka sitten rakastaa ihmistä! Ihmistä, joka oli korotettu heidän yläpuolelleen ja jolle oli annettu heiltä evätty lahja. Ihminen ei ansainnut sitä eikä ihminen ansainnut rakkautta. Danielin kaltaiset olivat sitä mieltä, että ihminen kuului helvettiin, jossa hänet asetettaisiin heidän alapuolelleen. Niinhän sen olisi pitänyt alusta asti olla!
Lankeamattomat olivat eri mieltä. Heidän mielestään ihminen ei kuulunut helvettiin ja Danielin pitäisi unohtaa ihminen. Daniel tiesi ettei hän voisi enää koskaan kuulua lankeamattomien joukkoon, mutta yllättäen hän ei enää halunnut olla tekemisissä kaltaistensa kanssa.
Hän palasi Dayanan luo maahan.
”Missä sä olet ollut? Mun on ollut ikävä sua. Mä luulin,että sä olet hylännyt mut.”
”En ole hylännyt sua, vaikka ehkä mun pitäisi.” Pakokauhu kouristi Dayanan sydäntä. ”Miten niin? Mitä sä tarkoitat?” ”Dayana, sä et tunne mua. Sä et tiedä kuka mä olen. Sä et edes tiedä olenko mä todellinen vai oletko sä keksinyt mut, mutta mä voi kertoa että olen todellinen. Olen yhtä todellinen kuin sinäkin” ”Tiedän, sillä jos olisin keksinyt sut, niin hallitsisin sua...ja silloin sä et ikinä jättäisi mua” ”Dayana, mun on pakko kertoa sulle jotakin. En tiedä miten tulet reagoimaan, mutta en voi enää salata sitä sulta.” ”Sä voit kertoa mulle mitä vaan.” ”Okei, no oletko koskaan miettinyt kuka tai mikä mä olen?” ”Ei sillä ole mulle väliä.” ”Eikö?” ”Ei, mutta kerro sitten...kuka sä olet Daniel? Miä sun nimi on oikeasti?” ”Kuka mä olen...en aina itsekkään tiedä..en enää. Siitä on kauan aikaa kun mulla on ollut nimi.” ”Mitä ihmettä sä tarkoitat? Miten kauan aikaa? Kuinka vanha sä sitten olet ja miksi ihmeessä sulla ei muka ole enää nimeä?” ”En ole jaksanut laskea vuosia enää pitkään aikaan, mutta voin kertoa, että olen ollut olemassa aina. Maailman aamuhämärästä lähtien, mutta silloin olin erillainen.En ollut tämän maailman asukas.” ”En ymmärrä...väitätkö sä, että sä olet joku Lucifer tai jotain?” ”Lucifer? No en nyt sentään, mutta yksi langenneista.” ”Siis langennut enkeli?” ”Ymmärrän kyllä jos et usko mua, mutta kyllä langennut enkeli.” ”Eli oletko sä joku demoni?” ”Kai mua voisi sellaiseksikin kutsua. Hermiel oli mun nimi silloin kun asuin Eedenissä. Elämä siellä oli ihanaa kunnes ihminen saapui ja sota syttyi.” ”Mikä sota?” ”Sota valtaistuimesta. Kaikki alkoi ihmisestä ja siitä, kun Eedenin valtias esitteli meille ihmisen ja käski kumartamaan häntä. Osa kumarsi, mutta Lucifer ei suostunut, sillä ihminen oli luotu vasta meidän jälkeemme ja ihminen on heikompi. Valtias kuitenkin suosi ihmistä, sillä hän oli tehnyt ihmisen omaksi kuvakseen. Lucifer suuttui tästä ja tahtoi kaapata valtaistuimen. Hän tahtoi uudeksi Eedenin valtiaaksi ja osa meistä, myös minä, taistelimme hänen puolellaan. Me kuitenkin hävisimme sodan ja meidät ajettiin alas Eedenistä. Samalla menetimme nimemme. Emme olleet enää mitään. Vaelsimme tyhjässä avaruudessa monia vuosia, kunnes päätimme tulla maahan. Emme kuitenkaan voineet olla maassa kuin pieniä aikoja kerrallan ja meidän oli aina palattava vaeltamaan autioissa avaruuksissa. Tätä jatkui useita vuosia, kunnes ymmärsimme ihmisten olevan avain tähän maailmaan. Meidän tarvitsi vain löytää ihminen, joka toivotti meidät tervetulleeksi ja pystyimme hänen kauttaan jäämään. Ymmärsimme myös, että täällä me voisimme hallita ihmistä ja ihminen olisi meidän alapuolellamme.”
”Olenko mä sulle sellainen ihminen?” ”Kyllä. Sä päästit mut luoksesi ja sä tarvitsit mua, niin kuin mäkin sua. Et ole ensimmäinen, mulla on ollut useita ihmisrakastajia, mutta kukaan ei ole koskaan merkinnyt mulle mitään...mutta sä merkitset, kai sä uskot mua?” ”En tiedä...en mä tiedä mitä ajatella. Tämä kaikki kuulostaa niin uskomattomalta! ” ”Ymmärrän.” ”Sä sanoit, että te haluatte hallita ihmisiä ja että te vihaatte ihmisiä, vai käsitinkö väärin? Miksi sä menit siihen sotaan mukaan?” ”Emme me kaikki ole samanlaisia. Osa vihaa ihmisiä enemmän ja osa vähemmän. Minä vihaan joitakin ihmisiä, sillä seurattuani ihmiskuntaa vuosituhansien ajan, olen huomannut että te olette melkein pahempia kuin me. Te kohtelette toisianne ja tätä maailmaa todella huonosti. Teitäkin on kuitenkin monenlaisia, eivätkä kaikki ole pahoja. Sä et ole paha, Dayana, en mä vihaa sua. Mä välitän susta. Mä tarvitsen sua ihan yhtä paljon, kuin säkin mua. Enkä mä halua hallita suo. Mä haluan, että sä olet mun kanssa omasta vapaasta tahdosta.” Dayana ei tiennyt mitä sanoa. ”Haluatko sä vielä mut?” ”En tiedä...tai siis joo..haluan, mutta mun on niin vaikea uskoa tätä. Mä luulin kaikkia niitä tarinoita vaan saduksi.” ”Niin moni muukin ihminen luulee” ”No, mä yritän uskoa sua. Ei kai sulla olisi mitään syytä valehdella mulle ja sun tarinasi on liian uskomaton ollakseen keksitty.” Dayana istui alas ja huokaisi syvään. ”Miksi mä kutsun sua? Danieliksi vai Hermieliksi?” ”Danieliksi. En ole enää Hermiel.” ”Miksikä ne muut naiset kutsui sua ja onko sulla vielä muita naisia?” ”He saivat itse päättää, niin kuin säkin. Sä olet ainut tällä hetkellä.” ”Kuinka monta sulla on ollut?” ”Mulla on ollut noin tuhat ihmisrakastajatarta. Se kuulostaa varmasti susta hurjalta, mutta muista, että mä olen elänyt kauan.” ”Muistatko sä vielä ne kaikki?” ”En, muistan vain osan. Muistan ne, joista pidin eniten. En mä niitä kuitenkaan rakastanut, niin kuin jo kerroin.” ”Rakastatko sä mua?” ”En tiedä. En tiedä osaanko enää rakastaa, mutta tahdon osata.” ”Okei, no ainakin sä olet rehellinen.” ”Ja nyt mä haluan, että sä olet rehellinen mulle. Oletko sä valmis luopumaan tavallisesta elämästä mun takia? Mä en usko, että olet, joten mulle on ok, jos sä haluat hankkia aviomiehen ja lapsia. Mä voin silti käydä tapaamassa sua.” ”Mä en halua muita!” Dayana parkaisee ja syöksyy Danielin syleilyyn.
Daniel ei ollut edelleenkään varma siitä, että pystyikö hän rakastamaan. Hän ei ollut varma oliko hänellä enää omatuntoa, mutta jokin ei tuntunut oikealta. Hän tiesi koituvansa Dayanan tuhoksi. Hän ei ollut kertonut Dayanalle koko totuutta. Hän ei ollut kertonut, että kaikki hänen ihmisrakastajansa kuolivat nuorena. He kuolivat, sillä Daniel kulutti heidät loppuun. Hän imi tahtomattaankin ihmisestä elinvoimaa. Hän sai heidät tuntemaan sellaista kiihkoa, rakkautta ja kaipuuta, että kynttilän tavoin he paloivat loppuun. Heidän elämänlankansa katkesi kesken. Osalla oli ollut aviomies ja lapsia. Daniel kävi mielessään läpi niin monta naista kuin muisti. Hän pääsi kuuteensataan asti. Osa oli väkisinkin unohtunut. Hän tulisi kuitenkin vielä näkemään kaikki nämä naiset, sillä he olivat kuollessaan Danielin omia. He tulisivat viettämään ikuisuutensa Danielin kanssa, mutta siitä ikuisuudesta ei tulisi kaunis.
Daniel katsoi itseään peilistä. Hän katsoi kasvoja, jotka oli valinnut Dayanaa varten. Ne olivat kauniit, mutta ne eivät olleet hänen omansa. Hän ei tahtonut näyttää Dayanalle omia kasvojaan, sillä ne olivat rujot. Ne olivat hirviön kasvot. Oliko hän hirviö? Hän ei tiennyt vastausta. Hän tiesi kuitenkin, että kauniista naamarista huolimatta, hirviön kasvot olivat yhä läsnä. Ne olivat naamarin alla, eikä hän koskaan voisi peittää niitä itseltään. Hän oli tahtomattaankin hirviö.
Lentäessään avaruudessa hän ei pitänyt naamaria, sillä siellä hän pystyi näyttämään todelliset kasvonsa. Helvetissä ei kukaan pystynyt pitämään naamaria, vaan siellä jokainen joutui paljastamaan todelliset hirviön kasvonsa; niin ihmiset kuin demonitkin.
Naamari alkoi tuntua raskaalta Danielin kasvoilla. Hän riisui sen . Hän lähti kohti aikaa ja paikkaa, jossa hänen ei tarvinnut piiloutua. Kohti paikkaa, jossa hän sai olla oma hirviönkasvoinen itsensä. Hän lensi autioon avaruuteen kaltaistensa joukkoon ja päätti ettei hän tulisi maahan vähään aikaan. Hän vaelsi pimeässä avaruudessa, vapaana mutta sidottuna ja siellä hän tulisi vaeltamaan kunnes oli aika palata rikinkatkuiseen kotiin, tuhannen rakastajattaren syliin, ilman naamioita.
Dayana ei enää koskaan nähnyt rakastajaansa. Hän odotti yö toisensa jälkeen, kunnes toivo alkoi hiipua pois. Hän tiesi ettei hän tulisi näkemään Danielia enää koskaan. Danielin kasvot säilyivät hänen mielessään kirkkaana joitakin vuosia, mutta alkoivat lopulta haalistua pois.
Kuitenkin öinä, joina Dayana seisoi ikkunan edessä katsellen pimeää taivasta, jossa hohtivat miljoonat pienet valot, hän saattoi nähdä Danielin kasvot. Ne kasvot heijastuivat avaruudesta hänen ikkunalasiansa vasten, mutta ne kasvot olivat hirviön kasvot.
Disco valot välkähtelivät Dayanan silmissä tämän hoiperrellessa baaritiskin suuntaan. ”Anteeksi” hän toisteli pujotellessaan juhlakansan joukossa. ”Valkovenäläinen” Dayana huikkasi baarimikolle päästyään viimein baaritiskille. ”7 euroa” baarimikko huusi metelin lävitse. ”Pidä loput” Dayana sanoi ojentaessaan kymmenen euron setelin.
Hän otti juomansa tiskiltä ja lähti kävelemään kohti seurueensa pöytää. Camilla ja Minerva istuivat pöydässä ja kommunikoivat keskenään huutaen musiikin päälle ja arvaillen toistensa sanoja. Sara ja Susanna olivat tanssilattialla ja heidän ympärillään pyöri kaksi keskenkasvuista poikalasta lökäpöksyissään.
Dayna imi valkovenäläistään pillin kautta ja katseli tanssilattialle. Hän katseli miehiä (tai poikia), jotka rytmitajuttomasti huojuivat ympäriinsä. Dayana tunsi vastenmielisyyttä heitä kohtaan. Hän tunsi vastenmielisyyttä, mutta silti hän tahtoi miesten huomaavan hänet ja hän tahtoi miesten haluavan häntä. Vaikka hän tunsi vastenmielisyyttä miehiä kohtaan, hän tiesi taas lähtevänsä jonkun mukaan; jonkun, kenen tahansa. Ei sillä ollut merkitystä kenen kanssa, sillä ei se kuitenkaan merkinnyt hänelle mitään. Hän janosi vain kokemuksia, hän tahtoi tuntea olevansa haluttu.
Hän muisti vielä liian hyvin vuodet rumana ankanpoikasena. Hän muisti yläaste vuodet, hän muisti miltä tuntui, kun kukaan ei halunnut häntä .Hän muisti miltä tuntui olla ujo ja hiljainen silmälasipäinen hiirulainen. Kahdeksannella luokalla asiat muuttuivat hieman paremmiksi, sillä hän ystävystyi Minervan kanssa. Minerva oli muuttanut lukuvuoden alussa toiselta paikkakunnalta ja hän alkoi hieroa tuttavuutta Dayanan kanssa. Minerva oli näkyvä ja värikäs persoona. Hänellä oli kirkkaan punaiset pitkät hiukset ja hän käytti voimakasta silmämeikkiä. Minervasta tuli pian kaikkien koulun poikien päiväuni, sillä hän oli kovin rintava ja käytti paljastavia tiukkoja paitoja. Minerva oli suosittu ja rohkea, kaikkea sitä mitä Dayana tahtoi olla. Dayana ihaili Minervaa ja koki tämän ystävyyden olevan unelmiensa täyttymys. Toisinaan hän kuitenkin ihmetteli, mitä Minerva näki hänessä, sillä hän olisi saanut ystäväkseen kenet vain. Minerva, tai kavereiden kesken Minttu, taas piti Dayanan aidosta luonteesta. Lisäksi häntä viehätti se, että Dayana oli syntynyt Lontoossa ja asunut siellä yläasteen alkuun asti.
Mintun ystävyys sai Dayanan tulemaan enemmän esiin kuorestaan. Hän alkoi käydä diskoissa ja kaupungilla. Hän joi siideriä ja poltti mentholi-tupakkaa. Hän hankki piilolasit, alkoi meikata ja pukeutua paremmin. Siitä huolimatta hän jäi aina seinäruusuksi. Minttu sai kaiken huomion pojilta, eikä kukaan ollut koskaan kiinnostunut Dayanasta. Jokaisen siiderinhuuruisen illan jälkeen hän kömpi pettyneenä sänkyynsä ja katsoi seinällään olevaa julistetta. Julisteessa komeili hänen unelmiensa mies, hänen suosikki yhtyeensä laulaja. Hän katsoi julistetta ja kyyneleet nousivat joka kerta hänen silmiinsä. ”Jälleen vain sinä ja minä...” Dayana kuiskasi ja tunsi sydämensä pakahtuvan halusta rakastaa ja olla rakastettu. Häntä ei oltu koskaan edes suudeltu...
”Hei, lähekkö tanssiin?” kuului humalainen ääni Dayanan korvan äärestä ja hän säpsähti hereille ajatuksistaan. Hänen edessään seisoi vaalea mitäänsanomattoman näköinen nuori mies. ”No mikäs siinä” Dayana sanoi ja joi lasinsa tyhjäksi. Hän nousi ylös ja lähti kohti tanssilattiaa. Mies tarttui häntä kädestä. ”Taas sitä mennään...” hän ajatteli huokaisten.
Dayana makasi selällään ja tuijotti kattoa. Ikkunasta tuleva katulamppujen valo loi kattoon varjoja. Mies, joka esittäytyi Janneksi, rynkytti hänen päällään. Miehen vartalo tuntui hikiseltä ja hänen hengityksensä haisi pistävästi alkoholilta ja tupakalta. He olivat nussineet jo varmaan ainakin tunnin. Sellaisia ne kännipanot yleensä olivat. Ne olivat kömpelöitä, kestivät liian pitkään, eivätkä ne lähes koskaan päättyneet kummankaan tulemiseen.
Janne jaksoi yhä sitkeästi painaa, mutta Dayana alkoi jo kyllästyä. ”Hei, eikö voitaisi jo lopetella? Mun ei paikat enää kestä.” Janne kierähti pois Dayanan päältä ja riisui kondomin puolikovasta vehkeestään. Se heitti sen lattialle. Dayana oli liian väsynyt välittääkseen, joten hän vain käänsi kylkeä ja alkoi nukkumaan. Hän toivoi sydämensä pohjasta, että tyyppi älyäisi lähteä heti aamulla. Mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin ne tyypit, jotka jäivät roikkumaan koko aamupäiväksi.
Jannen kuorsaus häiritsi Dayanan unta. Lisäksi se haisi pahalle. Dayanaa ällötti koko mies. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin häntä ällötti jokainen mies, jota hän oli pannut. Hän ei ollut koskaan nauttinut näistä yhden illan jutuista, eikä hän ollut koskaan seurustellut. Niin, hän oli 19 ja hän ei ollut koskaan seurustellut. Hän ei ollut seurustellut, sillä hän ei ollut löytänyt sellaista miestä, jota hän jaksaisi katsella yhtä iltaa pidempään. Asia painoi Dayanaa, sillä hän olisi halunnut rakastua ja hän olisi halunnut seurustella. Hän ei vain voinut tyytyä vähempään, kuin jalat alta vievään suureen rakkauteen. Hän halusi miehen, joka saisi hänen vatsanpohjansa kihelmöimään ja joka voisi nostaa hänet toisiin sfääreihin. Hän tiesi, että sellainen tunne oli olemassa. Hän tiesi, sillä hän tunsi sen unissaan. Unessa hän oli tuntenut polttavaa himoa ja riuduttavaa rakkautta. Hänen rakkaallaan ei ollut kasvoja, mutta silti Dayana näki hänet. Dayana näki hänen kasvonsa, mutta herätessä ne haihtuivat pois. Ne muuttuivat sumeaksi, mutta silti hän tiesi. Hän tunsi miehen kasvot jossain syvemmällä, syvemmällä sielussaan...ja ne kasvot olivat hänen mielessään hänen vaipuessaan uneen...
Aamulla Dayana heräsi jyskyttävään tunteeseen ohimoillaan ja vatsassa kiertävään pahaan oloon. Hänen suutaan kuivasi. Janne nukkui yhä hänen vierellään. Dayana nousi ylös ja käveli keittiöön. Hän joi lasillisen vettä ja jäi katsomaan ikkunasta ulos. Ulkona paistoi aurinko ja naapuritalojen lapset olivat pihalla leikkimässä. Dayana olisi halunnut olla yhtä vapaa ja huoleton. Pahaolo väänsi yhä hänen vatsassaan. Syöminen auttaisi, mutta ensin hän halusi päästä Jannesta eroon.
”Janne, herätys! Sun täytyy lähtee. Mun porukat on tulossa kylään, ne on ihan just täällä.” Dayana valehteli. Janne alkoi hitaasti kammeta ylös sängystä. Dayana lähti keittiön puolelle keittämään kahvia, jotta Janne saisi pukeutua rauhassa. ”Moro!” Kuului lopulta ovelta ja Janne lähti. Dayana huokaisi helpotuksesta.
Dayana vietti krapulapäivää maaten sohvalla herkkujen ympäröimänä katsoen elokuvia. Hän söi vuorotellen suolaista ja makeaa. Hän yritti keskittyä katsomaansa elokuvaan, mutta hänen mielensä harhaili. Se harhaili haavemaailmassa, eroottisissa fantasioissa. Miksi seksi oli niin hyvää siellä muttei tosielämässä? Hän sulki silmänsä ja antoi lämpimän virran viedä...
Mies makaa hänen takanaan sohvalla ja suutelee Dayanan kaulaa. Miehen kädet hyväilevät rintoja ja lantionkaarta. Polttava himo kuumottaa Dayanan sisällä. Mies osaa koskettaa häntä oikein, aivan kuin lukien Dayanan ajatukset ja toiveet. Hän pitkittää kiusallisesti Dayanan nautintoa. Hän koskettelee Dayanaa kaikkialta muualta, kuin sieltä missä hän eniten kosketusta kaipaisi. Odotus vain lisää nautintoa ja juuri kun Dayanan olo on käymässä sietämättömäksi, hän sujauttaa kätensä tämän jalkoväliin. Hän hyväilee kevyesti alushousujen päältä ja jokainen hänen kosketuksensa lähettää sähköiskuja pitkin Dayanan kehoa. Dayanan silmät kostuvat nautinnosta. Lopulta mies löytäää tiensä alushousujen alle ja Dayanan sisään. Hän saa Dayanan laukeamaan kerta toisensa jälkeen, kunnes Dayanan sydän hakkaa niin villisti ettei hän enää kestä. Lopulta mies häviää ja uni päättyy.
Dayana makaa sohvalla sydän takoen. Hän on edelleen unen ja valveen rajamailla. Veri humisee hänen korvissaan. Hän tahtoo nousta ylös, mutta häntä väsyttää. Väsyttää niin...
Klo 0:00 ja edessä liskojen yö. Dayana oli jo varautunut kääntyilemään koko yön hikisenä lakanoissaan saamatta silmällistäkään lepoa. Se oli Dayanalle jo tuttu tunne, eikä vain krapulassa vaan muutenkin. Monena yönä hän oli nähnyt villejä unia unelmiensa rakastajasta ja herännyt aamulla väsyneenä, kuoleman väsyneenä.
Tulisiko hän tänä yönä?
Klo 04:00 Dayana herää unettomasta unesta. Hänen suutaan kuivaa ja hän käy keittiössä juomassa vettä. Hän menee takaisin sänkyyn ja makaa pimeydessä kattoa tuijottaen. Hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Kyyneleet tulvivat väkisin hänen silmiinsä ja hänen kurkkuaan kuristaa. Hän vihasi näitä valvottuja aamuyön tunteja. Hän tunsi olevansa ainut hereillä oleva ihminen nukkuvassa maailmassa, hän tunsi olevansa yksin, täydellisen yksin...
Päivät olivat helppoja. Päivisin hän ei ajatellut juurikaan yksinäisyyttään. Hän piti huolen siitä, että päivisin hänellä ei ollut aikaa ajatella. Hän täytti elämänsä työllä paikallisessa vanhustentalossa, ystävillä ja harrastuksilla. Viikonloput hän juhli Mintun kanssa. Ei häntä monesti edes kiinnostanut lähteä meluisaan baariin juomaan päätänsä kipeäksi ja kukkaroa tyhjäksi. Hän vaan ei tiennyt mitä muutakaan tekisi. Hän ei voinut kuvitellakaan jäävänsä yksin kotiin. Hän etsi ja kaipasi rakkautta, joka viikonloppu hän toivoi löytävänsä ”sen oikean”. Miehen joka veisi häneltä jalat alta, ja joka saisi hänet tuntemaan samoin kuin mies, jota hän näki unissa. Joka viikonloppu hän joutui kuitenkin pettymään.
Dayana makaa sängyllä ja katselee edessään seisovaa alastonta miestä. Mies on pitkä, hoikka ja sutjakan lihaksikas. Hänen tummat pitkät ja paksut hiuksensa laskeutuvat hänen olkapäilleen. Miehen silmissä on vangitseva katse ja hänen suupielensä ovat kääntyneet hymyyn. Hänen hymyssään on jotain paholaismaista. Mies astuu lähemmäs ja Dayanan silmät lukittuvat miehen silmiin. Vihertävän siniset kirkkaat silmät...Muu maailma katoaa ympäriltä...Nuo silmät, nuo tutut silmät...
Dayana makaa sängyllään sydän villisti takoen. Hänen kehonsa on voimaton ja hänen mielensä on tyhjä. Hän tuntee olevansa tyhjä kuiviin imetty kuori, mutta mies ei anna hänelle lepoa. Hän tulee uudestaan.
Mies on jälleen Dayanan luona. Hän makaa Dayanan päällä ja hänen kasvonsa ovat Dayanan kasvojen yllä. Miehen vartalo tuntuu kuumalta ja hikiseltä. Hän katsoo Dayanaa syvälle silmiin ja pyyhkäisee hiustukon pois Dayanan kasvoilta. Hän painaa kauniit täyteläiset huulensa Dayanan huulille ja suutelee tätä villisti. Suudelma on räjäyttää Dayanan tajunnan. Hän leikittelee, näykkii ja imee. Hänen suudelmansa laskeutuvat kaulalle ja siitä rinnoille. Hän suutelee niitä vuorotellen hellästi ja rajusti. Dayana hautaa kätensä miehen hiuksiin. Mies imee Dayanan nännejä ja työntää sormensa tämän sisään. Hän liikuttaa sormiansa suunsa tahdissa. Dayana huutaa nautinnosta.
Mies pitää yhä sormensa sisällä ja laskeutuu samalla nuolemaan Dayanaa.
Dayanan koko keho värisee, hiki pisarat valuvat hänen ihollaan, kyyneleet nousevat silmiin ja sydän hakkaa haljetakseen. Hänestä tuntuu ettei hän kestä enää, mutta hän tietää, että mies ei ole vielä lopettanut. Hän ei lopettaisi ennen kuin aamu valkenee. Mies työntyy Dayanan sisään ja alkaa naida tätä rytmikkäästi...rytmikkääästi ja taidokaasti. Miehen penis on kooltaan ja muodoltaan kuin tehty Dayanaa varten. Se täyttää hänet kokonaan ja stimuloi juuri oikeita hermopisteitä jokaisella liikkeellä. Dayana saa räjähdysmäisiä orgasmeja kerta kerran jälkeen, hän saa kunnes anoo armoa...
Dayanasta tuntui, kuin hän heräisi joka aamu aina vain väsyneempänä. Hän oli väsynyt ja ärtyisä koko päivän. Hänen keskittymiskykynsä ja kiinnostus harrastuksia kohtaan väheni päivä päivältä. Hän tunsi olevansa automaatiolla toimiva robotti, joka oli ohjelmoitu toimittamaan päivän askareet. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi oman itsensä varjo, joka vain seurasi vierestä hänen elämäänsä. Työ, ystävät ja harrastukset eivät enää antaneet hänelle nautintoa. Hän nautti enää vain siitä, kun hän sai olla uniensa miehen kanssa. Hän ei tarvinnut enää mitään muuta.
”Miten niin et lähde tänään ulos? Tänään on ne vaahtobileet!” Mintun ääni mesoaa puhelimessa. ”En mä jaksa lähteä. Eikä mulla ole rahaakaan.” ”Mutta me ollaan sovittu! Et sä voi tehdä mulle ohareita nyt. Hei oikeesti, Sara ja Susannakaan ei pääse kun niillä on ne hemmetin sukujuhlat.” ”No, kai sulla nyt on joku jota voit pyytä?” ”No, ei ole!” ”Mee jonkun jätkän kanssa.” ”No, en todellakaan!” ”Hm, mä nyt joka tapauksessa jään tänään kotiin. Mä olen perseaukinen ja mulla sattuu pää. Mä meinaan nyt nukkua univelat pois. Sori” Dayana sanoo ja sulkee puhelun ennen kuin minttu ehtii esittää vastalauseita. Hän tuntee pienen piston omatunnossaan tehdessään Mintulle oharit, mutta hän ei aio välittää. Hän kääntää musiikin täysille ja kaataa itselleen lasin punaviiniä. Hän tahtoo vain maata kynttilänvalossa, kuunnella musiikkia, sulkea silmänsä ja unelmoida...
Dayana makaa sohvalla rakkaansa sylissä siemaillen punaviiniä. Mies silittää Dayanan hiuksia ja lukee tälle rakkausrunoja. Kauniita ja traagisia runoja, jotka kuulostavat todella vanhoilta.
Dayana tuntee miehen sydämen sykkeen kehoansa vasten ja hänet täyttää riuduttava rakkauden tunne. Hän ei voi saada tarpeekseen tästä miehestä, hän tahtoisi päästä miehen ihon alle, koskettaa tämän sielua ja virrata hänen sisällään kuin veri, jota miehen sydän pumppaa. Hänestä tuntuu kuin mies olisi jo tehnyt kaiken tämän hänelle. Hänestä tuntuu kuin mies virtaisi hänen sisällään, hänen veressään, täyttäen hänestä jokaisen kolkan...Ja hän tahtoo pitää miehen sisällään ikuisesti.
Ovikellon ääni saa Dayanan heräämään unelmistaan. Sen julma renkutus saa miehen katoamaan ja lämmin hyvän olon tunne poistuu Dayanan sisältä jättäen tilalle kylmyyden. Daynana nousee hiljaa ylös ja hiipi ovelle. ”Kuka hitto siellä voi olla?” hän kiroaa mielessään. Hän katsoo ovisilmästä ja näkee Mintun seisovan käytävässä valkkari pullo kädessään. ”Voi perkele, mitä se nyt täällä tekee?!” Dayana tuskailee mielessään ja käy sisäistää kamppailua siitä, että avaako hän oven. Ovikello soi uudestaan ja vaativammin. ”Dayana mä tiedän, että sä olet siellä! Mikset sä avaa?” Mintun ääni kuuluu oven takaa. Dayana huokaisee syvään ja avaa oven. ”Sori, mä olin päikkäreillä” ”Ai” Minttu tokaisee ja astuu pyytämättä sisään. Dayana vain katsoo häntä hämmentyneenä. Minttu kävelee suoraan olohuoneseen ja kääntää hiljaa soineen musiikin täysille. ”Mitä ihmettä sä oikein kuuntelet?” Minttu naurahtaa kuullessaan My Dying Briden Aaronin tunteellista tulkintaa. ”En mitään” Dayana sanoo happamasti ja vaihtaa musiikin Mintulle sopivammaksi. ”Parempi!” Minttu huudahtaa keittiöstä, jossa hän on hakemassa viinilaseja. Dayana istuu sohvalle huokaisten. Minttu istuu Dayanan viereen ja kaataa heille lasilliset. ”Vaivaako sua jokin?” Minttu kysyy. ”Ei, kuin niin?” ”En mä tiedä.. sä vaikutat jotenkin oudolta” ”No, mähän heräsin just päikkäreiltä” Dayana puolustautuu. ”Ei, vaan mä tarkoitan sitä, että sä olet ollut outo jo jonkin aikaa” ”Miten niin?” Dayana naurahtaa hermostuneesti. ”No, musta tuntuu, että sä välttelet mua ja sä tunnut jotenkin etäiseltä” ”Jaa” Dayana vastaa, sillä hän ei osaa sanoa muutakaan. ”Onko sulla joku mies? Joku salasuhde?” Minttu heittää puolitosissaan. ”No ei!” ”Ootko nyt ihan varma? Kumminki tapailet jotain ukkomiestä” Minttu sanoo lyöden asian leikiksi.
”No, olen kyllä ihan varma” Dayana sanoo ja hymyilee jo itsekin. ”Hyvä! Sitten lähdetään baariin etsimään sulle mies! Pistä itsesi kuntoon, niiin mennään” Minttu määrää ja kaataa itselleen toista lasillista. ”Mikäs siinä kun ilta on jo pilalla” Dayana ajattelee synkästi ja lähtee vaihtamaan vaatteita.
Dayana istui jälleen baarissa ja katseli humalaisilla silmillä sumuista tanssilattiaa. Minttu flirttaili baaritiskillä jonkun jätkän kanssa. Dayana ei tahtonut olla siellä, hän tahtoi lähteä kotiin. Häntä ahdistavat muut ihmiset ja lujaa soiva huono musiikki. Hän joi lisää, vaikka oli jo todella humalassa. Ympäristö alkoi menettää merkityksensä ja se tuntui haihtuvan pois. Hänestä tuntui aivan kuin joku tai jokin vetäisi häntä irti nykyhetkestä ja todellisuudesta. ”Se on hän..hän kutsuu minua..hän kaipaa minua” ajatus sai vallan Dayanan humalaisissa aivoissa. Minttu oli tullut istumaan hänen viereensä ja puhui hänelle, mutta hän ei pystynyt enää keskittymään. Hän ei edes kuullut koko Minttua. Hän tahtoi vain kotiin rakkaansa luo.
Dayanan ”uni-prinssi” valtasi yhä enemmän tämän ajatuksia ja elämää. Dayana ei enää itkenyt yksinäisyyttään, eikä kaivannut elämäänsä toista miestä. Kuinka hän edes olisi voinut rakastaa toista miestä!? Toisinaan Dayanasta tuntui, että hän leijaili seitsemännessä taivaassa ja toisinaan hän paloi helvetissä, jossa polttivat intohimon liekit. Hän tiesi, ettei hän voisi kertoa tästä rakkaudesta kenelleekkään, ei edes Mintulle. Ei kukaan ymmärtäisi kuitenkaan. Dayana koki olevansa etuoikeutetussa asemassa, sillä hän ymmärsi. Tämä kaikki oli hänelle totisinta totta, eikä kukaan voisi ottaa sitä häneltä pois.
Dayanan voihke kaikuu hänen kaksiossaan, hänen rakastellessa taas salaisen rakastajansa kanssa. Mies saa koko hänen kehonsa ja tajuntansa räjähtämään kerta toisensa jälkeen. Hänestä tuntuu, kuin hän hajoaisi pieniksi atomeiksi, jotka leviävät kaikkialle huoneilmaan. Hän näkee oman itsensä värikkäinä ilmassa leijuvissa hiukkasissa. Hän tuntee voimiensa uupuvan. Mies hengittää häntä sisäänsä.
Aamu koittaa ja mies on poissa. Ainut mitä hänestä on jäänyt jäljelle, on sumea muistikuva hänen kasvoistaan Dayanan aivoissa. Dayanan olo on tyhjä. Häntä väsyttää, eikä hänellä ole pienintäkään halua nousta sängystä. Hänestä tuntuu, kuin hänen sisällään olisi ontto tyhjiö. Hän sulkee silmänsä ja jää sänkyyn makaamaan. Miksi nousta ylös, sillä pian siellä on kaikki mitä hän tarvitsee. ”Tule jo takaisin rakas...”
Dayana tarkkailee miehen kasvoja. Ne ovat henkeäsalpaavan kauniit, hän ei ole ennen nähnyt niitä niin selvästi. Nyt hän näkee ne täysin kirkkaana ja todellisena. Tummat lievästi kihartuvat hiukset, kirkkaat sinisen vihreät silmät...toisinaan ne näyttävät enemmän sinisiltä ja toisinaan vihreiltä, veistoksellisen kauniit kasvonpiirteet, täyteläiset huulet ja sievä nenä. Dayana sivelee kädellään miehen kasvoja. ”Kuka sä olet? Mikä sun nimi on?” Dayana uskaltautuu viimein kysymään. ”Mikä tahtoisit sen olevan?” mies vastaa syvällä ja pehmeällä äänellä. ”Daniel” Dayana kuulee oman äänensä sanovan. ”Sitten minä olen Daniel. Tiesit vastauksen jo sisimmässäsi,eikö niin?” mies sanoo ja hyväilee Dayanan kasvoja. ”Miten mä voin tuntea sut...mä en tiedä, mutta musta tuntuu että tunnen” Mies hymyili. ”Oletko sä valinnut mut vai mä sut?” ”Sä kutsuit mua, sä halusit että mä tulen...” mies vastasi ja suuteli Dayanaa. ”Tulet mistä? Oletko sä olemassa vai olenko mä keksinyt sut?” ”Tunnunko mä todelliselta?” mies sanoo ja työntyy Dayanan sisään. ”Tunnut....” Dayana huokaisee.
He olivat nyt yhdessä yöt ja päivät. Dayana ei halunnut viettää enää sekuntiakaan ilman Danielia. Dayana ei mennyt töihin, ei harrastuksiin eikä tavannut ystäviään. Hän ei tarvinnut enää mitään eikä ketään, paitsi Danielia. He olivat sulautuneet toisiinsa ja he olivat yksi kokonainen ihminen. Dayana ei tiennyt Danielista juuri mitään, mutta se ei haitannut häntä. Hän uskoi silti tuntevansa Danielin. Daniel ei kertonut itsestään mitään, mutta hän puhui paljon rakkaudesta ja Danielin rakkaudenvuodatukset olivat hunajaa Dayanan raastetulle itsetunnolle.
”Mä rakastan sua” Dayana kuiskasi miehen korvaan. ”Sun rakkautesi on ainut armo, jota sieluni saa osaksensa. Sun rakkautes armoo polttaa..” Daniel jätti lauseensa kesken. ”Ja mä rakastan sua niin että sattuu...” Dayana jatkoi. Daniel katsoi häntä lämpimästi ja sanoi: ”Tämän lähemmäksi taivasta mä en ikinä pääse.” ”Se että me ollaan yhdessä on taivas” Dayana vastasi. ”Sä et tiedä mistä sä puhut” Daniel sanoi ja nousi istumaan. ”Mitä nyt? Sanoinko mä jotakin väärin?” Dayana kysyi huolestuneena. ”Et...Uskotko sä taivaaseen tai helvettiin?” ”En mä tiedä...ehkä mä ajattelen, että taivas ja helvetti on täällä maanpäällä” ”Mutta jos olisi olemassa kuoleman jälkeinen taivas ja helvetti, jossa joutuisi olemaan ikuisesti, kestäisitkö joutua eroon rakkaistasi? Jos sä menisit taivaaseen ja toiset helvettiin, tai toisinpäin” ”Sä kyselet outoja, mutta kai mun on pakko vastata, että rakkaista eroon joutuminen olisi helvetti...ainakin jos mä joutuisin eroon susta” ”Tarkoitatko sä sitä oikeasti? Tulisitko sä mun perässä helvettiin?” ”Tulisin” Dayana vastasi empimättä. Daniel käänsi katseensa pois, jottei Dayana näkisi hänen verisiä kyyneleitään.
Daniel oli aiemminkin maannut ihmisen tytärten kanssa, sillä hän piti heitä kauniina. Hän oli maannut heidän kanssaan, käyttänyt hyväksi heidän inhimillistä elinvoimaansa ja sitten hylännyt nämä. Hän ei ollut koskaan rakastanut heitä. Hän ei edes tiennyt pystyisikö hän vielä rakastamaan, mutta nyt hänestä tuntui siltä. Hänestä tuntui, että hän rakasti Dayanaa. Ensimmäistä kertaa tuhansiin vuosiin hän tunsi katumusta ja inhimillistä heikkoutta. Hän oli tuntenut vihaa, surua, epätoivoa ja kaipuuta takaisin valoon, mutta ei koskaan katumusta. Hän katui, että oli rakastunut ihmiseen, sillä ihminen tulisi kuolemaan. Ihminen kuolisi ja...minne hän menisi? Pystyisikö Daniel viemään hänet helvettiin? Hän tiesi ettei ihminen voisi elää siellä, ei ihminen kuulu sinne. Pystyisikö hän sitten antamaan Dayanan kuoleman erottaa heidät? Ei ja ei.
Daniel tarvitsi aikaa miettiä asiaa ja hän jätti Dayanan muutamaksi päiväksi yksin. Hän tapasi kaltaisiaan ja lankeamattomia. Hän kertoi kaltaisilleen tilanteestaan, mutta heistä kukaan ei ollut kokenut vastaavaa. He väittivät etteivät he voi rakastaa, saatikka sitten rakastaa ihmistä! Ihmistä, joka oli korotettu heidän yläpuolelleen ja jolle oli annettu heiltä evätty lahja. Ihminen ei ansainnut sitä eikä ihminen ansainnut rakkautta. Danielin kaltaiset olivat sitä mieltä, että ihminen kuului helvettiin, jossa hänet asetettaisiin heidän alapuolelleen. Niinhän sen olisi pitänyt alusta asti olla!
Lankeamattomat olivat eri mieltä. Heidän mielestään ihminen ei kuulunut helvettiin ja Danielin pitäisi unohtaa ihminen. Daniel tiesi ettei hän voisi enää koskaan kuulua lankeamattomien joukkoon, mutta yllättäen hän ei enää halunnut olla tekemisissä kaltaistensa kanssa.
Hän palasi Dayanan luo maahan.
”Missä sä olet ollut? Mun on ollut ikävä sua. Mä luulin,että sä olet hylännyt mut.”
”En ole hylännyt sua, vaikka ehkä mun pitäisi.” Pakokauhu kouristi Dayanan sydäntä. ”Miten niin? Mitä sä tarkoitat?” ”Dayana, sä et tunne mua. Sä et tiedä kuka mä olen. Sä et edes tiedä olenko mä todellinen vai oletko sä keksinyt mut, mutta mä voi kertoa että olen todellinen. Olen yhtä todellinen kuin sinäkin” ”Tiedän, sillä jos olisin keksinyt sut, niin hallitsisin sua...ja silloin sä et ikinä jättäisi mua” ”Dayana, mun on pakko kertoa sulle jotakin. En tiedä miten tulet reagoimaan, mutta en voi enää salata sitä sulta.” ”Sä voit kertoa mulle mitä vaan.” ”Okei, no oletko koskaan miettinyt kuka tai mikä mä olen?” ”Ei sillä ole mulle väliä.” ”Eikö?” ”Ei, mutta kerro sitten...kuka sä olet Daniel? Miä sun nimi on oikeasti?” ”Kuka mä olen...en aina itsekkään tiedä..en enää. Siitä on kauan aikaa kun mulla on ollut nimi.” ”Mitä ihmettä sä tarkoitat? Miten kauan aikaa? Kuinka vanha sä sitten olet ja miksi ihmeessä sulla ei muka ole enää nimeä?” ”En ole jaksanut laskea vuosia enää pitkään aikaan, mutta voin kertoa, että olen ollut olemassa aina. Maailman aamuhämärästä lähtien, mutta silloin olin erillainen.En ollut tämän maailman asukas.” ”En ymmärrä...väitätkö sä, että sä olet joku Lucifer tai jotain?” ”Lucifer? No en nyt sentään, mutta yksi langenneista.” ”Siis langennut enkeli?” ”Ymmärrän kyllä jos et usko mua, mutta kyllä langennut enkeli.” ”Eli oletko sä joku demoni?” ”Kai mua voisi sellaiseksikin kutsua. Hermiel oli mun nimi silloin kun asuin Eedenissä. Elämä siellä oli ihanaa kunnes ihminen saapui ja sota syttyi.” ”Mikä sota?” ”Sota valtaistuimesta. Kaikki alkoi ihmisestä ja siitä, kun Eedenin valtias esitteli meille ihmisen ja käski kumartamaan häntä. Osa kumarsi, mutta Lucifer ei suostunut, sillä ihminen oli luotu vasta meidän jälkeemme ja ihminen on heikompi. Valtias kuitenkin suosi ihmistä, sillä hän oli tehnyt ihmisen omaksi kuvakseen. Lucifer suuttui tästä ja tahtoi kaapata valtaistuimen. Hän tahtoi uudeksi Eedenin valtiaaksi ja osa meistä, myös minä, taistelimme hänen puolellaan. Me kuitenkin hävisimme sodan ja meidät ajettiin alas Eedenistä. Samalla menetimme nimemme. Emme olleet enää mitään. Vaelsimme tyhjässä avaruudessa monia vuosia, kunnes päätimme tulla maahan. Emme kuitenkaan voineet olla maassa kuin pieniä aikoja kerrallan ja meidän oli aina palattava vaeltamaan autioissa avaruuksissa. Tätä jatkui useita vuosia, kunnes ymmärsimme ihmisten olevan avain tähän maailmaan. Meidän tarvitsi vain löytää ihminen, joka toivotti meidät tervetulleeksi ja pystyimme hänen kauttaan jäämään. Ymmärsimme myös, että täällä me voisimme hallita ihmistä ja ihminen olisi meidän alapuolellamme.”
”Olenko mä sulle sellainen ihminen?” ”Kyllä. Sä päästit mut luoksesi ja sä tarvitsit mua, niin kuin mäkin sua. Et ole ensimmäinen, mulla on ollut useita ihmisrakastajia, mutta kukaan ei ole koskaan merkinnyt mulle mitään...mutta sä merkitset, kai sä uskot mua?” ”En tiedä...en mä tiedä mitä ajatella. Tämä kaikki kuulostaa niin uskomattomalta! ” ”Ymmärrän.” ”Sä sanoit, että te haluatte hallita ihmisiä ja että te vihaatte ihmisiä, vai käsitinkö väärin? Miksi sä menit siihen sotaan mukaan?” ”Emme me kaikki ole samanlaisia. Osa vihaa ihmisiä enemmän ja osa vähemmän. Minä vihaan joitakin ihmisiä, sillä seurattuani ihmiskuntaa vuosituhansien ajan, olen huomannut että te olette melkein pahempia kuin me. Te kohtelette toisianne ja tätä maailmaa todella huonosti. Teitäkin on kuitenkin monenlaisia, eivätkä kaikki ole pahoja. Sä et ole paha, Dayana, en mä vihaa sua. Mä välitän susta. Mä tarvitsen sua ihan yhtä paljon, kuin säkin mua. Enkä mä halua hallita suo. Mä haluan, että sä olet mun kanssa omasta vapaasta tahdosta.” Dayana ei tiennyt mitä sanoa. ”Haluatko sä vielä mut?” ”En tiedä...tai siis joo..haluan, mutta mun on niin vaikea uskoa tätä. Mä luulin kaikkia niitä tarinoita vaan saduksi.” ”Niin moni muukin ihminen luulee” ”No, mä yritän uskoa sua. Ei kai sulla olisi mitään syytä valehdella mulle ja sun tarinasi on liian uskomaton ollakseen keksitty.” Dayana istui alas ja huokaisi syvään. ”Miksi mä kutsun sua? Danieliksi vai Hermieliksi?” ”Danieliksi. En ole enää Hermiel.” ”Miksikä ne muut naiset kutsui sua ja onko sulla vielä muita naisia?” ”He saivat itse päättää, niin kuin säkin. Sä olet ainut tällä hetkellä.” ”Kuinka monta sulla on ollut?” ”Mulla on ollut noin tuhat ihmisrakastajatarta. Se kuulostaa varmasti susta hurjalta, mutta muista, että mä olen elänyt kauan.” ”Muistatko sä vielä ne kaikki?” ”En, muistan vain osan. Muistan ne, joista pidin eniten. En mä niitä kuitenkaan rakastanut, niin kuin jo kerroin.” ”Rakastatko sä mua?” ”En tiedä. En tiedä osaanko enää rakastaa, mutta tahdon osata.” ”Okei, no ainakin sä olet rehellinen.” ”Ja nyt mä haluan, että sä olet rehellinen mulle. Oletko sä valmis luopumaan tavallisesta elämästä mun takia? Mä en usko, että olet, joten mulle on ok, jos sä haluat hankkia aviomiehen ja lapsia. Mä voin silti käydä tapaamassa sua.” ”Mä en halua muita!” Dayana parkaisee ja syöksyy Danielin syleilyyn.
Daniel ei ollut edelleenkään varma siitä, että pystyikö hän rakastamaan. Hän ei ollut varma oliko hänellä enää omatuntoa, mutta jokin ei tuntunut oikealta. Hän tiesi koituvansa Dayanan tuhoksi. Hän ei ollut kertonut Dayanalle koko totuutta. Hän ei ollut kertonut, että kaikki hänen ihmisrakastajansa kuolivat nuorena. He kuolivat, sillä Daniel kulutti heidät loppuun. Hän imi tahtomattaankin ihmisestä elinvoimaa. Hän sai heidät tuntemaan sellaista kiihkoa, rakkautta ja kaipuuta, että kynttilän tavoin he paloivat loppuun. Heidän elämänlankansa katkesi kesken. Osalla oli ollut aviomies ja lapsia. Daniel kävi mielessään läpi niin monta naista kuin muisti. Hän pääsi kuuteensataan asti. Osa oli väkisinkin unohtunut. Hän tulisi kuitenkin vielä näkemään kaikki nämä naiset, sillä he olivat kuollessaan Danielin omia. He tulisivat viettämään ikuisuutensa Danielin kanssa, mutta siitä ikuisuudesta ei tulisi kaunis.
Daniel katsoi itseään peilistä. Hän katsoi kasvoja, jotka oli valinnut Dayanaa varten. Ne olivat kauniit, mutta ne eivät olleet hänen omansa. Hän ei tahtonut näyttää Dayanalle omia kasvojaan, sillä ne olivat rujot. Ne olivat hirviön kasvot. Oliko hän hirviö? Hän ei tiennyt vastausta. Hän tiesi kuitenkin, että kauniista naamarista huolimatta, hirviön kasvot olivat yhä läsnä. Ne olivat naamarin alla, eikä hän koskaan voisi peittää niitä itseltään. Hän oli tahtomattaankin hirviö.
Lentäessään avaruudessa hän ei pitänyt naamaria, sillä siellä hän pystyi näyttämään todelliset kasvonsa. Helvetissä ei kukaan pystynyt pitämään naamaria, vaan siellä jokainen joutui paljastamaan todelliset hirviön kasvonsa; niin ihmiset kuin demonitkin.
Naamari alkoi tuntua raskaalta Danielin kasvoilla. Hän riisui sen . Hän lähti kohti aikaa ja paikkaa, jossa hänen ei tarvinnut piiloutua. Kohti paikkaa, jossa hän sai olla oma hirviönkasvoinen itsensä. Hän lensi autioon avaruuteen kaltaistensa joukkoon ja päätti ettei hän tulisi maahan vähään aikaan. Hän vaelsi pimeässä avaruudessa, vapaana mutta sidottuna ja siellä hän tulisi vaeltamaan kunnes oli aika palata rikinkatkuiseen kotiin, tuhannen rakastajattaren syliin, ilman naamioita.
Dayana ei enää koskaan nähnyt rakastajaansa. Hän odotti yö toisensa jälkeen, kunnes toivo alkoi hiipua pois. Hän tiesi ettei hän tulisi näkemään Danielia enää koskaan. Danielin kasvot säilyivät hänen mielessään kirkkaana joitakin vuosia, mutta alkoivat lopulta haalistua pois.
Kuitenkin öinä, joina Dayana seisoi ikkunan edessä katsellen pimeää taivasta, jossa hohtivat miljoonat pienet valot, hän saattoi nähdä Danielin kasvot. Ne kasvot heijastuivat avaruudesta hänen ikkunalasiansa vasten, mutta ne kasvot olivat hirviön kasvot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti