AURORAN
HAUTA
Toukokuun neljäntenä
päivänä vuonna 1988 Huittisten pientä kaupunkia järkytti tapaus,
jossa nuoren naisen ruumis löydettiin läheltä kirkon pihaa. Naisen
yläosa oli riisuttu ja tapausta epäiltiin seksuaalirikokseksi.
Naisella oli kaulassaan mustelmia ja haavoja, jotka kuolinsyytutkijan
mukaan oli tehty ennen kuolemaa. Oikeuslääketieteellisessä
tutkimuksessa selvisi, että hänelle ei oltu tehty seksuaalista
väkivaltaa. Naisen kuolinsyyksi todettiin verenhukka, hänen
kaulavaltimonsa oli puhjennut.
Tapaus aiheutti kaupungin asukkaissa hämmennystä ja pelkoa. Nuoria naisia kehotettiin välttämään yöllä ulkona liikkumista ja asiaa puitiin Lauttakylän lehdessä pitkään.
Naisen henkilöllisyyttä ei oltu paljastettu julkisesti, mutta pienessä kaupungissa kaikki tunsivat toisensa ja huhut kiersivät.
Ajan kanssa ihmiset alkoivat kuitenkin unohtaa tapahtuneen ja elämä palasi ennalleen. Naiset eivät enää pelänneet liikkua yksin kaduilla pimeällä ja rauha oli palannut Huittisiin; rauha oli palannut kaikille muille, paitsi nuoren naisen perheelle, sekä miehelle, joka oli löytänyt hänen ruumiinsa. Miehen nimi oli Janne ja hän työskenteli hautausmaalla. Hän oli löytänyt ruumiin matkallaan töihin ja hän näki siitä edelleen painajaisia. Joka aamu kulkiessaan töihin, hän ei voinut olla katsomatta paikkaa, jossa ruumis oli maannut.Hän pystyi vieläkin näkemään sen mielessään. Näky kuitenkin haihtui päivän myötä. Se haihtui auringon paistaessa ja lämmittäessä hänen selkäänsä.
Hän rakasti hautausmaalla työskentelyä, hän rakasti hautausmaan rauhallisuutta ja seesteisyyttä. Hän rakasti kukkien istuttamista, rikkaruohojen kitkemistä ja nurmikon ajamista. Hän nautti kukkasten, vasta-ajetun nurmikon sekä tuoreen mullan tuoksusta. Hän ei kokenut kuoleman läsnäoloa ahdistavaksi,kun ruumiit makasivat mullan alla arkuissaan, eikä hänen tarvinnut nähdä niitä. Hän piti kuolemaa luonnollisena asiana, osana elämänkiertokulkua. Hän näki elämän jatkumona kuoleman jälkeenkin, hän näki, kuinka mullasta kasvoi uutta tuoretta versoa, mullasta johon hänetkin joskus tultaisiin hautaamaan.
Ainut asia, joka häntä kuolemassa häiritsi, oli sen saapuminen liian aikaisin. Hänen sydämensä itki nähdessään lasten ja nuorten hautoja. Vanhempien ei tulisi koskaan haudata omia lapsiaan, se oli epäluonnollista, se oli vastoin elämänkiertokulkua. Hän ei myöskään voinut suvaita ajatusta siitä, että toinen ihminen riisti toisen elämän. Kenelläkään ei ollut oikeutta riistää toisen elämää.
Hänen löytämänsä
naisparka edusti kumpaakin luonnottomuutta. Hän tiesi missä naisen
hauta oli ja vei toisinaan sille kukkia. Hän tunsi suurta surua
liian aikaisin sammuneen elämän vuoksi. Suurta vääryyttä vielä
pahensi se, että naisen tappajaa ei oltu saatu kiinni. Hän jatkoi
yhä elämäänsä jossain, välittämättä siitä, kenen elämän
hän oli tuhonnut.
”Aurora Borelius 1968-1988” luki naisen hautakivessä. Hautakivi osui aina Jannen silmiin, hänen tehdessään kierrosta hautausmaalla.
Eräänä aurinkoisena aamuna Janne saapui tavallista kevyemmällä mielellä töihin. Hän oli kiertänyt eri reittiä, kuin tavallisesti. Hän joi pienessä toimistossaan kupin kahvia ja lähti kiertämään hautausmaata. Rikkaruohoa kasvoi muutamien hautojen ympärillä häiritsevästi, joten Janne päätti aloittaa työpäivänsä kitkemällä ne.
Vaikka oli aamuvarhainen, lämpötila alkoi olla jo melkoisissa lukemissa. Hiki valui pitkin Jannen selkää ja otsaa. Oli tulossa varsinainen hellepäivä. Se ei Jannea haitannut, sillä hän piti kuumuudesta. Hän saattoi halutessaan käydä viilentymässä toimistolla tai vilvoitella puunvarjossa.
Hän työskenteli kuumuudesta huolimatta reippaaseen tahtiin ja oli saanut monta haudan edustaa kitkettyä. Auroran hauta sai hänet taas surulliseksi. Hautakivi oli pieni ja vaatimaton, se oli kuihtuneiden kukkasten ja rikkaruohojen peitossa. Hauta oli vasta vuoden vanha, mutta se näytti vuosikymmeniä vanhalta.
Surullisin mielin Janne alkoi kitkeä rikkaruohoja ja siivosi kuihtuneet kukkaset pois.
Yhtäkkiä hänen lävitsensä kulkivat vilunväreet ja hänen käsivarsiensa iho nousi kanalihalle. Aurinko meni hetkellisesti pilveen ja langetti varjon haudan ylle. Janne tunsi olonsa epämiellyttäväksi.
Epämiellyttävä olo seurasi häntä seuraaville haudoille ja hautariveille.
Aurinko tuli esiin pilvestä ja auringonvalo karkotti Jannen synkät ajatukset. Hän hoiti työpäivänsä loppuun aurinkoisella mielellä.
Milla istui tanssiravintola seurahuoneen baaritiskillä ja siemaili drinkkiään. Hänen ystävänsä olivat tanssilattialla pistämässä jalalla koreaksi. Millaa ei huvittanut tanssia, vaikka tanssittajia olisi ollut runsaasti tarjolla. Hänen ei alunperinkään tehnyt mieli lähteä juhlimaan, mutta hänen ystävänsä olivat saaneet hänet ylipuhuttua. Milla vilkaisi kelloa, se oli kaksitoista, hän pohti joko hän kehtaisi lähteä kotiin. Hän viittoi ystävänsä luokseen ja ilmoitti heille lähtevänsä kotiin. Ystävät yrittivät hetken maaritella Millaa jäämään, mutta hyvän kappaleen kuullessaan ryntäsivät takaisin tanssilattialle. Milla katsoi tilaisuutensa koittaneen ja lähti.
Millalla oli päällään pelkkä ohut kesämekko ja hän paleli. Hän yritti kävellä mahdollisimman nopeasti, mutta korkokengät ja nautitut drinkit vaikeuttivat suoritusta. Kaduilla oli hiljaista, vain muutama teini-ikäinen roikkui grillikioskin edustalla. Milla kääntyi kioskin edustalta vasemmalle ja lähti kulkemaan kohti kirkkoa. Kirkolta hänellä oli matkaa kotiin vajaa kaksi kilometriä. Hän yritti yhä nopeuttaa askeliaan ja hänen korkonsa kopisivat äänekkäästi vasten asfalttia. Hän siirtyi asfalttitieltä hiekkatielle, sillä hänen piti kulkea kirkon vieressä olevan puiston läpi. Ilma oli käynyt todella viileäksi ja usva leijaili puistossa. Hän yritti kulkea nopeampaa, mutta hänen humalatilansa sai hänet horjahtamaan. Häntä nolostutti, vaikka ketään ei ollut näkemässä. Hän nousi nopeasti ylös ja ravisteli mekkonsa helmaa. Hän nosti katseensa ja huomasi, ettei enää ollut yksin. Hän näki kauempana seisovan naisen aavemaisen hahmon. Naisella oli päällään pitkä musta mekko ja hänen pitkät suorat mustat hiuksensa roikkuivat auki. Nainen seisoi liikkumatta usvan keskellä ja hänen valkoinen ihonsa hohti hämärässä. Milla jäi tuijottamaan naista kuin lumottuna. Hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan hänestä.
Nainen nosti toisen kätensä ja viittoi Millaa luokseen. Milla lähti kulkemaan naista kohti. Hän tahtoi mennä naisen lähelle ja hän tahtoi koskettaa naista. Milla oli muutaman askeleen päässä naisesta, kun tämä kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pois. Milla seurasi naista. Usva leijui heidän ympärillään, mutta Milla ei enää palellut. Hän ei ollut enää tietoinen häntä ympäröivästä maailmasta. Hän oli tietoinen vain edellään kulkevasta naisesta. Naisen mekon helma oli niin pitkä, että se raahasi pitkin maata ja naisen pitkät hiukset ylettyivät hänen takapuolelleen. Milla ei voinut olla katsomatta naisen lantion ja takapuolen liikkeitä, sillä mekko oli liimaantunut kiinni hänen ihoonsa. Milla tunsi suunnatonta vetoa naiseen. Milla ei tiennyt kuinka kauan hän oli seurannut naista, eikä hän ollut tietoinen heidän olinpaikastaan. Nainen kääntyi ympäri ja sanoi heleällä äänellä : ”Olemme perillä”. Nainen astui lähemmäksi Millaa ja kietoi kätensä tämän kaulalle. Naisen kädet olivat jääkylmät, mutta se ei haitannut Millaa. Naisen kasvot olivat nyt lähellä Millan kasvoja. Naisen iho kalpea ja virheetön, hänen silmänsä olivat jäänsiniset ja kylmät, huulet olivat tummanpunaiset ja täyteläiset. Milla tunsi halua suudella noita huulia ja pian hän tunsikin niiden painautuvan hänen huulilleen. Suudelma oli pehmeä ja aistikas. Naisen kädet laskeutuivat Millan lantiolle ja hän painoi Millaa itseään vasten. Milla tunsi naisen täydellisen vartalon muodot omaansa vasten. Naisen kädet nousivat hyväilemään hänen selkäänsä ja nainen painoi samalla edelleen Millaa itseään vasten. Milla sulki silmänsä ja antautui nautinnolle.
Nautinto muuttui kivuksi, sillä nainen puri Millaa huuleen. Puraisu ei ollut kovin hellä ja veri alkoi valua Millan huulesta. Nainen jatkoi kuitenkin hänen suutelemistaan. Suudelmat olivat taas vaihtuneet helliksi, mutta ne maistuivat vereltä. Nainen tarttui kovakouraisesti kiinni Millan hiuksiin ja taivutti hänen päätään taaksepäin. Hänen huulensa siirtyivät Millan kaulalle ja hänen kätensä hyväilivät Millan rintoja. Milla sulki jälleen silmänsä nautinnosta ja tarttui kiinni naisen hiuksiin. Nainen imi ja näykki hänen kaulaansa villisti. Välillä se sattui, mutta Milla ei välittänyt siitä. Hän ei välittänyt enää mistään, hän vaipui syvemmällä ja syvemmälle unimaiseen transsitilaan...
Janne heräsi varhain seuraavana aamuna. Oli lauantai, mutta hän ajatteli käyvänsä nopeasti hautausmaalla katsomassa, että piha oli varmasti siisti. Nuoriso kokoontui viikonloppuisin hautausmaan lähistöllä ja jättivät yleensä siideri- ja olutpulloja lojumaan ympäriinsä.
Kirkossa oli vihkiminen kello 13 ja Janne ei sietänyt ajatusta roskaisesta kirkon pihasta.
Hän oli yksinäinen mies, jolla ei ollut muuta kuin työnsä ja hän tahtoi hoitaa sen kunnolla. Hän heräsi joka aamu kello kuusi ja lähti herättyään lenkille. Lenkillä käydessään hän kiersi viikonloppuisin hautausmaan varmistaen, että kaikki oli kunnossa. Janne koki pyhäksi tehtäväkseen ylläpitää hautausmaan rauhaa ja järjestystä. Se oli kuolleiden viimeinen leposija, viimeinen koti, jota kohtaan piti osoittaa kunnioitusta.
Janne joi kupillisen kahvia ja astui valoisaan kesäaamuun. Oli jo melko lämmintä, vaikka kello oli vasta varttia yli kuuden. Janne kulki vihellellen eteenpäin ja saapui hautausmaalle. Pikaisesti katsottuna kaikki näytti olevan hyvin. Olutpulloja, tai muitakaan roskia ei näkynyt. Hän jatkoi kierrostaan toiselle puolelle hautausmaata ja hänelle tuli kummallinen tunne.
Hän ei osannut nimetä tunnetta, mutta se tuntui enteilevän jotain pahaa.
Syy tunteelle selvisi pian, sillä hänen silmiinsä osui jotain epämääräistä. Se makasi nurmikolla Auroran haudan vierellä, se oli ruumis! Nuoren naisen ruumis, jolla ei ollut jalassaan kenkiä ja jonka mekon yläosa oli riisuttu. ”Ei voi olla totta! Ei taas!” Janne parkaisi ja syöksyi lähemmäs maassa makaavaa naista. Katsoessaan naista lähemmin, hän huomasi naisen hengittävän. ”Luojan kiitos!” Janne parkaisi ja alkoi herättää naista. Naisen silmät rävähtivät auki ja hän katsoi Jannea, sitten hän katsoi puoliksi riisuttua mekkoaan ja alkoi kirkua. ”Shhh, älä pelkää. En minä satuta sinua” Janne yritti rauhoitella naista, mutta tämä jatkoi huutamista ja rimpuili irti Jannen otteesta. ”Rauhoitu! Minä olen hautausmaa työntekijä ja löysin sinut maasta makaamasta.” Nainen rauhoittui ja nousi istumaan. ”Ai? Miten minä tänne olen joutunut?” nainen sanoi ja purskahti itkuun. ”Etkö muista?” ”En, en muista mitään!” ”Mikä sinun nimesi on?” ”Milla” nainen nyyhkytti vastaukseksi. Janne laski oman takkinsa Millan olkapäille ja kysyi:”Pystytkö kävelemään? Jos saattaisin sinut kotiin?” Milla katsoi Jannea ja istui edelleen maassa. ”Aivan, anteeksi, unohdin esitellä itseni, olen Janne Salminen. Asun tuossa aivan lähellä ja olen tosiaan töissä täällä hautausmaalla. Voit luottaa minuun Milla. Vien sinut kotiin ja sitten sinun pitää ilmoittaa poliisille kokemastasi väkivallasta” ”Väkivallasta?” Milla toisti ja katsoi Jannea pitkään. ”Niin, sinun kaulasi on aivan mustelmilla ja ruhjeilla. Tiedä mitä sinulle..” Janne sanoi ja vaikeni äkisti. ”Etkö sinä todellakaan muista mitään?” ”En, viimeinen asia, jonka muistan, on lähtöni Seurahuoneelta. Äläkä käsitä väärin, en ollut niin humalassa, että menettäisin muistini” Milla puolusteli. ”Enhän minä sellaista epäillytkään. Olet kokenut kamalia ja mielesi yrittää suojella sinua muistamasta. Voinko nyt viedä sinut kotiin?” ”Ei, en tahdo kotiin! Vie minut ystäväni luokse” Milla vaati. ”Hyvä on”
Janne oli vienyt Millan ystäviensä huomaan ja he olivat luvanneet ottaa yhteyttä poliisiin. Janne ei kuitenkaan saanut tapausta mielestään. Hän tiesi, että poliisit tulisivat ottamaan häneen yhteyttä, sillä hän oli löytänyt naisen, kuten hän oli löytänyt edellisenkin. Janne oli varma, että tapaukset liittyivät tosiinsa, sillä Milla löytyi Auroran haudan vierestä.
Molemmissa tapauksissa uhri oli ollut kaunis tummatukkainen nuori nainen. Molemmilta oli riisuttu yläosa ja heidän kauloissaan olivat samanlaiset ruhjeet. Ainoa ero oli, että Milla löytyi elossa.
Janne pohti tapausta tee kupillisen ääressä, kunnes puhelin soi. Se oli poliisista ja häntä pyydettiin saapumaan välittömästi poliisiasemalle kuulustelua varten.
Kuulustelussa kului useampi tunti ja Janne alkoi tuntea itsensä epäillyksi. Olihan se toisaalta ymmärrettävää, sillä miten todennäköistä oli että, sama mies löysi molemmat naiset? Lisäksi Janne uskoi sopivansa psykopaatin sarjamurhaajan profiiliin, sillä hän oli yksinäinen, yli nelikymppinen mies, joka vieläpä työskenteli hautausmaalla.
Hän yritti kysellä poliiseilta Millan voinnista, poliisit eivät kuitenkaan suostuneet paljastamaan Jannelle mitään.
Aikansa Jannea kuulusteltuaan, he päästivät tämän lähtemään, mutta kehottivat pysymään kaupungissa.
Janne makasi sängyssään ja yritti saada pitkän päivän päätteeksi unta. Ajatukset kiersivät ympyrää hänen päässään ja uni kieltäytyi tulemasta. Häntä painoi Millan kohtalo ja häntä painoi poliisien epäilykset häntä kohtaan. Hän toivoi, että joku muu olisi löytänyt naiset. Hän ei voinut ymmärtää, miksi sen piti olla juuri hän. Hän pelkäsi joutuvansa tuomiolle teoista, joita hän ei ollut tehnyt.
Häntä painoi myös eräs toinen asia, hänestä tuntui, että häneltä oli jäänyt jotain huomaamatta löytäessään Millan.Hän kävi tilannetta läpi mielessään uudestaan ja uudestaan, mutta ei löytänyt vastausta. Lopulta hän nukahti.
Janne kulki hautausmaalla. Oli yö ja kuutamo loisti mustaa taivasta vasten. Yhtäkkiä hänen jalkoihinsa ilmaantui kissa. Se oli yönmusta ja sen silmät kiilsivät pahaenteisesti. Se kiehnäsi hetken hänen jaloissaan ja lähti sitten juoksemaan. Hän lähti seuraamaan kissaa, aikomuksenaan pyydystää se, sillä hautausmaalle sillä ei ollut mitään asiaa. Unessaan hän juoksi yhtä nopeasti kuin kissa ja saavutti tämän erään haudan kohdalla. Kissa hyppäsi hautakiven päälle ja mourusi vihaisesti. Hauta oli kuolleiden kukkien peitossa ja kukat vuosivat verta. Veri valui maahan ja lähestyi Jannen jalkoja. Hän alkoi perääntyä hitaasti. Hän katsoi vuorotellen veristä maata, hautakiveä ja kissaa. Hautakivessä luki Auroran nimi.
Kissa mourusi ja sähisi edelleen. Se pysyi kuitenkin paikoillaan, eikä yrittänyt hyökätä häntä kohti. Kukista valunut veri kosketti Jannen jalkoja ja hän heräsi.
Janne nousi ylös ja keitti itselleen kupin kahvia. Hän istui ruokapöytänsä ääreen juomaan sitä. Hän joi hitaasti ja katseli ikkunasta ulos. Hän ei kokenut minkäänlaista halua lähteä lenkille, saati sitten hautausmaalle. Hän tiesi, että hänen oli kuitenkin voitettava pelkonsa ja mentävä.
Hän kiersi ympäri hautausmaata. Hänen kämmenensä hikoilivat, suu oli kuiva ja sydän hakkasi rinnassa. Hän pelkäsi. Hän pelkäsi löytävänsä jälleen...ei, hän ei antanut itselleen lupaa ajatella sitä. Hän kiersi hautausmaan jokaisen nurkan ja huokaisi helpotuksesta. Hän ei löytänyt mitään, taikka ketään. Hän jatkoi kevyellä mielellä lenkkiään, jonka jälkeen hän meni kotiin keittämään aamupuuroa.
Maanantaina Janne heräsi aamuauringon valaistessa hänen makuuhuoneensa. Hän nousi keittämään kahvia. Hän joi yhden kupillisen ja lähti aamulenkille. Hän teki puolentunnin reippaan lenkin ja suuntasi sen jälkeen suoraan työmaalle. Hän nautti toimistossaan toisen kupin kahvia ja söi eväsvoileivän.
Iltapäivällä hautausmaalla saapui keski-ikäinen pariskunta ja teini-ikäinen tyttö. Heillä oli mukanaan pieni koira. Koiria ei saanut tuoda hautausmaalle, joten Janne meni sanomaan heille asiasta. ”Anteeksi rouva, mutta tänne ei saisi tuoda koiria.” Nainen katsoi Jannea pitkään ja nyrpeästi. ”Mutta enhän minä voi sitä autoonkaan voi jättää! Emme me viivy kauaa, ihan nopeasti käymme isän haudalla. Katson ettei Fifi tee tarpeitaan ja jos vahinko sattuu, niin siivoan kyllä.”
”No hyvä on sitten” Janne sanoi. Janne seurasi sivusilmällä Fifin touhuja, sillä hän pelkäsi koiran virtsaavan hautakiviin. Fifi kulki kiltisti omistajansa perässä ja nuuski innokkaan maata.
Yhtäkkiä koira alkoi haukkua ja murista äänekkäästi. Koiran uhoaminen vaihtui silmänkäänteessä pelokkaaksi ulinaksi ja se jähmettyi paikoilleen. ”Fifi, mikä nyt on?!” nainen älähti ja kiskoi Fifiä hihnasta. Koira laittoi kaikin voimin vastaan. Lopulta nainen nosti sen syliinsä ja kantoi sitä lopunmatkaa. Nainen laski sen sylistään vasta isänsä haudalla. Koira oli jo rauhoittunut.
Perhe seisoi jonkin aikaa haudalla. Nainen nyppi kuolleet kukat haudalta ja asetti tilalle uudet kukkaset. Tämän jälkeen he alkoivat tehdä lähtöä. He kulkivat samaa reittiä takaisin ja koira alkoi taas murista. ”No mutta Fifi!” nainen sanoi hämmästyneenä. Koira kieltäytyi taas liikkumasta ja naisen piti nostaa se taas syliinsä. He poistuivat hautausmaalta ja Janne jäi ihmettelemään koiran käytöstä. Hän totesi mielessään, ettei hautausmaa ollut sopiva paikka eläimille.
Janne makasi sängyssään ja oli juuri vaipumassa uneen. Hän näki suljettujen silmiensä takana Auroran hautakiven päällä sähisevän mustan kissan.
Koira oli alkanut murista juuri Auroran haudan kohdalla.
Janne ei ollut taikauskoinen, mutta pohti silti, tarkoittiko se jotain? Oliko näillä asioilla jokin yhteys? Hän oli kuullut sanottavan, että eläimillä on ”kuudes aisti”, joten ne vaistosivat asioita, joita ihmiset eivät vaistonneet. Hän muisti myös kuulleensa, että musta kissa symboloi pahan voimia.
Hän jäi pohtimaan tapausta ja jälleen hänelle tuli tunne, että häneltä on jäänyt huomaamatta jotain oleellista; hän ehti kuitenkin nukahtaa, ennen kuin hän keksi mitä.
Milla nukkui sikeästi vuoteessaan. Tämä oli ensimmäinen yö SEN jälkeen, kun hän pystyi nukkumaan kunnolla. Hän uneksi kulkevansa paljain varpain märällä nurmikolla. Yö oli erittäin sumuinen, joten hän ei nähnyt kunnolla eteensä. Hän alkoi kuulla heleää laulantaa ja seurasi ääntä. Hän näki usvan keskellä seisovan mustahiuksisen kauniin naisen. Nainen kutsui häntä luokseen ja juuri kun Milla oli saavuttamassa hänet, hän katosi. Näytti aivan kuin usva olisi nielaissut hänet.
Milla havahtui hereille. Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt unessa esiintyneen naisen ennenkin. Naisen kasvot näyttivät tutuilta. Unessa oli jotain aavemaista, vaikka se ei varsinaisesti ollut painajainen. Pian Milla nukahti uudelleen.
Millalla oli vapaapäivä ja hän päätti poiketa hautausmaalla, sillä hän halusi kiittää Jannea ja voittaa pelkonsa hautausmaata kohtaan.
Hän löysi Jannen ajamasta nurmikkoa. Janne sammutti ruohonleikkurin nähdessään Millan. ”Milla! Mitä sinä täällä?” hän kysyi yllättyneenä. ”Tahdoin tulla kiittämään sinua. Lisäksi tahtoisin nähdä sen tarkalleen saman paikan, josta heräsin” ”Oletko aivan varma?” ”Olen. Tahdon muistaa mitä tapahtui.” ”Hyvä on. Saanko tulla mukaasi?” ”Toki. En edes muista tarkalleen oikeaa paikkaa, joten saat näyttää sen minulle.” ”Tänne päin” Janne sanoi ja viittoi Millaa seuraaman.
He pysähtyivät Auroran haudan kohdalla. Haudalle oli tuotu tuoreita kukkia.
Milla katsoi kiveä ja sanoi ”Hän kuoli minun ikäisenäni”. Janne nosti katseensa häneen ja sanoi: ”Niin, se on valitettavaa, että toiset nukkuvat pois niin varhain.”
”Mitenköhän hän kuoli?” Milla ihmetteli ääneen. ”En tiedä” Janne vastasi, sillä hän ei halunnut paljastaa Millalle totuutta. Milla katseli edelleen hautaa ja näytti kalpealta. ”Oletko kunnossa? Muistitko jotain?” ”Häh?” Milla sanoi ja nosti katseensa Janneen. ”Näytät hieman kalpealta ja ajattelin, että jos mieleesi muistui jotain?” ”Ei, ei muistunut” Milla sanoi topakasti. Hän kääntyi ja lähti kävelemään pois haudalta. Janne lähti hänen peräänsä. ”Onko kaikki varmasti hyvin?” Janne kysyi huolestuneena. ”On, on! Kiitos avusta ja näkemiin!” Milla tiuskaisi. Janne jäi hämmentyneenä katsomaan Millan perään.
Milla valehteli Jannelle. Hän oli muistanut jotain, mutta hän ei tulisi koskaan kertomaan siitä kenellekään.
Milla makasi sängyllä katsellen makuuhuoneensa ikkunaa. Hän oli jättänyt verhot auki ja odotti.
Tuuli heilutti puun oksia ja varjot tanssivat huoneessa. Milla alkoi palella ja hän veti peittoaan ylemmäs. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja kuunteli. Hän kuuli, kuinka puun oksat raapivat hänen ikkunaansa, tuuli ujelsi ja alkoi kuulua sateen ropinaa. Hän avasi silmänsä ja näki mustan hahmon lähestyvän ikkunaa. Sen tulessa lähemmäs, Milla erotti naisen valkoiset hohtavat kasvot ja mustat hulmuavat hiukset. Nainen seisoi nyt aivan hänen ikkunansa alla ja kutsui häntä. Milla yritti vastustella, mutta nainen sai hänestä yliotteen. Milla nousi hitaasti sängystään ja lähti kulkemaan kohti ulko-ovea. Hän astui ulos myrskyiseen kesäyöhön. Hän oli paljain varpain ja yöpaidassaan, joka kastuessaan liimautui kiinni hänen ihoonsa. Hän kiersi talon taakse. Nainen odotti häntä siellä. Nähdessään Millan nainen hymyili kylmästi. Milla jähmettyi paikoilleen ja näytti epäröivän.
Hänen katseensa oli yhä kiinnittyneenä naiseen. Nainen nosti mekkonsa helmaa ja sen alta astui esiin musta kissa. Kissan katsoi Millaa vihreillä kiiluvilla silmillään ja seisoi hievahtamatta paikoillaan. Siinä samassa lauma mustia kissoja astui esiin, niitä tuli joka suunnasta ja ne kaikki kerääntyivät naisen ympärille. Ne katsoivat naista kuin kuningatarta. Nainen levitti kätensä ja sanoi haltioituneensa: ”Rakkaat lapset”, sitten hän käänsi katseensa Millaan. ”Tule” hän sanoi ja ojensi kätensä. Milla katsoi naisen kättä ja alkoi ottaa hitaita askelia sitä kohti. Hän tarttui naisen käteen. He lähtivät kävelemään sateeseen. Mustat kissat kulkivat naisen pitkän mustan mekon helmoissa seuraten kuningatartaan.
Myrskyisen yön jälkeen auringonpaiste tuntui erityisen mukavalta ja lohduttavalta. Janne ajatteli sen symbolisoivan hyvän lopullista voittoa. Hän uskoi sen olevan lupaus siitä, ettei yksikään myrsky tai kaaos kestä loputtomiin; kuten yön pimeys väistyy aamun tieltä, väistyy myrsky auringon tieltä ja paha hyvän tieltä.
Työmatkallaan Janne nautti sateen jälkeisen ilman raikkaudesta, hän hengitti syvään ja antoi sen täyttää keuhkonsa.
Hän astui sisään hautausmaan porteista ja huokaisi. Tuuli oli tehnyt tuhoa, se oli irrottanut puun oksia ja kaatanut hautakynttilöitä.
Janne kaivoi kottikärryt esiin ja alkoi ensitöikseen kerätä oksia.
Hän huomasi jo kaukaa maassa istuvan naisen, joka oli haudannut päänsä polviinsa. Hänellä oli päällään pelkkä yöpaita ja hän oli paljain varpain.
”Milla!” Janne huudahti, tunnistaessaan naisen. Milla nosti päänsä ja katsoi Janneen itkuisilla silmillään. ”Minun on kylmä” hän sanoi vapisten. ”Ihmekös tuo sinähän olet paljain varpain ja pelkässä yöpaidassa, joka kaiken lisäksi on aivan märkä! Tulehan, viedään sinut lämpimään” Janne sanoi ja ojensi Millalle kätensä. Milla katsoi Jannen kättä pitkään tarttumatta siihen. ”Nousehan nyt., saat kohta keuhkokuumeen!” Janne sanoi napakasti. Milla tarttui Jannen käteen ja nousi ylös. Janne lähti viemään häntä kohti toimistoaan. Hänellä oli toimistossaan ylimääräisiä työtakkeja ja saappaita tarjota Millalle ensihätään.
Saatuaan Millan päälle lämmintä ja kuivaa, Janne keitti hänelle lämmintä teetä.
Milla vältteli Jannen katsetta ja oli vaitonainen. ”Anteeksi, mutta minun on ihan pakko kysyä, mitä ihmettä sinä teet aamuvarhaisella hautausmaalla pelkässä yöpaidassa?” Janne kysyi ja katsoi Millaa vakava ilme kasvoillaan. Hän huomasi naisen kaulaa koristavat tuoreet ruhjeet.
Milla käänsi katseensa pois Jannesta ja katsoi kaukaisuuteen. ”En minä tiedä...” hän sanoi lopulta hiljaa. ”Etkö muista?” Janne kysyi. ”En” Milla vastasi. Jannesta tuntui,että Milla valehteli, mutta hän ei tohtinut kysellä tyttöparalta enempää. Milla oli taas hiljaa ja katseli tee kuppiaan. ”Haluatko että soitan jonkun hakemaan sinut?” Janne kysyi. ”Ei, älä soita. En tahdo kenenkään tietävän tästä.” ”Mutta tarvitseehan meidän ilmoittaa poliisille, sinulla on taas kaula mustelmilla...”Ei!” Milla sanoi ennen kuin Janne ehti lopettaa lauseensa. ”Olen vain kävellyt unissani, ei tässä ole mitään sen kummempaa.” ”Entäs nuo mustelmat?” Janne sanoi osoittaen Millan kaulaa. Milla nosti kätensä kaulalleen ja tunnusteli sitä hämmentyneenä. ”Ai nämä, nämä ovat vain fritsuja.” ”Fritsuja?” Janne toisti ihmeissään. ”Niin, fritsuja! Tiedät varmaan, mitä ne ovat” Milla sanoi terävään sävyyn. ”Tiedän kyllä, mutta nuo eivät mielestäni kyllä näytä fritsuilta.” Milla piti edelleen kättään kaulallaan ja hänen silmissään oli pelokas katse. ”Hän puree...” Milla sanoi puoliääneen. ”Ketä sinua puree?” Janne kysyi huolestuneena. ”Ei kukaan..tai siis, en voi kertoa.” Milla sanoi ja nousi. ”Minun täytyy nyt mennä. Kiitos teestä ja vaatteista. Palautan nämä kyllä” Milla sanoi ja astui ovesta ulos. Janne jäi katselemaan, kuinka Milla laahusti ylisuurissa saappaissaan kohti hautausmaan porttia.
Janne ei ollut varma tulisiko Milla palauttamaan vaatteita. Vaatteilla ei ollut Jannelle mitään merkitystä, mutta hän tahtoi nähdä Millan uudestaan. Häntä vaivasi Millan sanat siitä, että joku puree häntä ja hän uskoi Millan muistinmenetyksen olevan valetta. Janne ei voinut ymmärtää miksi Milla valehteli, mutta hän aikoi ottaa siitä selvää .Hän halusi auttaa Millaa ja hän halusi auttaa myös itseään, sillä hän tiesi olevansa epäiltyjen listalla.
Janne jatkoi katkenneiden oksien keräämistä ja nosteli pystyyn kaatuneita hautakynttilöitä.
Samalla hän nyppi kuolleet kukkaset pois haudoilta. Se ei varsinaisesti kuulunut hänen työnkuvaansa, mutta hän teki sitä silti.
Auroran hauta oli jälleen kuolleiden kukkien peitossa, vaikka vasta eilen hautaa olivat koristaneet tuoreet kukat. Janne kummasteli asiaa ja nyppi kuolleet kukat pois. Kukkasten pinta oli yhä yöllisestä sateesta kostea, mutta muuten ne muistuttivat lähinnä kuivattua kukkakimppua. Kuolleet kukat toivat Jannen mieleen näyn hänen unestaan, jossa hän oli nähnyt hautakukkien vuotavan verta. Janne katseli hautaa ja upposi ajatuksiinsa. Auroran sukunimi oli erikoinen; Janne ei ollut koskaan kuullut kenestäkään Borelius-nimisestä, vaikka oli asunut koko elämänsä Huittisissa. Janne arveli, etteivät Boreliukset olleet syntyperäisiä huittislaisia ja saattoivat olla jo muuttaneet pois. Janne ajatteli, että ehkä he olivat halunneet jättää kipeät muistot taakseen, ehkä oman lapsen haudalla käyminen teki liian kipeää. Auroran haudalle oli kuitenkin ilmaantunut tuoreita kukkia edellisenä päivänä, mutta Janne ei ollut nähnyt kenenkään vierailevan haudalla. Jannesta tuntui pahalta, että hän joutui heittämään kukat pois. Hän ei voinut ymmärtää, miksi ne kuihtuivat niin nopeasti; kuihtuivat liian nopeasti kuten Auroran elämäkin. Jannea puistatti.
”Aurora Borelius 1968-1988” luki naisen hautakivessä. Hautakivi osui aina Jannen silmiin, hänen tehdessään kierrosta hautausmaalla.
Eräänä aurinkoisena aamuna Janne saapui tavallista kevyemmällä mielellä töihin. Hän oli kiertänyt eri reittiä, kuin tavallisesti. Hän joi pienessä toimistossaan kupin kahvia ja lähti kiertämään hautausmaata. Rikkaruohoa kasvoi muutamien hautojen ympärillä häiritsevästi, joten Janne päätti aloittaa työpäivänsä kitkemällä ne.
Vaikka oli aamuvarhainen, lämpötila alkoi olla jo melkoisissa lukemissa. Hiki valui pitkin Jannen selkää ja otsaa. Oli tulossa varsinainen hellepäivä. Se ei Jannea haitannut, sillä hän piti kuumuudesta. Hän saattoi halutessaan käydä viilentymässä toimistolla tai vilvoitella puunvarjossa.
Hän työskenteli kuumuudesta huolimatta reippaaseen tahtiin ja oli saanut monta haudan edustaa kitkettyä. Auroran hauta sai hänet taas surulliseksi. Hautakivi oli pieni ja vaatimaton, se oli kuihtuneiden kukkasten ja rikkaruohojen peitossa. Hauta oli vasta vuoden vanha, mutta se näytti vuosikymmeniä vanhalta.
Surullisin mielin Janne alkoi kitkeä rikkaruohoja ja siivosi kuihtuneet kukkaset pois.
Yhtäkkiä hänen lävitsensä kulkivat vilunväreet ja hänen käsivarsiensa iho nousi kanalihalle. Aurinko meni hetkellisesti pilveen ja langetti varjon haudan ylle. Janne tunsi olonsa epämiellyttäväksi.
Epämiellyttävä olo seurasi häntä seuraaville haudoille ja hautariveille.
Aurinko tuli esiin pilvestä ja auringonvalo karkotti Jannen synkät ajatukset. Hän hoiti työpäivänsä loppuun aurinkoisella mielellä.
Milla istui tanssiravintola seurahuoneen baaritiskillä ja siemaili drinkkiään. Hänen ystävänsä olivat tanssilattialla pistämässä jalalla koreaksi. Millaa ei huvittanut tanssia, vaikka tanssittajia olisi ollut runsaasti tarjolla. Hänen ei alunperinkään tehnyt mieli lähteä juhlimaan, mutta hänen ystävänsä olivat saaneet hänet ylipuhuttua. Milla vilkaisi kelloa, se oli kaksitoista, hän pohti joko hän kehtaisi lähteä kotiin. Hän viittoi ystävänsä luokseen ja ilmoitti heille lähtevänsä kotiin. Ystävät yrittivät hetken maaritella Millaa jäämään, mutta hyvän kappaleen kuullessaan ryntäsivät takaisin tanssilattialle. Milla katsoi tilaisuutensa koittaneen ja lähti.
Millalla oli päällään pelkkä ohut kesämekko ja hän paleli. Hän yritti kävellä mahdollisimman nopeasti, mutta korkokengät ja nautitut drinkit vaikeuttivat suoritusta. Kaduilla oli hiljaista, vain muutama teini-ikäinen roikkui grillikioskin edustalla. Milla kääntyi kioskin edustalta vasemmalle ja lähti kulkemaan kohti kirkkoa. Kirkolta hänellä oli matkaa kotiin vajaa kaksi kilometriä. Hän yritti yhä nopeuttaa askeliaan ja hänen korkonsa kopisivat äänekkäästi vasten asfalttia. Hän siirtyi asfalttitieltä hiekkatielle, sillä hänen piti kulkea kirkon vieressä olevan puiston läpi. Ilma oli käynyt todella viileäksi ja usva leijaili puistossa. Hän yritti kulkea nopeampaa, mutta hänen humalatilansa sai hänet horjahtamaan. Häntä nolostutti, vaikka ketään ei ollut näkemässä. Hän nousi nopeasti ylös ja ravisteli mekkonsa helmaa. Hän nosti katseensa ja huomasi, ettei enää ollut yksin. Hän näki kauempana seisovan naisen aavemaisen hahmon. Naisella oli päällään pitkä musta mekko ja hänen pitkät suorat mustat hiuksensa roikkuivat auki. Nainen seisoi liikkumatta usvan keskellä ja hänen valkoinen ihonsa hohti hämärässä. Milla jäi tuijottamaan naista kuin lumottuna. Hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan hänestä.
Nainen nosti toisen kätensä ja viittoi Millaa luokseen. Milla lähti kulkemaan naista kohti. Hän tahtoi mennä naisen lähelle ja hän tahtoi koskettaa naista. Milla oli muutaman askeleen päässä naisesta, kun tämä kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pois. Milla seurasi naista. Usva leijui heidän ympärillään, mutta Milla ei enää palellut. Hän ei ollut enää tietoinen häntä ympäröivästä maailmasta. Hän oli tietoinen vain edellään kulkevasta naisesta. Naisen mekon helma oli niin pitkä, että se raahasi pitkin maata ja naisen pitkät hiukset ylettyivät hänen takapuolelleen. Milla ei voinut olla katsomatta naisen lantion ja takapuolen liikkeitä, sillä mekko oli liimaantunut kiinni hänen ihoonsa. Milla tunsi suunnatonta vetoa naiseen. Milla ei tiennyt kuinka kauan hän oli seurannut naista, eikä hän ollut tietoinen heidän olinpaikastaan. Nainen kääntyi ympäri ja sanoi heleällä äänellä : ”Olemme perillä”. Nainen astui lähemmäksi Millaa ja kietoi kätensä tämän kaulalle. Naisen kädet olivat jääkylmät, mutta se ei haitannut Millaa. Naisen kasvot olivat nyt lähellä Millan kasvoja. Naisen iho kalpea ja virheetön, hänen silmänsä olivat jäänsiniset ja kylmät, huulet olivat tummanpunaiset ja täyteläiset. Milla tunsi halua suudella noita huulia ja pian hän tunsikin niiden painautuvan hänen huulilleen. Suudelma oli pehmeä ja aistikas. Naisen kädet laskeutuivat Millan lantiolle ja hän painoi Millaa itseään vasten. Milla tunsi naisen täydellisen vartalon muodot omaansa vasten. Naisen kädet nousivat hyväilemään hänen selkäänsä ja nainen painoi samalla edelleen Millaa itseään vasten. Milla sulki silmänsä ja antautui nautinnolle.
Nautinto muuttui kivuksi, sillä nainen puri Millaa huuleen. Puraisu ei ollut kovin hellä ja veri alkoi valua Millan huulesta. Nainen jatkoi kuitenkin hänen suutelemistaan. Suudelmat olivat taas vaihtuneet helliksi, mutta ne maistuivat vereltä. Nainen tarttui kovakouraisesti kiinni Millan hiuksiin ja taivutti hänen päätään taaksepäin. Hänen huulensa siirtyivät Millan kaulalle ja hänen kätensä hyväilivät Millan rintoja. Milla sulki jälleen silmänsä nautinnosta ja tarttui kiinni naisen hiuksiin. Nainen imi ja näykki hänen kaulaansa villisti. Välillä se sattui, mutta Milla ei välittänyt siitä. Hän ei välittänyt enää mistään, hän vaipui syvemmällä ja syvemmälle unimaiseen transsitilaan...
Janne heräsi varhain seuraavana aamuna. Oli lauantai, mutta hän ajatteli käyvänsä nopeasti hautausmaalla katsomassa, että piha oli varmasti siisti. Nuoriso kokoontui viikonloppuisin hautausmaan lähistöllä ja jättivät yleensä siideri- ja olutpulloja lojumaan ympäriinsä.
Kirkossa oli vihkiminen kello 13 ja Janne ei sietänyt ajatusta roskaisesta kirkon pihasta.
Hän oli yksinäinen mies, jolla ei ollut muuta kuin työnsä ja hän tahtoi hoitaa sen kunnolla. Hän heräsi joka aamu kello kuusi ja lähti herättyään lenkille. Lenkillä käydessään hän kiersi viikonloppuisin hautausmaan varmistaen, että kaikki oli kunnossa. Janne koki pyhäksi tehtäväkseen ylläpitää hautausmaan rauhaa ja järjestystä. Se oli kuolleiden viimeinen leposija, viimeinen koti, jota kohtaan piti osoittaa kunnioitusta.
Janne joi kupillisen kahvia ja astui valoisaan kesäaamuun. Oli jo melko lämmintä, vaikka kello oli vasta varttia yli kuuden. Janne kulki vihellellen eteenpäin ja saapui hautausmaalle. Pikaisesti katsottuna kaikki näytti olevan hyvin. Olutpulloja, tai muitakaan roskia ei näkynyt. Hän jatkoi kierrostaan toiselle puolelle hautausmaata ja hänelle tuli kummallinen tunne.
Hän ei osannut nimetä tunnetta, mutta se tuntui enteilevän jotain pahaa.
Syy tunteelle selvisi pian, sillä hänen silmiinsä osui jotain epämääräistä. Se makasi nurmikolla Auroran haudan vierellä, se oli ruumis! Nuoren naisen ruumis, jolla ei ollut jalassaan kenkiä ja jonka mekon yläosa oli riisuttu. ”Ei voi olla totta! Ei taas!” Janne parkaisi ja syöksyi lähemmäs maassa makaavaa naista. Katsoessaan naista lähemmin, hän huomasi naisen hengittävän. ”Luojan kiitos!” Janne parkaisi ja alkoi herättää naista. Naisen silmät rävähtivät auki ja hän katsoi Jannea, sitten hän katsoi puoliksi riisuttua mekkoaan ja alkoi kirkua. ”Shhh, älä pelkää. En minä satuta sinua” Janne yritti rauhoitella naista, mutta tämä jatkoi huutamista ja rimpuili irti Jannen otteesta. ”Rauhoitu! Minä olen hautausmaa työntekijä ja löysin sinut maasta makaamasta.” Nainen rauhoittui ja nousi istumaan. ”Ai? Miten minä tänne olen joutunut?” nainen sanoi ja purskahti itkuun. ”Etkö muista?” ”En, en muista mitään!” ”Mikä sinun nimesi on?” ”Milla” nainen nyyhkytti vastaukseksi. Janne laski oman takkinsa Millan olkapäille ja kysyi:”Pystytkö kävelemään? Jos saattaisin sinut kotiin?” Milla katsoi Jannea ja istui edelleen maassa. ”Aivan, anteeksi, unohdin esitellä itseni, olen Janne Salminen. Asun tuossa aivan lähellä ja olen tosiaan töissä täällä hautausmaalla. Voit luottaa minuun Milla. Vien sinut kotiin ja sitten sinun pitää ilmoittaa poliisille kokemastasi väkivallasta” ”Väkivallasta?” Milla toisti ja katsoi Jannea pitkään. ”Niin, sinun kaulasi on aivan mustelmilla ja ruhjeilla. Tiedä mitä sinulle..” Janne sanoi ja vaikeni äkisti. ”Etkö sinä todellakaan muista mitään?” ”En, viimeinen asia, jonka muistan, on lähtöni Seurahuoneelta. Äläkä käsitä väärin, en ollut niin humalassa, että menettäisin muistini” Milla puolusteli. ”Enhän minä sellaista epäillytkään. Olet kokenut kamalia ja mielesi yrittää suojella sinua muistamasta. Voinko nyt viedä sinut kotiin?” ”Ei, en tahdo kotiin! Vie minut ystäväni luokse” Milla vaati. ”Hyvä on”
Janne oli vienyt Millan ystäviensä huomaan ja he olivat luvanneet ottaa yhteyttä poliisiin. Janne ei kuitenkaan saanut tapausta mielestään. Hän tiesi, että poliisit tulisivat ottamaan häneen yhteyttä, sillä hän oli löytänyt naisen, kuten hän oli löytänyt edellisenkin. Janne oli varma, että tapaukset liittyivät tosiinsa, sillä Milla löytyi Auroran haudan vierestä.
Molemmissa tapauksissa uhri oli ollut kaunis tummatukkainen nuori nainen. Molemmilta oli riisuttu yläosa ja heidän kauloissaan olivat samanlaiset ruhjeet. Ainoa ero oli, että Milla löytyi elossa.
Janne pohti tapausta tee kupillisen ääressä, kunnes puhelin soi. Se oli poliisista ja häntä pyydettiin saapumaan välittömästi poliisiasemalle kuulustelua varten.
Kuulustelussa kului useampi tunti ja Janne alkoi tuntea itsensä epäillyksi. Olihan se toisaalta ymmärrettävää, sillä miten todennäköistä oli että, sama mies löysi molemmat naiset? Lisäksi Janne uskoi sopivansa psykopaatin sarjamurhaajan profiiliin, sillä hän oli yksinäinen, yli nelikymppinen mies, joka vieläpä työskenteli hautausmaalla.
Hän yritti kysellä poliiseilta Millan voinnista, poliisit eivät kuitenkaan suostuneet paljastamaan Jannelle mitään.
Aikansa Jannea kuulusteltuaan, he päästivät tämän lähtemään, mutta kehottivat pysymään kaupungissa.
Janne makasi sängyssään ja yritti saada pitkän päivän päätteeksi unta. Ajatukset kiersivät ympyrää hänen päässään ja uni kieltäytyi tulemasta. Häntä painoi Millan kohtalo ja häntä painoi poliisien epäilykset häntä kohtaan. Hän toivoi, että joku muu olisi löytänyt naiset. Hän ei voinut ymmärtää, miksi sen piti olla juuri hän. Hän pelkäsi joutuvansa tuomiolle teoista, joita hän ei ollut tehnyt.
Häntä painoi myös eräs toinen asia, hänestä tuntui, että häneltä oli jäänyt jotain huomaamatta löytäessään Millan.Hän kävi tilannetta läpi mielessään uudestaan ja uudestaan, mutta ei löytänyt vastausta. Lopulta hän nukahti.
Janne kulki hautausmaalla. Oli yö ja kuutamo loisti mustaa taivasta vasten. Yhtäkkiä hänen jalkoihinsa ilmaantui kissa. Se oli yönmusta ja sen silmät kiilsivät pahaenteisesti. Se kiehnäsi hetken hänen jaloissaan ja lähti sitten juoksemaan. Hän lähti seuraamaan kissaa, aikomuksenaan pyydystää se, sillä hautausmaalle sillä ei ollut mitään asiaa. Unessaan hän juoksi yhtä nopeasti kuin kissa ja saavutti tämän erään haudan kohdalla. Kissa hyppäsi hautakiven päälle ja mourusi vihaisesti. Hauta oli kuolleiden kukkien peitossa ja kukat vuosivat verta. Veri valui maahan ja lähestyi Jannen jalkoja. Hän alkoi perääntyä hitaasti. Hän katsoi vuorotellen veristä maata, hautakiveä ja kissaa. Hautakivessä luki Auroran nimi.
Kissa mourusi ja sähisi edelleen. Se pysyi kuitenkin paikoillaan, eikä yrittänyt hyökätä häntä kohti. Kukista valunut veri kosketti Jannen jalkoja ja hän heräsi.
Janne nousi ylös ja keitti itselleen kupin kahvia. Hän istui ruokapöytänsä ääreen juomaan sitä. Hän joi hitaasti ja katseli ikkunasta ulos. Hän ei kokenut minkäänlaista halua lähteä lenkille, saati sitten hautausmaalle. Hän tiesi, että hänen oli kuitenkin voitettava pelkonsa ja mentävä.
Hän kiersi ympäri hautausmaata. Hänen kämmenensä hikoilivat, suu oli kuiva ja sydän hakkasi rinnassa. Hän pelkäsi. Hän pelkäsi löytävänsä jälleen...ei, hän ei antanut itselleen lupaa ajatella sitä. Hän kiersi hautausmaan jokaisen nurkan ja huokaisi helpotuksesta. Hän ei löytänyt mitään, taikka ketään. Hän jatkoi kevyellä mielellä lenkkiään, jonka jälkeen hän meni kotiin keittämään aamupuuroa.
Maanantaina Janne heräsi aamuauringon valaistessa hänen makuuhuoneensa. Hän nousi keittämään kahvia. Hän joi yhden kupillisen ja lähti aamulenkille. Hän teki puolentunnin reippaan lenkin ja suuntasi sen jälkeen suoraan työmaalle. Hän nautti toimistossaan toisen kupin kahvia ja söi eväsvoileivän.
Iltapäivällä hautausmaalla saapui keski-ikäinen pariskunta ja teini-ikäinen tyttö. Heillä oli mukanaan pieni koira. Koiria ei saanut tuoda hautausmaalle, joten Janne meni sanomaan heille asiasta. ”Anteeksi rouva, mutta tänne ei saisi tuoda koiria.” Nainen katsoi Jannea pitkään ja nyrpeästi. ”Mutta enhän minä voi sitä autoonkaan voi jättää! Emme me viivy kauaa, ihan nopeasti käymme isän haudalla. Katson ettei Fifi tee tarpeitaan ja jos vahinko sattuu, niin siivoan kyllä.”
”No hyvä on sitten” Janne sanoi. Janne seurasi sivusilmällä Fifin touhuja, sillä hän pelkäsi koiran virtsaavan hautakiviin. Fifi kulki kiltisti omistajansa perässä ja nuuski innokkaan maata.
Yhtäkkiä koira alkoi haukkua ja murista äänekkäästi. Koiran uhoaminen vaihtui silmänkäänteessä pelokkaaksi ulinaksi ja se jähmettyi paikoilleen. ”Fifi, mikä nyt on?!” nainen älähti ja kiskoi Fifiä hihnasta. Koira laittoi kaikin voimin vastaan. Lopulta nainen nosti sen syliinsä ja kantoi sitä lopunmatkaa. Nainen laski sen sylistään vasta isänsä haudalla. Koira oli jo rauhoittunut.
Perhe seisoi jonkin aikaa haudalla. Nainen nyppi kuolleet kukat haudalta ja asetti tilalle uudet kukkaset. Tämän jälkeen he alkoivat tehdä lähtöä. He kulkivat samaa reittiä takaisin ja koira alkoi taas murista. ”No mutta Fifi!” nainen sanoi hämmästyneenä. Koira kieltäytyi taas liikkumasta ja naisen piti nostaa se taas syliinsä. He poistuivat hautausmaalta ja Janne jäi ihmettelemään koiran käytöstä. Hän totesi mielessään, ettei hautausmaa ollut sopiva paikka eläimille.
Janne makasi sängyssään ja oli juuri vaipumassa uneen. Hän näki suljettujen silmiensä takana Auroran hautakiven päällä sähisevän mustan kissan.
Koira oli alkanut murista juuri Auroran haudan kohdalla.
Janne ei ollut taikauskoinen, mutta pohti silti, tarkoittiko se jotain? Oliko näillä asioilla jokin yhteys? Hän oli kuullut sanottavan, että eläimillä on ”kuudes aisti”, joten ne vaistosivat asioita, joita ihmiset eivät vaistonneet. Hän muisti myös kuulleensa, että musta kissa symboloi pahan voimia.
Hän jäi pohtimaan tapausta ja jälleen hänelle tuli tunne, että häneltä on jäänyt huomaamatta jotain oleellista; hän ehti kuitenkin nukahtaa, ennen kuin hän keksi mitä.
Milla nukkui sikeästi vuoteessaan. Tämä oli ensimmäinen yö SEN jälkeen, kun hän pystyi nukkumaan kunnolla. Hän uneksi kulkevansa paljain varpain märällä nurmikolla. Yö oli erittäin sumuinen, joten hän ei nähnyt kunnolla eteensä. Hän alkoi kuulla heleää laulantaa ja seurasi ääntä. Hän näki usvan keskellä seisovan mustahiuksisen kauniin naisen. Nainen kutsui häntä luokseen ja juuri kun Milla oli saavuttamassa hänet, hän katosi. Näytti aivan kuin usva olisi nielaissut hänet.
Milla havahtui hereille. Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt unessa esiintyneen naisen ennenkin. Naisen kasvot näyttivät tutuilta. Unessa oli jotain aavemaista, vaikka se ei varsinaisesti ollut painajainen. Pian Milla nukahti uudelleen.
Millalla oli vapaapäivä ja hän päätti poiketa hautausmaalla, sillä hän halusi kiittää Jannea ja voittaa pelkonsa hautausmaata kohtaan.
Hän löysi Jannen ajamasta nurmikkoa. Janne sammutti ruohonleikkurin nähdessään Millan. ”Milla! Mitä sinä täällä?” hän kysyi yllättyneenä. ”Tahdoin tulla kiittämään sinua. Lisäksi tahtoisin nähdä sen tarkalleen saman paikan, josta heräsin” ”Oletko aivan varma?” ”Olen. Tahdon muistaa mitä tapahtui.” ”Hyvä on. Saanko tulla mukaasi?” ”Toki. En edes muista tarkalleen oikeaa paikkaa, joten saat näyttää sen minulle.” ”Tänne päin” Janne sanoi ja viittoi Millaa seuraaman.
He pysähtyivät Auroran haudan kohdalla. Haudalle oli tuotu tuoreita kukkia.
Milla katsoi kiveä ja sanoi ”Hän kuoli minun ikäisenäni”. Janne nosti katseensa häneen ja sanoi: ”Niin, se on valitettavaa, että toiset nukkuvat pois niin varhain.”
”Mitenköhän hän kuoli?” Milla ihmetteli ääneen. ”En tiedä” Janne vastasi, sillä hän ei halunnut paljastaa Millalle totuutta. Milla katseli edelleen hautaa ja näytti kalpealta. ”Oletko kunnossa? Muistitko jotain?” ”Häh?” Milla sanoi ja nosti katseensa Janneen. ”Näytät hieman kalpealta ja ajattelin, että jos mieleesi muistui jotain?” ”Ei, ei muistunut” Milla sanoi topakasti. Hän kääntyi ja lähti kävelemään pois haudalta. Janne lähti hänen peräänsä. ”Onko kaikki varmasti hyvin?” Janne kysyi huolestuneena. ”On, on! Kiitos avusta ja näkemiin!” Milla tiuskaisi. Janne jäi hämmentyneenä katsomaan Millan perään.
Milla valehteli Jannelle. Hän oli muistanut jotain, mutta hän ei tulisi koskaan kertomaan siitä kenellekään.
Milla makasi sängyllä katsellen makuuhuoneensa ikkunaa. Hän oli jättänyt verhot auki ja odotti.
Tuuli heilutti puun oksia ja varjot tanssivat huoneessa. Milla alkoi palella ja hän veti peittoaan ylemmäs. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja kuunteli. Hän kuuli, kuinka puun oksat raapivat hänen ikkunaansa, tuuli ujelsi ja alkoi kuulua sateen ropinaa. Hän avasi silmänsä ja näki mustan hahmon lähestyvän ikkunaa. Sen tulessa lähemmäs, Milla erotti naisen valkoiset hohtavat kasvot ja mustat hulmuavat hiukset. Nainen seisoi nyt aivan hänen ikkunansa alla ja kutsui häntä. Milla yritti vastustella, mutta nainen sai hänestä yliotteen. Milla nousi hitaasti sängystään ja lähti kulkemaan kohti ulko-ovea. Hän astui ulos myrskyiseen kesäyöhön. Hän oli paljain varpain ja yöpaidassaan, joka kastuessaan liimautui kiinni hänen ihoonsa. Hän kiersi talon taakse. Nainen odotti häntä siellä. Nähdessään Millan nainen hymyili kylmästi. Milla jähmettyi paikoilleen ja näytti epäröivän.
Hänen katseensa oli yhä kiinnittyneenä naiseen. Nainen nosti mekkonsa helmaa ja sen alta astui esiin musta kissa. Kissan katsoi Millaa vihreillä kiiluvilla silmillään ja seisoi hievahtamatta paikoillaan. Siinä samassa lauma mustia kissoja astui esiin, niitä tuli joka suunnasta ja ne kaikki kerääntyivät naisen ympärille. Ne katsoivat naista kuin kuningatarta. Nainen levitti kätensä ja sanoi haltioituneensa: ”Rakkaat lapset”, sitten hän käänsi katseensa Millaan. ”Tule” hän sanoi ja ojensi kätensä. Milla katsoi naisen kättä ja alkoi ottaa hitaita askelia sitä kohti. Hän tarttui naisen käteen. He lähtivät kävelemään sateeseen. Mustat kissat kulkivat naisen pitkän mustan mekon helmoissa seuraten kuningatartaan.
Myrskyisen yön jälkeen auringonpaiste tuntui erityisen mukavalta ja lohduttavalta. Janne ajatteli sen symbolisoivan hyvän lopullista voittoa. Hän uskoi sen olevan lupaus siitä, ettei yksikään myrsky tai kaaos kestä loputtomiin; kuten yön pimeys väistyy aamun tieltä, väistyy myrsky auringon tieltä ja paha hyvän tieltä.
Työmatkallaan Janne nautti sateen jälkeisen ilman raikkaudesta, hän hengitti syvään ja antoi sen täyttää keuhkonsa.
Hän astui sisään hautausmaan porteista ja huokaisi. Tuuli oli tehnyt tuhoa, se oli irrottanut puun oksia ja kaatanut hautakynttilöitä.
Janne kaivoi kottikärryt esiin ja alkoi ensitöikseen kerätä oksia.
Hän huomasi jo kaukaa maassa istuvan naisen, joka oli haudannut päänsä polviinsa. Hänellä oli päällään pelkkä yöpaita ja hän oli paljain varpain.
”Milla!” Janne huudahti, tunnistaessaan naisen. Milla nosti päänsä ja katsoi Janneen itkuisilla silmillään. ”Minun on kylmä” hän sanoi vapisten. ”Ihmekös tuo sinähän olet paljain varpain ja pelkässä yöpaidassa, joka kaiken lisäksi on aivan märkä! Tulehan, viedään sinut lämpimään” Janne sanoi ja ojensi Millalle kätensä. Milla katsoi Jannen kättä pitkään tarttumatta siihen. ”Nousehan nyt., saat kohta keuhkokuumeen!” Janne sanoi napakasti. Milla tarttui Jannen käteen ja nousi ylös. Janne lähti viemään häntä kohti toimistoaan. Hänellä oli toimistossaan ylimääräisiä työtakkeja ja saappaita tarjota Millalle ensihätään.
Saatuaan Millan päälle lämmintä ja kuivaa, Janne keitti hänelle lämmintä teetä.
Milla vältteli Jannen katsetta ja oli vaitonainen. ”Anteeksi, mutta minun on ihan pakko kysyä, mitä ihmettä sinä teet aamuvarhaisella hautausmaalla pelkässä yöpaidassa?” Janne kysyi ja katsoi Millaa vakava ilme kasvoillaan. Hän huomasi naisen kaulaa koristavat tuoreet ruhjeet.
Milla käänsi katseensa pois Jannesta ja katsoi kaukaisuuteen. ”En minä tiedä...” hän sanoi lopulta hiljaa. ”Etkö muista?” Janne kysyi. ”En” Milla vastasi. Jannesta tuntui,että Milla valehteli, mutta hän ei tohtinut kysellä tyttöparalta enempää. Milla oli taas hiljaa ja katseli tee kuppiaan. ”Haluatko että soitan jonkun hakemaan sinut?” Janne kysyi. ”Ei, älä soita. En tahdo kenenkään tietävän tästä.” ”Mutta tarvitseehan meidän ilmoittaa poliisille, sinulla on taas kaula mustelmilla...”Ei!” Milla sanoi ennen kuin Janne ehti lopettaa lauseensa. ”Olen vain kävellyt unissani, ei tässä ole mitään sen kummempaa.” ”Entäs nuo mustelmat?” Janne sanoi osoittaen Millan kaulaa. Milla nosti kätensä kaulalleen ja tunnusteli sitä hämmentyneenä. ”Ai nämä, nämä ovat vain fritsuja.” ”Fritsuja?” Janne toisti ihmeissään. ”Niin, fritsuja! Tiedät varmaan, mitä ne ovat” Milla sanoi terävään sävyyn. ”Tiedän kyllä, mutta nuo eivät mielestäni kyllä näytä fritsuilta.” Milla piti edelleen kättään kaulallaan ja hänen silmissään oli pelokas katse. ”Hän puree...” Milla sanoi puoliääneen. ”Ketä sinua puree?” Janne kysyi huolestuneena. ”Ei kukaan..tai siis, en voi kertoa.” Milla sanoi ja nousi. ”Minun täytyy nyt mennä. Kiitos teestä ja vaatteista. Palautan nämä kyllä” Milla sanoi ja astui ovesta ulos. Janne jäi katselemaan, kuinka Milla laahusti ylisuurissa saappaissaan kohti hautausmaan porttia.
Janne ei ollut varma tulisiko Milla palauttamaan vaatteita. Vaatteilla ei ollut Jannelle mitään merkitystä, mutta hän tahtoi nähdä Millan uudestaan. Häntä vaivasi Millan sanat siitä, että joku puree häntä ja hän uskoi Millan muistinmenetyksen olevan valetta. Janne ei voinut ymmärtää miksi Milla valehteli, mutta hän aikoi ottaa siitä selvää .Hän halusi auttaa Millaa ja hän halusi auttaa myös itseään, sillä hän tiesi olevansa epäiltyjen listalla.
Janne jatkoi katkenneiden oksien keräämistä ja nosteli pystyyn kaatuneita hautakynttilöitä.
Samalla hän nyppi kuolleet kukkaset pois haudoilta. Se ei varsinaisesti kuulunut hänen työnkuvaansa, mutta hän teki sitä silti.
Auroran hauta oli jälleen kuolleiden kukkien peitossa, vaikka vasta eilen hautaa olivat koristaneet tuoreet kukat. Janne kummasteli asiaa ja nyppi kuolleet kukat pois. Kukkasten pinta oli yhä yöllisestä sateesta kostea, mutta muuten ne muistuttivat lähinnä kuivattua kukkakimppua. Kuolleet kukat toivat Jannen mieleen näyn hänen unestaan, jossa hän oli nähnyt hautakukkien vuotavan verta. Janne katseli hautaa ja upposi ajatuksiinsa. Auroran sukunimi oli erikoinen; Janne ei ollut koskaan kuullut kenestäkään Borelius-nimisestä, vaikka oli asunut koko elämänsä Huittisissa. Janne arveli, etteivät Boreliukset olleet syntyperäisiä huittislaisia ja saattoivat olla jo muuttaneet pois. Janne ajatteli, että ehkä he olivat halunneet jättää kipeät muistot taakseen, ehkä oman lapsen haudalla käyminen teki liian kipeää. Auroran haudalle oli kuitenkin ilmaantunut tuoreita kukkia edellisenä päivänä, mutta Janne ei ollut nähnyt kenenkään vierailevan haudalla. Jannesta tuntui pahalta, että hän joutui heittämään kukat pois. Hän ei voinut ymmärtää, miksi ne kuihtuivat niin nopeasti; kuihtuivat liian nopeasti kuten Auroran elämäkin. Jannea puistatti.
Hän ei tahtonut enää
katsella hautaa ja jatkoi matkaansa.
Janne oli juuri lopettamassa työpäiväänsä, kun Milla koputti hänen toimistonsa oveen.
”Tässä olisi nämä vaatteet, kiitos lainasta” Milla sanoi ja ojensi vaatteet Jannelle. ”Kiitos, ottaisitko teetä tai kahvia?” Janne kysyi, sillä hän halusi keskustella Millan kanssa. ”Ei kiitos” Milla vastasi kohteliaasti. ”Oletko varma? Täältä löytyy myös tällaisia” Janne sanoi ja heilutteli suklaakeksipakettia. ”No hyvä on” Milla sanoi ja hymyili ujosti.
Janne pisti kahvin tippumaan ja istui Millan viereen odottamaan. ”Kuinka voit?” Janne kysyi. ”Voin jo paljon paremmin ja tahdon pyytää anteeksi aamuista töykeyttäni. Sinähän vain yritit auttaa minua ja minä olin niin tyly.” ”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Olit varmasti peloissasi ja järkyttynyt herättyäsi hautausmaalta. Ymmärrän kyllä, ettei silloin tee mieli vastailla kysymyksiin.”
”Niin” Milla sanoi ja katsoi alaspäin. ”Jaahas, kaffe on tippunut” Janne ilmoitti.
Hän kaatoi itselleen ja Millalle kupilliset. ”Keksiä?” ”Ei kiitos.” ”No, jää enemmän minulle” Janne naurahti ja laittoi keksin suuhunsa. Milla joi pieniä siemauksia kahvistaan ja hänen kätensä tärisivät hieman. ”Oletko varmasti kunnossa?” ”On vähän heikko olo” Milla myönsi ja laski kahvikupin kädestään. ”Et kai ole vilustunut?” ”En usko. Olen vain väsynyt, on kertynyt vähän univelkaa. En ole nukkunut hyvin sen jälkeen kun...” ”Kun löysin sinut hautausmaalta enismmäisen kerran?” ”Niin.” ”Oletko alkanut muistaa siitä illasta jotain?”
Milla käänsi katseensa pois Jannesta ja katsoi ulos ikkunasta. ”Joku on Auroran haudalla!” hän huudahti lujempaa kuin oli tarkoittanut. ”Tunnetko Auroran tai hänen perheensä?” ”Kuinka niin?” ”Ajattelin vain...Sinä katsoit eilen hänen hautaansa niin pitkään ja vaikutat muutenkin kiinnostuneelta hänen tapauksestaan.” ”En minä häntä tunne. En tiedä miksi reagoin niin...” ”Anteeksi Milla, mutta käyn nopeasti ulkona. Työasia.” Janne ilmoitti ja poistui toimistosta.
Auroran haudalla seisova nainen saattoi olla tuonut kukat, jotka Janne oli heittänyt pois. Janne koki velvollisuudekseen selittää naiselle, mitä kukkien kanssa oli käynyt.
Nainen näki Jannen lähestyvän ja viittoi tätä luokseen. ”Anteeksi, mutta minun on pakko kysyä, toin eilen kukkia tälle haudalle, mutta nyt niitä ei ole missään. Sattuisitteko te tietämään mitä niille on tapahtunut?” ”Kysyitte juuri oikealta ihmiseltä, sillä minä heitin kukat pois tänä aamuna. Olen pahoillani, että jouduin tekemään niin, mutta ne olivat kuihtuneet” ”Kuihtuneet?! Mutta vasta eilenhän minä ne toin! Voi hyvänen aika..” Nainen kauhisteli. ”Niin, ihmettelin asiaa itsekin.” ”Voi voi, no ei kai siinä sitten muuta voinut, kuin heittää ne pois. Niin, minä olen muuten hänen äitinsä, Matilda Borelius” nainen sanoi. ”Ette taida olla täältäpäin?” Janne sanoi mittaillen naista. ”En, siis emme asu täällä enää. Muutimme sen jälkeen kun Aurora... Emme me edes ehtineet asua täällä kauaa” nainen kertoi irrottamatta silmiään Auroran haudasta. ”Voi tyttöparka...Mieheni, hänen isänsä ei antaisi minun edes käydä hänen haudallaan” nainen sanoi ja purskahti itkuun. ”Eilinen oli ensimmäinen kerta hautajaisten jälkeen. Tuon hautakivenkin mieheni suostui juuri ja juuri hänelle hankkimaan. Hänen mielestään tyttö ei ansainnut hautajaisia ollenkaan” nainen jatkoi nyyhkyttäen. ”Miksi ihmeessä?” Janne kysyi pöyristyneenä. ”En minä varmaan saisi kertoa sinulle, mutta pakko minunkin on päästä kaikkien näiden vuosien jälkeen keventämään sydäntäni. Mieheni uskoi, että Aurora oli paha. Hän uskoi tytön olevan riivattu ja että tämä oli myynyt sieluna paholaiselle. Hän syytti Auroraa noituuden harjoittamisesta ja saatananpalvonnasta. Sen vuoksi hän ei enää tunnustanut Auroraa tyttärekseen.”
Janne katsoi naista järkyttyneenä. ”Mitä mieltä te olitte asiasta? Oliko miehenne epäilyissä perää?”
”En tiedä. Myönnän että Aurora oli erikoinen tyttö, mutta en usko hänen olleen paha. Ei äiti omasta lapsestaan voi niin ajatella...Mieheni oli taikauskoinen ja uskoi Auroran olleen kirottu lapsesta asti. Eräänä iltana Auroran ollessa vauva, taloomme eksyi musta kissa, joka hyppäsi Auroran kehtoon.. Mieheni uskoi mustien kissojen olevan pahan kätyreitä ja hän uskoi kissan pahuuden siirtyneen Auroraan. Asiaa ei helpottanut se, että siitä päivästä lähtien kyseinen musta kissa kierteli usein talomme pihalla ja pyrki Auroran vaunuihin.
Kasvettuaan vanhemmaksi ja opittuaan puhumaan, Aurora keskusteli mustan kissan kanssa. Hän kertoi ymmärtävänsä sen ja muiden eläinten kieltä. Yritin salata asian mieheltäni, mutta hän sai asian selville ja menetti täysin malttinsa. Hän vei tytön papin luokse ja pyysi tätä ajamaan pahat henget tytöstä. Pappi ei onneksi uskonut miestäni ja uhkasi tätä jopa lastensuojeluilmoituksella. Mieheni ei kuitenkaan antanut asian olla, vaan hän päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän vei tytön seuraavana aamuna järven rantaan, upotti hyiseen veteen ja manasi henkiä ulos. Se oli hirvittävää, tyttöparka sai keuhkokuumeen! Mieheni käytös Auroraa kohtaan oli kaikkiaan sopimatonta ja pian ihmiset alkoivat puhua meistä. Mieheni ei kestänyt ihmisten juoruilua ja päätti, että meidän on tullut aika muuttaa paikkakuntaa. Päätimme muuttaa Huittisiin. Ehdimme asua täällä Huittisissa neljä vuotta, mutta emme juurikaan tutustuneet paikallisiin.Viihdyimme omissa oloissamme. Aurora ei tullut isänsä kanssa edelleenkään toimeen ja eräänä iltana asiat kärjistyivät ja he riitelivät pahasti. Mieheni käski Auroran häipyä kodistamme ja lisäsi, ettei tällä olisi enää mitään asiaa takaisin. Se oli viimeinen kerta kun näin Auroran...” nainen sanoi ja purskahti taas itkuun. ”Olen pahoillani”” Janne sanoi surullisena. ”Kiitos, että kuuntelit. Minun pitää lähteä” nainen vastasi pyyhkien kyyneliään.
Milla istui edelleen Jannen toimistossa ja katseli ulos ikkunasta. ”Mistä te juttelitte?” Milla kysyi Jannen astuessa sisään. Janne kertoi Millalle kaiken ja Milla kuunteli kiinnostuneena. ”Kamalaa” Milla sanoi ja puristi kahvimukiaan rystyset valkoisina. ”Niin on. En ymmärrä miten joku voi kohdella omaa lastaan niin. Ei nyt eletä keskiajalla!” ”En minä sitä. Aurora...Se on totta! Hän oli paha!” Milla parkaisi ja nousi seisomaan. ”Mitä ihmettä sinä oikein puhut? Sinähän sanoit ettet tunne häntä.” ”En minä tunnekkaan! En oikeastaan...” ”Mitä tarkoitat?” Milla istui alas ja hautasi päänsä käsiinsä. ”En minä tiedä” Milla nyyhkytti. ”Olen nähnyt hänet” Milla sai lopulta sanottua. ”Näin hänet sinä yönä, kun löysit minut ensimmäistä kertaa hautausmaalta; näin Auroran silloin puistossa ja seurasin häntä. Muistan sen vain hämärästi, mutta hän satutti minua” Milla sanoi ja kosketti kaulaansa. ”Hän puri minua.” Milla jatkoi.
Janne ei tiennyt kuinka suhtautua Millan kertomukseen, sillä se kuulosti niin uskomattomalta.
”Sama tapahtui viime yönä. Hän tuli hakemaan minua, hän ja hänen kissansa.” ”Mutta, Aurora on kuollut!” Janne totesi. ”Ei ole.” ”Milla, se nainen on ollut haudattuna jo vuoden” Janne perusteli. ”En ole hullu! Tiedän mitä näin!” ”Joskus ihmisen mielikuvitus tekee kepposet...” ”En ole kuvitellut sitä!” Milla huusi ennen kuin Janne ehti sanoa lausettaan loppuun. ”Hyvä on, uskon sinua” Janne myönteli. ”Kuka se nainen oli, jonka löysit kuolleena maasta?” Milla kysyi yllättäen. Janne katsoi Millaa hämmästyneenä, eikä tiennyt mitä vastata. ”Tiedät kyllä kuka se oli ja mielestäni ansaitsen tietää totuuden” Milla sanoi päättäväisesti. ”Se oli Aurora” Janne sai lopulta sanotuksi. ”Aurora?! Ei voi olla totta... Minä kun luulin, että Aurora tappoi sen naisen...” Milla sanoi. ”Anteeksi nyt, mutta puhut sekopäisiä” Janne sanoi närkästyneenä. ”Tämä on tosi elämää, eikä mikään vampyyrielokuva! Sinun kimppuusi hyökännyt hullu on luultavasti sama, joka tappoi Auroran. Ei se ollut mikään haamu, ei sellaisia ole olemassa! Minä itse asiassa voin todistaa sinulle...”
”Minun täytyy mennä. Kiitos kahvista” Milla sanoi keskeyttäen Jannen ja ryntäsi ulos.
Milla istui keittiönpöytänsä ääressä ja painoi kasvonsa käsiinsä. Aurora, kaunis salaperäinen Aurora, joka puhui eläinten kieltä. Hän oli tavannut Auroran jo kaksi vuotta sitten. He tapasivat kirjastossa rajatiedon osastolla ja heidän katseensa kohtasivat. Milla tunsi Aurorassa olevan jotain erityistä ja hän tunsi heti suurta halua tutustua Auroraan. Milla yritti avata keskustelua Auroran kanssa, mutta Aurora oli hiljainen ja varautunut.
Milla ei saanut Auroraa pois mielestään ja ajatteli tätä alituiseen. Hän ei osannut sanoa, mikä Aurorassa veti häntä puoleensa. Hän tiesi vain, että Aurora oli kaunein nainen, jota hän oli eläessään nähnyt. Auroran kauneus veti häntä puoleensa, mutta aiheutti myös kateutta. Hän halusi osansa Auroran kauneudesta, joko olemalla Auroran kanssa tai olemalla Aurora.
Muutaman viikon päästä Milla palasi kirjastoon palauttamaan kirjoja ja näki Auroran istuvan lukusalissa. Aurora nosti katseensa ja katsoi suoraan Millaan. Milla nosti ujosti kätensä tervehtiäkseen Auroraa. Aurora vastasi tervehdykseen ja viittoi Millan luokseen.
He lähtivät yhdessä kirjastosta ja puhuivat tuntitolkulla. He olivat kumpikin kiinnostuneita paranormaaleista ilmiöistä ja taikuudesta. Aurora kertoi Millalle kyvystään puhua eläimille. Hän kertoi olevansa ”valittu” jo hänen ollessaan pieni vauva. Hän uskoi, että eläimet, varsinkin kissat, olivat hänen suojelijoitaan ja palvelijoitaan. Hän palvoi niitä ja ne palvoivat häntä. Aurora kertoi, että hänen isänsä ei ole koskaan suvainnut hänen erikoislaatuisuuttaan. Hän jopa tunnusti pelkäävänsä isäänsä.
Milla rakastui Auroraan. Hän rakastui Auroran kauneuteen, sekä tämän maagiseen voimaan. Milla tunsi Auroran kautta itsessään uinuvan voiman. Milla tahtoi vapauttaa sen ja hän uskoi Auroran olevan ratkaisu. Aurora voisi vapauttaa sen, Auroran veressä oleva voima voisi vapauttaa sen.
Eräänä toukokuisena iltana Aurora oli riidellyt isänsä kanssa niin pahasti, että isä oli heittänyt Auroran ulos kodistaan.
Aurora istui penkillä lähellä hautausmaata, jonka ohi Milla jokailtaisella lenkillään hölkkäsi. Hän näki Auroran ja pysähtyi saman tien. Hän istui Auroran vierelle penkille ja Aurora kertoi, että oli riidellyt isänsä kanssa. Milla veti Auroran lähelleen ja syleili häntä.
Hän lohdutti Auroraa ja tunnusti lopulta tälle rakkautensa. Hän myös pyysi Auroraa tekemään hänestä yhtä voimakkaan taikuudessa. Aurora irrotti itsensä Millan otteesta ja vetäytyi taaksepäin. Hän katsoi Millaa pitkään ja ilmeettömästi. Milla tulisi aina muistamaan Auroran sanat:”En tahdo enää tavata sinua. Jätä minut rauhaan, tahdon olla yksin”. Milla tunsi sydämensä murtuvan palasiksi ja raivo alkoi kiehua hänen veressään.Hän tarttui kiinni Auroraan ja heitti tämän maahan. Hän painoi täysin voimin Auroraa maata vasten, repi tämän mekon yläosan alas ja suuteli väkivaltaisesti tämän kaulaan. Hän puri, imi ja puri uudelleen. Aurora rimpuili hänen allaan, mutta hän ei irrottanut otettaan. Veri pulppusi Auroran kaulassa olevista haavoista. Sitä tuli enemmän kuin Milla oli tarkoittanut. Millan kasvot olivat veren peitossa ja hänen suussaan poltteli metallinen maku.
Aurora lakkasi kiemurtelemasta ja makasi paikoillaan. Hänen silmänsä tuijottivat lasittuneina Millaa. Milla nousi ylös ja pyyhki verta suupielistään. Hän tärisi ja häntä oksetti. ”Se oli hänen oma vikansa...Hänen olisi pitänyt vastata rakkauteeni! Hänen olisi pitänyt antaa minulle haluamani!” Milla huusi ääneen. Milla katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Ketään ei ollut nähnyt heitä. Hän lähti juoksemaan kotiin ja jätti Auroran maahan makaamaan.
Janne oli juuri lopettamassa työpäiväänsä, kun Milla koputti hänen toimistonsa oveen.
”Tässä olisi nämä vaatteet, kiitos lainasta” Milla sanoi ja ojensi vaatteet Jannelle. ”Kiitos, ottaisitko teetä tai kahvia?” Janne kysyi, sillä hän halusi keskustella Millan kanssa. ”Ei kiitos” Milla vastasi kohteliaasti. ”Oletko varma? Täältä löytyy myös tällaisia” Janne sanoi ja heilutteli suklaakeksipakettia. ”No hyvä on” Milla sanoi ja hymyili ujosti.
Janne pisti kahvin tippumaan ja istui Millan viereen odottamaan. ”Kuinka voit?” Janne kysyi. ”Voin jo paljon paremmin ja tahdon pyytää anteeksi aamuista töykeyttäni. Sinähän vain yritit auttaa minua ja minä olin niin tyly.” ”Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Olit varmasti peloissasi ja järkyttynyt herättyäsi hautausmaalta. Ymmärrän kyllä, ettei silloin tee mieli vastailla kysymyksiin.”
”Niin” Milla sanoi ja katsoi alaspäin. ”Jaahas, kaffe on tippunut” Janne ilmoitti.
Hän kaatoi itselleen ja Millalle kupilliset. ”Keksiä?” ”Ei kiitos.” ”No, jää enemmän minulle” Janne naurahti ja laittoi keksin suuhunsa. Milla joi pieniä siemauksia kahvistaan ja hänen kätensä tärisivät hieman. ”Oletko varmasti kunnossa?” ”On vähän heikko olo” Milla myönsi ja laski kahvikupin kädestään. ”Et kai ole vilustunut?” ”En usko. Olen vain väsynyt, on kertynyt vähän univelkaa. En ole nukkunut hyvin sen jälkeen kun...” ”Kun löysin sinut hautausmaalta enismmäisen kerran?” ”Niin.” ”Oletko alkanut muistaa siitä illasta jotain?”
Milla käänsi katseensa pois Jannesta ja katsoi ulos ikkunasta. ”Joku on Auroran haudalla!” hän huudahti lujempaa kuin oli tarkoittanut. ”Tunnetko Auroran tai hänen perheensä?” ”Kuinka niin?” ”Ajattelin vain...Sinä katsoit eilen hänen hautaansa niin pitkään ja vaikutat muutenkin kiinnostuneelta hänen tapauksestaan.” ”En minä häntä tunne. En tiedä miksi reagoin niin...” ”Anteeksi Milla, mutta käyn nopeasti ulkona. Työasia.” Janne ilmoitti ja poistui toimistosta.
Auroran haudalla seisova nainen saattoi olla tuonut kukat, jotka Janne oli heittänyt pois. Janne koki velvollisuudekseen selittää naiselle, mitä kukkien kanssa oli käynyt.
Nainen näki Jannen lähestyvän ja viittoi tätä luokseen. ”Anteeksi, mutta minun on pakko kysyä, toin eilen kukkia tälle haudalle, mutta nyt niitä ei ole missään. Sattuisitteko te tietämään mitä niille on tapahtunut?” ”Kysyitte juuri oikealta ihmiseltä, sillä minä heitin kukat pois tänä aamuna. Olen pahoillani, että jouduin tekemään niin, mutta ne olivat kuihtuneet” ”Kuihtuneet?! Mutta vasta eilenhän minä ne toin! Voi hyvänen aika..” Nainen kauhisteli. ”Niin, ihmettelin asiaa itsekin.” ”Voi voi, no ei kai siinä sitten muuta voinut, kuin heittää ne pois. Niin, minä olen muuten hänen äitinsä, Matilda Borelius” nainen sanoi. ”Ette taida olla täältäpäin?” Janne sanoi mittaillen naista. ”En, siis emme asu täällä enää. Muutimme sen jälkeen kun Aurora... Emme me edes ehtineet asua täällä kauaa” nainen kertoi irrottamatta silmiään Auroran haudasta. ”Voi tyttöparka...Mieheni, hänen isänsä ei antaisi minun edes käydä hänen haudallaan” nainen sanoi ja purskahti itkuun. ”Eilinen oli ensimmäinen kerta hautajaisten jälkeen. Tuon hautakivenkin mieheni suostui juuri ja juuri hänelle hankkimaan. Hänen mielestään tyttö ei ansainnut hautajaisia ollenkaan” nainen jatkoi nyyhkyttäen. ”Miksi ihmeessä?” Janne kysyi pöyristyneenä. ”En minä varmaan saisi kertoa sinulle, mutta pakko minunkin on päästä kaikkien näiden vuosien jälkeen keventämään sydäntäni. Mieheni uskoi, että Aurora oli paha. Hän uskoi tytön olevan riivattu ja että tämä oli myynyt sieluna paholaiselle. Hän syytti Auroraa noituuden harjoittamisesta ja saatananpalvonnasta. Sen vuoksi hän ei enää tunnustanut Auroraa tyttärekseen.”
Janne katsoi naista järkyttyneenä. ”Mitä mieltä te olitte asiasta? Oliko miehenne epäilyissä perää?”
”En tiedä. Myönnän että Aurora oli erikoinen tyttö, mutta en usko hänen olleen paha. Ei äiti omasta lapsestaan voi niin ajatella...Mieheni oli taikauskoinen ja uskoi Auroran olleen kirottu lapsesta asti. Eräänä iltana Auroran ollessa vauva, taloomme eksyi musta kissa, joka hyppäsi Auroran kehtoon.. Mieheni uskoi mustien kissojen olevan pahan kätyreitä ja hän uskoi kissan pahuuden siirtyneen Auroraan. Asiaa ei helpottanut se, että siitä päivästä lähtien kyseinen musta kissa kierteli usein talomme pihalla ja pyrki Auroran vaunuihin.
Kasvettuaan vanhemmaksi ja opittuaan puhumaan, Aurora keskusteli mustan kissan kanssa. Hän kertoi ymmärtävänsä sen ja muiden eläinten kieltä. Yritin salata asian mieheltäni, mutta hän sai asian selville ja menetti täysin malttinsa. Hän vei tytön papin luokse ja pyysi tätä ajamaan pahat henget tytöstä. Pappi ei onneksi uskonut miestäni ja uhkasi tätä jopa lastensuojeluilmoituksella. Mieheni ei kuitenkaan antanut asian olla, vaan hän päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän vei tytön seuraavana aamuna järven rantaan, upotti hyiseen veteen ja manasi henkiä ulos. Se oli hirvittävää, tyttöparka sai keuhkokuumeen! Mieheni käytös Auroraa kohtaan oli kaikkiaan sopimatonta ja pian ihmiset alkoivat puhua meistä. Mieheni ei kestänyt ihmisten juoruilua ja päätti, että meidän on tullut aika muuttaa paikkakuntaa. Päätimme muuttaa Huittisiin. Ehdimme asua täällä Huittisissa neljä vuotta, mutta emme juurikaan tutustuneet paikallisiin.Viihdyimme omissa oloissamme. Aurora ei tullut isänsä kanssa edelleenkään toimeen ja eräänä iltana asiat kärjistyivät ja he riitelivät pahasti. Mieheni käski Auroran häipyä kodistamme ja lisäsi, ettei tällä olisi enää mitään asiaa takaisin. Se oli viimeinen kerta kun näin Auroran...” nainen sanoi ja purskahti taas itkuun. ”Olen pahoillani”” Janne sanoi surullisena. ”Kiitos, että kuuntelit. Minun pitää lähteä” nainen vastasi pyyhkien kyyneliään.
Milla istui edelleen Jannen toimistossa ja katseli ulos ikkunasta. ”Mistä te juttelitte?” Milla kysyi Jannen astuessa sisään. Janne kertoi Millalle kaiken ja Milla kuunteli kiinnostuneena. ”Kamalaa” Milla sanoi ja puristi kahvimukiaan rystyset valkoisina. ”Niin on. En ymmärrä miten joku voi kohdella omaa lastaan niin. Ei nyt eletä keskiajalla!” ”En minä sitä. Aurora...Se on totta! Hän oli paha!” Milla parkaisi ja nousi seisomaan. ”Mitä ihmettä sinä oikein puhut? Sinähän sanoit ettet tunne häntä.” ”En minä tunnekkaan! En oikeastaan...” ”Mitä tarkoitat?” Milla istui alas ja hautasi päänsä käsiinsä. ”En minä tiedä” Milla nyyhkytti. ”Olen nähnyt hänet” Milla sai lopulta sanottua. ”Näin hänet sinä yönä, kun löysit minut ensimmäistä kertaa hautausmaalta; näin Auroran silloin puistossa ja seurasin häntä. Muistan sen vain hämärästi, mutta hän satutti minua” Milla sanoi ja kosketti kaulaansa. ”Hän puri minua.” Milla jatkoi.
Janne ei tiennyt kuinka suhtautua Millan kertomukseen, sillä se kuulosti niin uskomattomalta.
”Sama tapahtui viime yönä. Hän tuli hakemaan minua, hän ja hänen kissansa.” ”Mutta, Aurora on kuollut!” Janne totesi. ”Ei ole.” ”Milla, se nainen on ollut haudattuna jo vuoden” Janne perusteli. ”En ole hullu! Tiedän mitä näin!” ”Joskus ihmisen mielikuvitus tekee kepposet...” ”En ole kuvitellut sitä!” Milla huusi ennen kuin Janne ehti sanoa lausettaan loppuun. ”Hyvä on, uskon sinua” Janne myönteli. ”Kuka se nainen oli, jonka löysit kuolleena maasta?” Milla kysyi yllättäen. Janne katsoi Millaa hämmästyneenä, eikä tiennyt mitä vastata. ”Tiedät kyllä kuka se oli ja mielestäni ansaitsen tietää totuuden” Milla sanoi päättäväisesti. ”Se oli Aurora” Janne sai lopulta sanotuksi. ”Aurora?! Ei voi olla totta... Minä kun luulin, että Aurora tappoi sen naisen...” Milla sanoi. ”Anteeksi nyt, mutta puhut sekopäisiä” Janne sanoi närkästyneenä. ”Tämä on tosi elämää, eikä mikään vampyyrielokuva! Sinun kimppuusi hyökännyt hullu on luultavasti sama, joka tappoi Auroran. Ei se ollut mikään haamu, ei sellaisia ole olemassa! Minä itse asiassa voin todistaa sinulle...”
”Minun täytyy mennä. Kiitos kahvista” Milla sanoi keskeyttäen Jannen ja ryntäsi ulos.
Milla istui keittiönpöytänsä ääressä ja painoi kasvonsa käsiinsä. Aurora, kaunis salaperäinen Aurora, joka puhui eläinten kieltä. Hän oli tavannut Auroran jo kaksi vuotta sitten. He tapasivat kirjastossa rajatiedon osastolla ja heidän katseensa kohtasivat. Milla tunsi Aurorassa olevan jotain erityistä ja hän tunsi heti suurta halua tutustua Auroraan. Milla yritti avata keskustelua Auroran kanssa, mutta Aurora oli hiljainen ja varautunut.
Milla ei saanut Auroraa pois mielestään ja ajatteli tätä alituiseen. Hän ei osannut sanoa, mikä Aurorassa veti häntä puoleensa. Hän tiesi vain, että Aurora oli kaunein nainen, jota hän oli eläessään nähnyt. Auroran kauneus veti häntä puoleensa, mutta aiheutti myös kateutta. Hän halusi osansa Auroran kauneudesta, joko olemalla Auroran kanssa tai olemalla Aurora.
Muutaman viikon päästä Milla palasi kirjastoon palauttamaan kirjoja ja näki Auroran istuvan lukusalissa. Aurora nosti katseensa ja katsoi suoraan Millaan. Milla nosti ujosti kätensä tervehtiäkseen Auroraa. Aurora vastasi tervehdykseen ja viittoi Millan luokseen.
He lähtivät yhdessä kirjastosta ja puhuivat tuntitolkulla. He olivat kumpikin kiinnostuneita paranormaaleista ilmiöistä ja taikuudesta. Aurora kertoi Millalle kyvystään puhua eläimille. Hän kertoi olevansa ”valittu” jo hänen ollessaan pieni vauva. Hän uskoi, että eläimet, varsinkin kissat, olivat hänen suojelijoitaan ja palvelijoitaan. Hän palvoi niitä ja ne palvoivat häntä. Aurora kertoi, että hänen isänsä ei ole koskaan suvainnut hänen erikoislaatuisuuttaan. Hän jopa tunnusti pelkäävänsä isäänsä.
Milla rakastui Auroraan. Hän rakastui Auroran kauneuteen, sekä tämän maagiseen voimaan. Milla tunsi Auroran kautta itsessään uinuvan voiman. Milla tahtoi vapauttaa sen ja hän uskoi Auroran olevan ratkaisu. Aurora voisi vapauttaa sen, Auroran veressä oleva voima voisi vapauttaa sen.
Eräänä toukokuisena iltana Aurora oli riidellyt isänsä kanssa niin pahasti, että isä oli heittänyt Auroran ulos kodistaan.
Aurora istui penkillä lähellä hautausmaata, jonka ohi Milla jokailtaisella lenkillään hölkkäsi. Hän näki Auroran ja pysähtyi saman tien. Hän istui Auroran vierelle penkille ja Aurora kertoi, että oli riidellyt isänsä kanssa. Milla veti Auroran lähelleen ja syleili häntä.
Hän lohdutti Auroraa ja tunnusti lopulta tälle rakkautensa. Hän myös pyysi Auroraa tekemään hänestä yhtä voimakkaan taikuudessa. Aurora irrotti itsensä Millan otteesta ja vetäytyi taaksepäin. Hän katsoi Millaa pitkään ja ilmeettömästi. Milla tulisi aina muistamaan Auroran sanat:”En tahdo enää tavata sinua. Jätä minut rauhaan, tahdon olla yksin”. Milla tunsi sydämensä murtuvan palasiksi ja raivo alkoi kiehua hänen veressään.Hän tarttui kiinni Auroraan ja heitti tämän maahan. Hän painoi täysin voimin Auroraa maata vasten, repi tämän mekon yläosan alas ja suuteli väkivaltaisesti tämän kaulaan. Hän puri, imi ja puri uudelleen. Aurora rimpuili hänen allaan, mutta hän ei irrottanut otettaan. Veri pulppusi Auroran kaulassa olevista haavoista. Sitä tuli enemmän kuin Milla oli tarkoittanut. Millan kasvot olivat veren peitossa ja hänen suussaan poltteli metallinen maku.
Aurora lakkasi kiemurtelemasta ja makasi paikoillaan. Hänen silmänsä tuijottivat lasittuneina Millaa. Milla nousi ylös ja pyyhki verta suupielistään. Hän tärisi ja häntä oksetti. ”Se oli hänen oma vikansa...Hänen olisi pitänyt vastata rakkauteeni! Hänen olisi pitänyt antaa minulle haluamani!” Milla huusi ääneen. Milla katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Ketään ei ollut nähnyt heitä. Hän lähti juoksemaan kotiin ja jätti Auroran maahan makaamaan.
Milla oli jo melkein
onnistunut pyyhkimään tapahtuneen mielestään, mutta nyt
muistikuvat olivat tulleet kirkkaina takaisin.
Milla ei ollut koskaan kertonut hänen ja Auroran ystävyydestä kenellekään. Oli paljon asioita, joita Milla ei kertonut itsestään. Hänellä oli toinen puoli, mutta kukaan ei saisi koskaan tietää...Aurora tiesi, mutta hän on kuollut. Mutta nyt hän oli tullut takaisin. Hän oli tullut takaisin vainoamaan Millaa. Hän janosi kostoa, hän ja kissat... Milla havahtui ajatuksistaan ja nousi ylös. Hän muisti Jannen, oliko hän kertonut Jannelle liikaa? Hän päätti mennä tapaamaan Jannea.
Janne ei ollut ehtinyt kertoa kiihtyneelle Millalle, että hautausmaalle oli asennettu valvontakamera. Kamera oli asennettu sen jälkeen, kun Janne löysi Millan ensimmäistä kertaa hautausmaalta. Janne oli ehdottanut kameran asentamista esimiehilleen vedoten ilkivaltaan, sekä Auroran ja Millan tapaukseen. Janne oli saanut ehdotuksensa läpi ja kamera oli asennettu samalla viikolla. Kamera oli asetettu sellaiseen kulmaan, että kuvassa näki suurimman osan hautausmaata sekä hautausmaan portille. Kuvassa näki myös Auroran haudalle.
Janne otti valvontakameran nauhan käsiinsä ja työnsi sen videonauhuriin. Hän katsoi nauhaa pikakelauksella. Janne pysäytti kelauksen nähdessään Millan. Tämä käveli hitaasti kohti Auroran hautaa. Hän pysähtyi haudan kohdalla ja seisoi paikoillaan. Kameran kuva oli epätarkka ja Milla oli selkä päin Janneen. Milla lysähti maahan polvilleen ja kumartui kippuraan. Hän oli siinä asennossa pitkään liikkumatta. Välillä hän nousi istumaan ja painui sitten takaisin maahan. Janne alkoi pika kelata nauhaa. Minuutit ja tunnit vaihtuivat näytöllä, mutta Milla oli edelleen maassa. Janne kelasi nauhan aamuun saakka, mutta ei nähnyt nauhalla ketään muuta kuin Millan. Janne otti kasetin pois nauhurista ja puristeli päätään. Hän ei kertakaikkisesti ymmärtänyt, mitä oli nähnyt. Milla oli hautausmaalla yksin, hänen kimppuunsa ei hyökännyt ketään! Millan kaulassa kuitenkin oli ruhjeita, ja ruhjeet olivat tuoreita, niistä tihkui jopa vähän verta! Oliko Milla tehnyt ne itse?... Mutta kuinka?
”Janne, oletko vielä täällä?” kuului Millan ääni. ”Täällä ollaan” Janne hihkaisi heräten ajatuksistaan. ”Tule sisään” hän jatkoi ja laski nauhan käsistään. ”Onneksi et ollut vielä lähtenyt! Minä tulin pyytämään anteeksi käytöstäni. Ymmärrän nyt kuinka typeriä puhuin. Minä...Minulla vain on vilkas mielikuvitus ja minä kuvittelin kaiken. Ei se ollut Aurora...En ole koskaan edes nähnyt häntä. Näin vain unta hänestä, sillä....En tiedä...Mutta uskon, että kimppuuni hyökännyt mies on sama joka tappoi Auroran. Minä pelkään! Pelkään että hän tappaa minutkin! Siksi alitajuntani keksi, että Aurora...Ymmärräthän, että oli helpompaa uskoa niin?!”
”Milla, kukaan ei ole hyökännyt sinun kimppuusi, ei ainakaan viime yönä” Janne sanoi rauhallisesti. ”Miten niin? Mitä sinä selität?!” ”Milla, näin kaiken nauhalta. Hautausmaalle on asennettu muutama viikko sitten valvontakamera.” ”Mikset sinä heti kertonut siitä kamerasta?!” Milla kysyi kiihtyneenä. ”Yritin kertoa sinulle tänään päivällä, mutta sinä et kuunnellut loppuun.”
Milla puri huultaan ja näytti levottomalta. ”Milla, haluaisitko sinä selittää mitä oikeasti tapahtui?” Janne sanoi rauhallisella äänellä ja laski kätensä Millan olkapäälle. ”Älä koske!” Milla kivahti. ”Kävelin varmaan unissani ja näin painajaista siitä edellisestä kerrasta. Voi olla, että raavin itse kaulaani unissani...Kyllä sellainen traumat jättää. Vai etkö usko enää sitäkään? Pidätkö minua jonain hulluna, joka on kuvitellut kaiken?” Milla sanoi ja katsoi Jannea tuimasti. ”En tietenkään!” ”Hyvä! No, nyt kun asiat tuli selvitettyä, niin taidankin tästä jatkaa matkaani” Milla sanoi.
Hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä...
Milla ei ollut koskaan kertonut hänen ja Auroran ystävyydestä kenellekään. Oli paljon asioita, joita Milla ei kertonut itsestään. Hänellä oli toinen puoli, mutta kukaan ei saisi koskaan tietää...Aurora tiesi, mutta hän on kuollut. Mutta nyt hän oli tullut takaisin. Hän oli tullut takaisin vainoamaan Millaa. Hän janosi kostoa, hän ja kissat... Milla havahtui ajatuksistaan ja nousi ylös. Hän muisti Jannen, oliko hän kertonut Jannelle liikaa? Hän päätti mennä tapaamaan Jannea.
Janne ei ollut ehtinyt kertoa kiihtyneelle Millalle, että hautausmaalle oli asennettu valvontakamera. Kamera oli asennettu sen jälkeen, kun Janne löysi Millan ensimmäistä kertaa hautausmaalta. Janne oli ehdottanut kameran asentamista esimiehilleen vedoten ilkivaltaan, sekä Auroran ja Millan tapaukseen. Janne oli saanut ehdotuksensa läpi ja kamera oli asennettu samalla viikolla. Kamera oli asetettu sellaiseen kulmaan, että kuvassa näki suurimman osan hautausmaata sekä hautausmaan portille. Kuvassa näki myös Auroran haudalle.
Janne otti valvontakameran nauhan käsiinsä ja työnsi sen videonauhuriin. Hän katsoi nauhaa pikakelauksella. Janne pysäytti kelauksen nähdessään Millan. Tämä käveli hitaasti kohti Auroran hautaa. Hän pysähtyi haudan kohdalla ja seisoi paikoillaan. Kameran kuva oli epätarkka ja Milla oli selkä päin Janneen. Milla lysähti maahan polvilleen ja kumartui kippuraan. Hän oli siinä asennossa pitkään liikkumatta. Välillä hän nousi istumaan ja painui sitten takaisin maahan. Janne alkoi pika kelata nauhaa. Minuutit ja tunnit vaihtuivat näytöllä, mutta Milla oli edelleen maassa. Janne kelasi nauhan aamuun saakka, mutta ei nähnyt nauhalla ketään muuta kuin Millan. Janne otti kasetin pois nauhurista ja puristeli päätään. Hän ei kertakaikkisesti ymmärtänyt, mitä oli nähnyt. Milla oli hautausmaalla yksin, hänen kimppuunsa ei hyökännyt ketään! Millan kaulassa kuitenkin oli ruhjeita, ja ruhjeet olivat tuoreita, niistä tihkui jopa vähän verta! Oliko Milla tehnyt ne itse?... Mutta kuinka?
”Janne, oletko vielä täällä?” kuului Millan ääni. ”Täällä ollaan” Janne hihkaisi heräten ajatuksistaan. ”Tule sisään” hän jatkoi ja laski nauhan käsistään. ”Onneksi et ollut vielä lähtenyt! Minä tulin pyytämään anteeksi käytöstäni. Ymmärrän nyt kuinka typeriä puhuin. Minä...Minulla vain on vilkas mielikuvitus ja minä kuvittelin kaiken. Ei se ollut Aurora...En ole koskaan edes nähnyt häntä. Näin vain unta hänestä, sillä....En tiedä...Mutta uskon, että kimppuuni hyökännyt mies on sama joka tappoi Auroran. Minä pelkään! Pelkään että hän tappaa minutkin! Siksi alitajuntani keksi, että Aurora...Ymmärräthän, että oli helpompaa uskoa niin?!”
”Milla, kukaan ei ole hyökännyt sinun kimppuusi, ei ainakaan viime yönä” Janne sanoi rauhallisesti. ”Miten niin? Mitä sinä selität?!” ”Milla, näin kaiken nauhalta. Hautausmaalle on asennettu muutama viikko sitten valvontakamera.” ”Mikset sinä heti kertonut siitä kamerasta?!” Milla kysyi kiihtyneenä. ”Yritin kertoa sinulle tänään päivällä, mutta sinä et kuunnellut loppuun.”
Milla puri huultaan ja näytti levottomalta. ”Milla, haluaisitko sinä selittää mitä oikeasti tapahtui?” Janne sanoi rauhallisella äänellä ja laski kätensä Millan olkapäälle. ”Älä koske!” Milla kivahti. ”Kävelin varmaan unissani ja näin painajaista siitä edellisestä kerrasta. Voi olla, että raavin itse kaulaani unissani...Kyllä sellainen traumat jättää. Vai etkö usko enää sitäkään? Pidätkö minua jonain hulluna, joka on kuvitellut kaiken?” Milla sanoi ja katsoi Jannea tuimasti. ”En tietenkään!” ”Hyvä! No, nyt kun asiat tuli selvitettyä, niin taidankin tästä jatkaa matkaani” Milla sanoi.
Hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä...
Milla kiersi poliisin
numeron puhelimeensa ja nosti luurin korvalleen. ”Päivää! Täällä
Milla Niiranen. Tahtoisin antaa lausunnon väkivaltarikoksesta ja
henkirikoksesta....”
Janne istui keittiönpöytänsä ääressä lukemassa lehteä ja juomassa teetä, kun ovikello soi. Oven takana oli poliisi ja Janne pyydettiin asemalle kuulusteluun.
Matilda Borelius istui sohvalla ja selaili vanhaa valokuva-albumia. Hän silitti sormellaan Auroran kuvaa ja hymyili. Hymyili, sillä kaikki oli mennyt suunnitelman mukaisesti. Hymyili, sillä Auroran tappaja sai maksaa hinnan teostaan ja hän tulisi maksamaan koko loppu elämänsä. Vankeustuomio olisi pientä verrattuna siihen, mitä Matildalla ja Auroralla oli mielessä. Matilda ymmärsi kuitenkin, että jonkun oli näennäisesti otettava syy niskoilleen, jottei poliisi pääsisi Millan jäljille. Matildasta tuntui ikävältä, että viaton Janne jouduttiin sotkemaan asiaan, mutta joskus oli tehtävä uhrauksia. Syyt ovat tärkeämpiä kuin teot. Milla oli toiminut oikein, juuri suunnitelman mukaan. Millan mieli oli onneksi heikko ja altis vaikutuksille.
Janne makasi pienessä, ahtaassa ja virtsan hajuisessa sellissä. Hän katseli kattoa ja kävi tapahtunutta läpi mielessään. Hän oli yrittänyt selittää poliiseille totuuden, hän ei ollut koskenut Auroraan eikä Millaan. Hän ymmärsi itsekin, miten epäuskottavalta hänen selityksensä kuulostivat. Poliisit olivat jo päättäneet mielessään, että Janne oli tappanut Auroran ja pahoinpidellyt Millan. Janne yritti puolustella itseään kertomalla, että hän itse oli vaatinut hautausmaalle kameraa, syyllisen kiinni saamiseksi. Poliisien mielestä se ei todistanut mitään, sillä varsinaisten tekojen aikaan kameraa ei vielä ollut.
Janne oli pidätetty pääepäiltynä ja hän joutuisi oikeuteen. Hän näki jo mielessään, että hänet tultaisiin toteamaan syylliseksi, eikä hänellä ollut edes varaa kunnolliseen asianajajaan.
Matilda kuuli miehensä ajavan pihaan. Hän sulki valokuva-albumin ja laski sen käsistään. Hänen miehensä ei ilahtuisi, jos näkisi hänen selaavan sitä. Matilda ei halunnut hermostuttaa miestään. Hän nauroi mielessään ajatukselle, jos hänen miehensä saisi tietää totuuden, totuuden Matildasta. Hän oli tiennyt totuuden Aurorasta, mutta ei ollut koskaan osannut epäillä Matildaa.
Matilda oli ollut lapsena aivan kuten Aurora ja häneltä Aurora oli perinyt kaiken; hän oli opettanut Auroraa käyttämään voimiaan tämän tullessa vanhemmaksi.
Matildan voimat olivat vahvat ja hänellä oli ollut vahva yhteys Auroraan tämän eläessä. Hän tiesi kaiken, mitä Auroralle oli tapahtunut. Hän tiesi, että Milla tappoi Auroran.
Milla Niiranen oli siitä lähtien ollut hänen ajatuksissaan. Milla Niiranen oli hänen ajatuksissaan, kun hän muovasi vahanuken, ja vei sen yöllä Auroran haudalle. Haudalla hän lausui vanhan loitsun, yhä ajatellen Milla Niirasta. Ollessaan valmis, hän otti nuken mukaansa ja lähti.
Milla Niiranen oli aina hänen mielessään siitä yöstä lähtien...
Siitä yöstä lähtien Milla oli kärsinyt painajaismaisista näyistä, joissa Aurora nousi haudastaan ja tuli noutamaan häntä. Hän pystyi tuntemaan taas Auroran kosketuksen ja hän tunsi Auroran katkeruuden. Millasta alkoi tuntua, ettei hän enää hallinnut omia ajatuksiaan ja tekojaan.
Hän ei pystynyt juurikaan nukkumaan tai syömään. Hän tunsi kuihtuvansa. Hän pelkäsi Auroraa, mutta samalla hän myös kaipasi tätä.
Milla kulki sumussa päivänsä, eikä yökään tuonut lepoa. Päivät ja kuukaudet kuluivat nopeasti, mutta hitaasti. Kaikki oli pysähtynyttä. Oli kulunut vuosi.
Kaikki oli pysähtynyttä myös Jannelle, joka oli ollut vangittuna vuoden. Hän kuitenkin uskoi ja toivoi yhä; hän uskoi ja toivoi, että todellinen syyllinen löytyisi ja hän pääsisi vapaaksi.
Hän tahtoi vielä tavata Millan. Hän tiesi, että Milla oli todistanut häntä vastaan, mutta hän ei kantanut kaunaa tätä kohtaan.
Johannes Borelius tuli eräänä päivänä tavallista aikaisemmin töistä kotiin. Hän ei nähnyt vaimoaan missään. ”Matilda?” hän huhuili. Ei vastausta. Johannes päätyi toteamaan, että Matilda oli kauppareissulla. Matildalla kun ei ollut ystäviä ja hän ei juuri koskaan poistunut kotoa.
Johannes rojahti sohvalle ja alkoi lukea lehteä. Hän nautti saadessaan olla hetken rauhassa työpäivän jälkeen.
Johannes havahtui yllättäen hereille. Hän katsoi kelloa, se oli varttia yli seitsemän. ”Hyvänen aika, taisin nukahtaa” hän sanoi itsekseen ja nousi ylös. Hän meni keittiöön ja avasi jääkaapin oven. Jääkaappi oli täynnä, joten Matildan oli täytynyt vasta käydä kaupassa. Johannes sulki jääkaapin oven ja unohti nälkänsä. Matildaa ei edelleenkään näkynyt missään. ”Missä ihmeessä hän on? Ei hän voi olla kaupassa, sillä jääkaappi on täynnä” Johannes pohti. Hän alkoi huolestua.
Matilda oli tuntenut riemua saadessaan kostaa Auroran kuoleman Millalle. Kostonriemu oli kuitenkin laantunut ja Matilda oli alkanut itse nähdä painajaisia. Matilda ei ollut koskaan aikaisemmin sekaantunut yhtä syvälle taikuuteen, ja mikä tärkeintä, hän ei ollut koskaan käyttänyt taikuutta tehdäkseen pahaa. Kaikki tämä oli alkanut kääntyä Matildaa itseään vastaan.
Painajaiset eivät enää rajoittuneet yöaikaan, vaan alkoivat vaivata häntä myös päivisin. Hän alkoi nähdä kamalia näkyjä jopa ollessaan hereillä.
Pahinta oli se, että hänellä ei ollut ketään kenelle puhua. Hän ei voinut puhua miehelleen ja hän oli menettänyt ainoan ihmisen, jolle hän saattoi olla rehellinen. Hän oli menettänyt ainoan ihmisen, joka ymmärsi häntä ja jota hän todella rakasti.
Hän ei enää kestänyt. Hän tahtoi ulos tästä painajaisesta...
Milla heräsi auringon paistaessa hänen kasvoilleen. Hän avasi silmänsä ja katsoi kelloa. Kello oli puoli kahdeksan. Milla nousi istumaan ja hieroi silmiään. Hän ei voinut uskoa, että oli nukkunut koko yön ilman painajaisia, näkemättä Auroraa.
Hän tunsi koko päivän olonsa vapautuneemmaksi ja hän oli jopa nälkäinen.
Seuraavana yönä hän nukkui kuin tukki, eikä edelleenkään nähnyt painajaisia.
Johannes oli tehnyt vaimostaan katoamisilmoituksen tämän oltua kateissa 24 tuntia. Hän tunsi sisimmässään, ettei tulisi enää koskaan näkemään vaimoaan.
Kaksi tuntia etsintöjen alkamisen jälkeen, Johanneksen ovelle koputettiin. Oven takana oli kaksi poliisia. Johannes pystyi hädin tuskin ymmärtämään, mitä poliisit sanoivat hänelle. Hän ymmärsi vain sen, että hänen vaimonsa oli kuollut.
Milla nukkui yönsä rauhallisesti, eikä aamuisin muistanut uniaan, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Hän näki unta, jossa keski-ikäinen nainen seisoi veden ääressä. Nainen riisui kenkänsä ja asteli veteen. Naisen ollessa polviaan myöten vedessä, nainen muuttui Auroraksi. Auroran muodossa oleva nainen asteli yhä eteenpäin. Hitaasti Milla katseli naisen häviävän näkyvistä, häviävän pinnan alle...
Uni tuntui tutulta, kenties hän oli nähnyt sen ennenkin, mutta ei vain ollut muistanut sitä.
Milla sulki silmänsä ja näki edelleen Auroran kasvot, jotka muuttuivat Jannen kasvoiksi.
Millan ymmärsi, ettei hän ollut vielä vapaa. Hän tiesi jälleen, mitä hänen oli tehtävä...
Janne istui keittiönpöytänsä ääressä lukemassa lehteä ja juomassa teetä, kun ovikello soi. Oven takana oli poliisi ja Janne pyydettiin asemalle kuulusteluun.
Matilda Borelius istui sohvalla ja selaili vanhaa valokuva-albumia. Hän silitti sormellaan Auroran kuvaa ja hymyili. Hymyili, sillä kaikki oli mennyt suunnitelman mukaisesti. Hymyili, sillä Auroran tappaja sai maksaa hinnan teostaan ja hän tulisi maksamaan koko loppu elämänsä. Vankeustuomio olisi pientä verrattuna siihen, mitä Matildalla ja Auroralla oli mielessä. Matilda ymmärsi kuitenkin, että jonkun oli näennäisesti otettava syy niskoilleen, jottei poliisi pääsisi Millan jäljille. Matildasta tuntui ikävältä, että viaton Janne jouduttiin sotkemaan asiaan, mutta joskus oli tehtävä uhrauksia. Syyt ovat tärkeämpiä kuin teot. Milla oli toiminut oikein, juuri suunnitelman mukaan. Millan mieli oli onneksi heikko ja altis vaikutuksille.
Janne makasi pienessä, ahtaassa ja virtsan hajuisessa sellissä. Hän katseli kattoa ja kävi tapahtunutta läpi mielessään. Hän oli yrittänyt selittää poliiseille totuuden, hän ei ollut koskenut Auroraan eikä Millaan. Hän ymmärsi itsekin, miten epäuskottavalta hänen selityksensä kuulostivat. Poliisit olivat jo päättäneet mielessään, että Janne oli tappanut Auroran ja pahoinpidellyt Millan. Janne yritti puolustella itseään kertomalla, että hän itse oli vaatinut hautausmaalle kameraa, syyllisen kiinni saamiseksi. Poliisien mielestä se ei todistanut mitään, sillä varsinaisten tekojen aikaan kameraa ei vielä ollut.
Janne oli pidätetty pääepäiltynä ja hän joutuisi oikeuteen. Hän näki jo mielessään, että hänet tultaisiin toteamaan syylliseksi, eikä hänellä ollut edes varaa kunnolliseen asianajajaan.
Matilda kuuli miehensä ajavan pihaan. Hän sulki valokuva-albumin ja laski sen käsistään. Hänen miehensä ei ilahtuisi, jos näkisi hänen selaavan sitä. Matilda ei halunnut hermostuttaa miestään. Hän nauroi mielessään ajatukselle, jos hänen miehensä saisi tietää totuuden, totuuden Matildasta. Hän oli tiennyt totuuden Aurorasta, mutta ei ollut koskaan osannut epäillä Matildaa.
Matilda oli ollut lapsena aivan kuten Aurora ja häneltä Aurora oli perinyt kaiken; hän oli opettanut Auroraa käyttämään voimiaan tämän tullessa vanhemmaksi.
Matildan voimat olivat vahvat ja hänellä oli ollut vahva yhteys Auroraan tämän eläessä. Hän tiesi kaiken, mitä Auroralle oli tapahtunut. Hän tiesi, että Milla tappoi Auroran.
Milla Niiranen oli siitä lähtien ollut hänen ajatuksissaan. Milla Niiranen oli hänen ajatuksissaan, kun hän muovasi vahanuken, ja vei sen yöllä Auroran haudalle. Haudalla hän lausui vanhan loitsun, yhä ajatellen Milla Niirasta. Ollessaan valmis, hän otti nuken mukaansa ja lähti.
Milla Niiranen oli aina hänen mielessään siitä yöstä lähtien...
Siitä yöstä lähtien Milla oli kärsinyt painajaismaisista näyistä, joissa Aurora nousi haudastaan ja tuli noutamaan häntä. Hän pystyi tuntemaan taas Auroran kosketuksen ja hän tunsi Auroran katkeruuden. Millasta alkoi tuntua, ettei hän enää hallinnut omia ajatuksiaan ja tekojaan.
Hän ei pystynyt juurikaan nukkumaan tai syömään. Hän tunsi kuihtuvansa. Hän pelkäsi Auroraa, mutta samalla hän myös kaipasi tätä.
Milla kulki sumussa päivänsä, eikä yökään tuonut lepoa. Päivät ja kuukaudet kuluivat nopeasti, mutta hitaasti. Kaikki oli pysähtynyttä. Oli kulunut vuosi.
Kaikki oli pysähtynyttä myös Jannelle, joka oli ollut vangittuna vuoden. Hän kuitenkin uskoi ja toivoi yhä; hän uskoi ja toivoi, että todellinen syyllinen löytyisi ja hän pääsisi vapaaksi.
Hän tahtoi vielä tavata Millan. Hän tiesi, että Milla oli todistanut häntä vastaan, mutta hän ei kantanut kaunaa tätä kohtaan.
Johannes Borelius tuli eräänä päivänä tavallista aikaisemmin töistä kotiin. Hän ei nähnyt vaimoaan missään. ”Matilda?” hän huhuili. Ei vastausta. Johannes päätyi toteamaan, että Matilda oli kauppareissulla. Matildalla kun ei ollut ystäviä ja hän ei juuri koskaan poistunut kotoa.
Johannes rojahti sohvalle ja alkoi lukea lehteä. Hän nautti saadessaan olla hetken rauhassa työpäivän jälkeen.
Johannes havahtui yllättäen hereille. Hän katsoi kelloa, se oli varttia yli seitsemän. ”Hyvänen aika, taisin nukahtaa” hän sanoi itsekseen ja nousi ylös. Hän meni keittiöön ja avasi jääkaapin oven. Jääkaappi oli täynnä, joten Matildan oli täytynyt vasta käydä kaupassa. Johannes sulki jääkaapin oven ja unohti nälkänsä. Matildaa ei edelleenkään näkynyt missään. ”Missä ihmeessä hän on? Ei hän voi olla kaupassa, sillä jääkaappi on täynnä” Johannes pohti. Hän alkoi huolestua.
Matilda oli tuntenut riemua saadessaan kostaa Auroran kuoleman Millalle. Kostonriemu oli kuitenkin laantunut ja Matilda oli alkanut itse nähdä painajaisia. Matilda ei ollut koskaan aikaisemmin sekaantunut yhtä syvälle taikuuteen, ja mikä tärkeintä, hän ei ollut koskaan käyttänyt taikuutta tehdäkseen pahaa. Kaikki tämä oli alkanut kääntyä Matildaa itseään vastaan.
Painajaiset eivät enää rajoittuneet yöaikaan, vaan alkoivat vaivata häntä myös päivisin. Hän alkoi nähdä kamalia näkyjä jopa ollessaan hereillä.
Pahinta oli se, että hänellä ei ollut ketään kenelle puhua. Hän ei voinut puhua miehelleen ja hän oli menettänyt ainoan ihmisen, jolle hän saattoi olla rehellinen. Hän oli menettänyt ainoan ihmisen, joka ymmärsi häntä ja jota hän todella rakasti.
Hän ei enää kestänyt. Hän tahtoi ulos tästä painajaisesta...
Milla heräsi auringon paistaessa hänen kasvoilleen. Hän avasi silmänsä ja katsoi kelloa. Kello oli puoli kahdeksan. Milla nousi istumaan ja hieroi silmiään. Hän ei voinut uskoa, että oli nukkunut koko yön ilman painajaisia, näkemättä Auroraa.
Hän tunsi koko päivän olonsa vapautuneemmaksi ja hän oli jopa nälkäinen.
Seuraavana yönä hän nukkui kuin tukki, eikä edelleenkään nähnyt painajaisia.
Johannes oli tehnyt vaimostaan katoamisilmoituksen tämän oltua kateissa 24 tuntia. Hän tunsi sisimmässään, ettei tulisi enää koskaan näkemään vaimoaan.
Kaksi tuntia etsintöjen alkamisen jälkeen, Johanneksen ovelle koputettiin. Oven takana oli kaksi poliisia. Johannes pystyi hädin tuskin ymmärtämään, mitä poliisit sanoivat hänelle. Hän ymmärsi vain sen, että hänen vaimonsa oli kuollut.
Milla nukkui yönsä rauhallisesti, eikä aamuisin muistanut uniaan, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Hän näki unta, jossa keski-ikäinen nainen seisoi veden ääressä. Nainen riisui kenkänsä ja asteli veteen. Naisen ollessa polviaan myöten vedessä, nainen muuttui Auroraksi. Auroran muodossa oleva nainen asteli yhä eteenpäin. Hitaasti Milla katseli naisen häviävän näkyvistä, häviävän pinnan alle...
Uni tuntui tutulta, kenties hän oli nähnyt sen ennenkin, mutta ei vain ollut muistanut sitä.
Milla sulki silmänsä ja näki edelleen Auroran kasvot, jotka muuttuivat Jannen kasvoiksi.
Millan ymmärsi, ettei hän ollut vielä vapaa. Hän tiesi jälleen, mitä hänen oli tehtävä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti